Talous purjehtii tuntemattomilla vesillä

Alkuperäinen kirjoittaja: Lue lisää Tiedonantajasta nro 1 / 9.1.2009

Kapitalistinen talousjärjestelmä on todennäköisesti keskellä sen pahinta talouskriisiä sitten vuoden 1929. Kriisitöntä kapitalismia tuskin koskaan on ollut, ja viimeisen 15 vuoden aikana kriisejä on nähty useampia. Aasian markkinoiden taantuma 1997-1998 jätti miljoonia työttömiksi ja syvensi köyhyyttä useissa Aasian maissa, mutta kriisi jäi alueelliseksi ja lyhytkestoiseksi eikä vähiten Kiinan talouskasvun ansiosta. Maailman mittakaavassa talousjärjestelmä koki kolauksen mutta jatkoi silti kokonaisuutena kasvuaan.

Nykyinen kriisi on monella tavalla erilainen. Se osuu kapitalistisen kasautumisen keskeisille alueille, Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan, ja iskee suoraan finanssijärjestelmän ytimeen, mistä syystä sen vaikutukset ovat totaalisempia. Koska talous on nykyään verkostoituneempaa ja keskinäinen riippuvuus on suurempaa kuin 1929, myös vaikutusten suuruus ja nopeus kasvaa. Usea maa on ajautumassa lamaan. Miljoonat työpaikat ovat vaarassa, asuntoja takavarikoidaan ja arvoja tuhotaan.

Kasvun ja kriisin kiertokulku

Karl Marx oli ensimmäisiä taloustieteilijöitä, joka analysoi tieteellisesti kapitalismin aaltoliikettä kasvusta kriisiin. Marxin mukaan aaltoliike on olennainen osa kapitalistista tuotantotapaa. Kapitalismissa kriisejä voi esiintyä myös suoraan pääoman kasaamisprosessiin välittömästi liittymättömien asioiden, kuten sotien tai luonnonilmiöiden vuoksi. Kuitenkin kapitalismissa sodat, luonnonkatastrofit ja yhteiskunnalliset levottomuudet voidaan nähdä myös systeemin sisäisten kriisien seurauksina enemmän kuin niiden perimmäisinä syinä.

Marx osoitti, miten kapitalismissa vuorotteleva nousukausien ja taantumien kiertokulku johtuu siitä, että kapitalismissa tuotanto ei tapahdu yhteiskunnan vaan yksityisomaisuuden ja vaihdon ehdoilla. Muissa tuotantotavoissa (sekä kapitalismia edeltäneissä että sosialismissa) ylituotanto antaa aihetta juhlia, mutta kapitalismissa ylituotanto (tuotanto, joka voidaan myydä voitolla ja jolle on markkinoilla kysyntää) käynnistää järjestelmän romahduksen, ylikasautumisen kriisin. Sen vuoksi tuotantokapasiteettia on tuhottava – muun muassa tehtaita sulkemalla ja työntekijöitä irtisanomalla – jotta luodaan edellytyksiä seuraavalle talouskasvun mahdollistamalle pääoman kasautumisprosessille.

Lyhyiden ajanjaksojen vaihtelu

Kapitalismin 500-vuotisen historian varrelta voidaan erottaa kolme eripituista nousun ja laskun vaihetta.

Suhteellisen lyhyet nousun ja laskun kaudet kestävät noin vuosikymmenen. Maailmantalous on ollut taantumassa vuosina 1974-1975, 1980-1982, 1991-1993 ja 2001-2002.

Etelä-Afrikassa taloudellinen tilanne lähti nousuun 1994, samaan aikaan kun apartheid-järjestelmä romahti. Talouden nousukausi pantiin yleisesti järkevän talouspolitiikan piikkiin. Subjektiiviset tekijät, kuten harjoitettu politiikka, eivät toki ole merkityksettömiä ja politiikalla oli varmasti osansa talouden nousukauden alkamisessa. Silti on huomattava, että kapitalistisen tuotantotavan oma sykli toi nousuun myös objektiivisen elementin. Tämä paikallinen nousukausi tulee nyt todennäköisesti taittumaan useita vuosia kestäväksi taantumaksi, ellei peräti lamaksi.

Nämä lyhyen ajanjakson vaihtelut ja niiden kansalliset ja alueelliset ominaispiirteet liittyvät kunkin yksittäisen kansantalouden asemaan kansainvälisessä talousjärjestelmässä. Sen vuoksi niitä ei voi tarkastella irrallaan kapitalistisen maailmanjärjestelmän pidemmän aikavälin virtauksista.

Näitä globaalin tason pitempiaikaisia kiertokulkuja kutsutaan joskus Kondratieffin sykleiksi niitä tutkineen maineikkaan taloustieteilijän Nikolai Kondratieffin mukaan. Viimeisen 500 vuoden aikana on nähty poikkeuksellisen säännöllistä, 50 vuoden välein toistuvaa liikettä. 25 vuotta kestäneen nousukauden ja voittojen kasvun jälkeen on nähty vastaavasti 25 vuoden periodi voiton suhdeluvun alenemista, kriisejä ja taantumaa.

Vallitseva pidemmän aikavälin sykli alkoi 1945 ja sen käännekohta koettiin 1970-luvun alkupuolella. Siitä asti olemme kulkeneet alamäkeä, jota ovat pidentäneet markkinahenkiset taloustieteilijät, keskuspankit sekä IMF:n kaltaiset instituutiot, jotka ovat erilaisten pakkotoimien avulla kyenneet viivästyttämään kapitalismin laskukauden täysimittaista räjähdystä.

Pidemmän aikavälin sykli

Kapitalistisessa järjestelmässä on kolmas, vieläkin pitkäkestoisempi nousun ja laskun sykli – hegemonian maantieteellinen siirtyminen. Marx, Lenin ja muut marxilaiset ovat todistaneet, miten kapitalismia leimaa eri tasoilla tapahtuva ja linkittyvä epätasainen kehitys.

Kapitalismi on maailmanlaajuinen järjestelmä, jonka eri maantieteellisillä alueilla on erilainen paikka pääoman kasautumisprosessissa – on keskuksia, puoliperifeerisiä – sekä perifeerisiä alueita. Tässä hierarkisessa järjestelmässä joku keskuksen valta pyrkii aina nousemaan vallitsevaan eli hegemoniseen asemaan.

Viimeisen 500 vuoden aikana hegemonia on siirtynyt 1600-luvun puolessa välissä Italian kaupunkivaltioilta, etupäässä Genovalta, Hollannille ja sieltä Iso-Britannialle. 1800-luvun lopulla brittien valta-aseman haastajaksi nousi Yhdysvallat, josta tuli toisen maailmansodan jälkeen hegemoninen kapitalistinen valta.

Hegemoniseen valta-asemaan nousevalle kansakunnalle on ominaista kilpailijoitaan suurempi tuotantovoimien kasvu sekä dynaamisempi teknologian kehitys. Kun hegemonisen vallan asema alkaa murtua, tuotanto siirtyy muualle ja finanssimarkkinoiden rooli sen omassa taloudessa kasvaa, eli lisäarvolla ryhdytään spekuloimaan. Tämä kuvio toistuu kaikkien hegemonisessa asemassa olleiden kansakuntien kohdalla. Sama ilmiö on havaittavissa myös Yhdysvalloissa, jonka hegemoninen valta-asema alkoi murentua 1970-luvun alussa. …

Artikkeli perustuu Blade Nzimanden ja Jeremy Croninin Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen keskuskomitealle tekemään arvioon talouskriisistä. Lyhentäen kääntänyt Marko Korvela.