Vieläkö vasemmistosta on kansanliikkeeksi?

Perussuomalaisten kannatuksen nousu ja vasemmiston tappiot niin eduskuntavaaleissa kuin presidentinvaaleissakin kertovat suomalaisen vasemmiston suurista ongelmista. Mistä tässä on kysymys? Onko koko suomalainen poliittinen kenttä muuttumassa?

Kun asioita tarkastelee historiallisesti, voi nähdä, että sosiaalidemokraatit sopeutuivat jo 1920-luvulla edustuksellisen politiikan kautta vahvasti valtioon ja kuntiin. Toiminta eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa tuli heille ykkösasiaksi. Radikaali vasemmisto korosti sen sijaan vahvasti yhteiskunnan syvällistä, perinpohjaista muuttamista ja niin politiikan kuin taloudenkin demokratisoimista. Tuossa toiminnassa kansalaisten oman toiminnan ja monimuotoisen kansalaistoiminnan merkitys nähtiin keskeisenä.

Suomalaisen hyvinvointimallin synty ja muutos

Koko vasemmisto pääsi 1940-luvun puolivälin jälkeen testaamaan politiikkakäsitystään todellisuudessa, kun SKDL nousi 1950-luvulla maan suurimmaksi puolueeksi ja maahan saatiin vasemmistoenemmistö. Suomalaiseen yhteiskuntaan syntyi kokonaan uusi tilanne, eikä oikeisto enää kyennyt patoamaan sekä eduskunnassa että kansalaisyhteiskunnassa vahvistunutta vasemmistoa. Kansalaisliikehdintä nousi valtaviin mittasuhteisin. Ihmiset innostuivat, toimivat ja eduskunnasta saatavien tulosten näköala loi uskoa ja luottamusta toimintaan. Suomesta tuli 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa pohjoismaistyyppinen hyvinvointivaltio. Tätä muun muassa Päivi Uljas dokumentoi erinomaisessa kirjassaan Taistelu sosiaaliturvasta (Like Kustannus, 2005) ja pian ilmestyvässä väistökirjassaan.

Mutta tuo muutos ei ollut lopullinen. Suomalainen hyvinvointimalli on muuttunut viime vuosina taas nopeasti, tällä kertaa huonompaan suuntaan. Sen perusteita järkyttää neljä toisiinsa kietoutuvaa muutosta: rahamarkkinoiden vapauttaminen, julkisen sektorin ”uudistaminen” (”uusi julkinen johtaminen”), työmarkkinoiden muutokset (joustot ja pätkätyöt) ja sosiaalipolitiikan ”uudistaminen”, niin sanottu aktiivinen sosiaalipolitiikka. Kysymys on aidosti uusliberalistisesta yhteiskuntapolitiikan linjasta, joka löi meillä läpi 1990-luvun kuluessa vasemmiston ja työväenliikkeen voiman hiipuessa ja oikeiston voiman kasvaessa.

Pääosa vasemmistosta sitoutui markkinatalouteen, valtiollistui ylätasolle, alkoi korostaa yhä enemmän korporatiivisen kolmikannan merkitystä ja loputonta puuhastelua EU:ssa. Radikaalit vaihtoehdot ja äänestäjien kuunteleminen jäivät taka-alalle. Tommi Uschanow sanoo kirjassaan Mikä vasemmistoa vaivaa? (Teos, 2008), että suomalaisen vasemmiston kyvyttömyys edistää ideologiaansa mukaisia tavoitteita johtuu ennen muuta poliittisesta osaamattomuudesta. Vasemmisto tietää mitä sen tavoitteet ovat, mutta poliittinen taito ja halu viedä näitä asioita eteenpäin puuttuvat. Uschanow tarkoittaa sitä, että vasemmisto ei todellisuudessa ole viime vuosina ajanut niitä asioita joita se ohjelmissaan ilmoittaa ajavansa. Kysymys on sanojen ja tekojen ristiriidasta.

Vasemmiston uusi politiikka

Vasemmisto aloitti toimintansa laajana kansanliikkeenä, mutta vuosikymmenten kuluessa liike ehtyi. Vasemmiston ammattipoliitikot vieraantuivat kansalaisista. Mikko Gustafsson sanoo terävästi (AL 23.1.2012), että tulevaisuudessa ”vasemmiston vallan nappaavat Occupy Wall Streetin kaltaiset liikkeet. Näköalattoman vasemmiston energia kuluu saavutetuista eduista kiinni pitämiseen”. Tällainen vaihtoehto on mahdollinen, mutta vasemmisto voi toki uudistua. Punavihreälle vaihtoehdolle on tilausta, mutta millaista vasemmiston ”uusi politiikka” voisi olla?

Ensinnäkin vasemmiston on syytä käydä keskustelua meneillään olevan muutoksen luonteesta. Siitä tarvitaan aatteellista, teoreettista keskustelua ja väittelyä. On kysyttävä, mitä uusliberalismi on ja miten sitä voisi muuttaa? Eikö kysymys ole kilpailuyhteiskunnasta, jossa yksilöiden keskinäinen kilpailu on kohotettu kaiken inhimillisen toiminnan perustavaksi motiiviksi? Uusliberalismi on muuttanut yhteiskunnallisia voimasuhteita. Siitä on tullut isolle osalle ihmisiä hegemoninen tapa ajatella ja toimia. Arkipäivän kilpailusta on tullut jokapäiväistä. Siksi yhteiskunnallisen muutoksen pitäisi mennä juuri tähän kilpailulliseen ihmisten arkipäivään ja muuttaa sitä, sillä arkipäivä on politiikan ydinalue. Tämä on ensimmäinen haaste.

Toiseksi edustuksellisissa elimissä tulisi kyetä rakentamaan yhteistyötä, jolla uusliberalistisia ratkaisuja paljastetaan ja jopa torjutaan. Toiminta edustuksellisissa elimissä on punavihreälle vasemmistolle tärkeätä ja asemia näissä elimissä pitäisi vahvistaa. Mutta näissä elimissä tuskin saadaan kunnon tuloksia ilman kansalaisten tukea ja omaa toimintaa. Uudenlaista yhteiskuntaa ja hegemoniaa ei voi saavuttaa vain ylätasolla, parlamentista ja kunnanvaltuustosta käsin. Joukkotoiminnan merkitys muutoksessa on aina ollut ja tulee olemaan keskeinen. Tässä ajattelu- ja toimintatavassa politiikan keskeinen toimija, subjekti ei ole edustuksellisen ylätason toimija, vaan kentän toimija, pieni ihminen, kansalainen. Siksi vasemmiston on jalkauduttava kansalaisyhteiskuntaan ja rakennettava aidot yhteydet aikamme työväestöön ja köyhälistöön, pätkätyöläisiin ja osa-aikatyöläisiin ja muihin pienituloisiin. Tämä on toinen haaste.

Kolmanneksi edustuksellisen demokratian toimintaedellytysten parantaminen, alueellisen lähivaikuttamisen kehittäminen ja suoran demokratian edistäminen ovat tärkeitä asioita. Poliittista ja taloudellista demokratiaa on kyettävä syventämään rinnatusten. Demokratian laajentamisesta tulee aivan keskeinen osa yhteiskunnallista muutosta. Erilaisia kansalaisliikkeitä ja niihin liittyvää julkisuustyötä tarvitaan yhä enemmän. Ja tässä ns. sosiaalinen media on tärkeä väline. Tämä on kolmas haaste.

Uskottava vaihtoehto muuttuvan yhteiskunnan ongelmiin

Vasemmisto nousee, jos se haluaa ja kykenee nostamaan ihmisten arjen kysymykset politiikan keskiöön ja palauttamaan tätä kautta politiikan taas kunniaan. Sen kannatus kasvaa, jos se tulee sellaiseksi väyläksi, jonka kautta kansalaisten mielipiteet ja tavoitteet kanavoituvat aidoiksi poliittisiksi maailmaa muuttaviksi arkisiin ongelmiin liittyviksi teoiksi. Kysymys on uskottavan vaihtoehdon tarjoamisesta muuttuvan yhteiskunnan ongelmiin.

Demokraattinen, tasa-arvoinen yhteiskunta menestyy tulevaisuudessa uusliberalistista kilpailuyhteiskuntaa paremmin. Koulutus, hyvinvointi, osallisuus ja demokratia ovat keskeisiä tulevaisuuden menestystekijöitä. Kysymys on punavihreän hyvinvointimallin rakentamisesta. Sen rakentaminen on vasemmiston tuleva tehtävä, missio ja myös sen tulevan nousun perusta.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston sosiaalityön professori.