Suomi, EU ja Nato

Alkuperäinen kirjoittaja: Lue lisää Tiedonantajasta nro 19 / 9.5.2008

SKP ja Tiedonantaja ovat julkaisseet paljon aineistoa ja linjanvetoja Suomen suhteesta Euroopan unioniin ja Natoon. Siksi seuraavassa tarkastellaankin aihetta Suomen historian pidemmän aikajatkumon valossa. Pidemmän historiallisen taustan tarkastelu tuo aiheeseen lisävalaistusta. Suomen vallanpitäjien pyrkimykset viedä maatamme länteen eivät alkaneet vasta 1990-luvulla.

Suomi suurvaltojen pelinappulana

Ennen itsenäistymistään Suomi oli maantieteellisen asemansa vuoksi pitkiä aikoja suurvaltojen kiistakapulana. Sen rajoja vedettiin suurvaltojen kulloistenkin voimasuhteiden mukaan ja se oli vuoronperään Ruotsin ja Venäjän hallussa. Jo tällöin päti myöhemminkin pätenyt totuus eli se, että suurvallat eivät olleet kiinnostuneet maastamme niinkään sen itsensä vuoksi kuin sen geopoliittisen aseman vuoksi ja sillanpäänä suurvaltapoliittisessa pelissä.

Pääosa Suomen aatelistosta, porvaristosta, virkamiehistöstä ja upseeristosta palveli uskollisesti kulloistakin emäsuurvaltaa ja hyötyi siitä. Emäsuurvalloilta eliitti sai myös apua taistelussa omaa kansaa vastaan. Tämä korostui erityisesti sen jälkeen kun työväenluokka kasvoi ja järjestäytyi ja syntyi itsenäinen työväenliike.

Osittain jo Venäjän helmikuun porvarillis-demokraattien vallankumous, mutta varsinkin lokakuun vallankumous muutti tilanteen. Lokakuun vallankumous avasi Suomelle tien itsenäisyyteen ja myös siihen mitä myöhemmin alettiin kutsua rauhanomaiseksi rinnakkaiseloksi. Mutta vallankumouksen säikäyttämänä Suomen porvaristolle tuli kiire yksipuoliseen itsenäisyyden julistamiseen, työväenliikkeen nujertamiseen väkivalloin ja selkänoja hakemiseen Saksalta.

Mitä sitten seurasi, on tuttua historiaa. Erityisen tärkeä siinä oli valkoisen Suomen hallituksen ja Saksan 7.3.1918 solmima sopimus, joka saksalaisten joukkojen Suomeen hyökkäyksen ohella sisälsi faktisesti Suomen vastasaavutetun itsenäisyyden lopettamisen ja maamme alistamisen Saksan vasalliksi. Kun porvaristo oli voittanut luokkasodan, tämä vasallisuhde aiottiin sinetöidä istuttamalla maamme valtaistuimelle saksalainen kuningas. Saksan tappio ensimmäisessä maailmansodassa kuitenkin romutti hankkeen.

Valkoinen Suomi ja liitto Natsi-Saksan kanssa

Valkoisen Suomen suhde itärajan taakse syntyneeseen neuvostovaltion oli periaatteessa ja käytännössä vihollissuhde, vaikka maltillisemminkin suhtautuneita porvariston edustajia oli. Tätä ilmensivät muun muassa valtiolliseksi ideologiaksi korotettu ”ryssäviha”, tuen hakeminen imperialistisilta valloilta Neuvosto-Venäjää ja Neuvostoliittoa vastaan, aseelliset hyökkäykset itäisen naapurin alueelle, reunavaltiopyrkimykset eli pyrkimykset muodostaa saartorengas neuvostovaltion rajoille sekä kansainvälinen käräjöinti rajoja ja Itä-Karjalaa koskevissa kysymyksissä

Suomen sekä Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kannalta kohtalokas oli fasismin valtaannousu Saksassa. Se johti askel askeleelta tiiviimpien, sekä julkisten että kulissien takaisten suhteiden luomiseen Suomen ja Saksan välille. Natsi-Saksan julkisesti ilmaistuna tavoitteena oli bolshevismin ja Neuvostoliiton hävittäminen, ja Suomelle oli varattu siinä astinlaudan ja tärkeän liittolaisen rooli. Ennen talvisotaa käydyissä neuvotteluissa oli Neuvostoliiton kannalta kyse tähän uhkaan valmistautumiselta. Seurannut talvisota oli Saksalle tulevan suurhyökkäyksen esinäytös, vaikka Saksa ei siinä vaiheessa ollutkaan valmis aktiivisiin toimiin itäistä suurvaltaa vastaan.

Se aika koitti vuosina 1940-41, jolloin Suomi sidottiin elimelliseksi osaksi Saksan Barbarossa-suunnitelmaa ja saksalaiset joukot sijoitettiin Pohjois-Suomeen. Seurasi ns. jatkosota, Saksan ja Suomen yhteinen hyökkäys-, valloitus-, miehitys- ja tuhoamissota Neuvostoliittoa vastaan sen hävittämiseksi. Sota päättyi Saksan ja Suomen tappioon. Suomen osalta tappio pelasti maamme olemassaolon itsenäisenä valtiona.

Itsenäistymisen jälkeinen Suomen historia ennen EU:hun liittymistä jakautuu kahteen toisistaan jyrkästi poikkeavaan kauteen. Ensimmäiselle kaudelle, joka kesti vuodesta 1917 syyskuuhun 1944, oli tyypillistä ankara väkivaltakomento sisäpolitiikassa ja aggressiivinen neuvostovastaisuus ulkopolitiikassa. Tällä kaudella Suomen hallitseva porvaristo apureineen toistuvasti vaaransi maamme itsenäisyyden ja kahdesti – 1918 ja 1941-44 – onnistui sen tilapäisesti hävittämäänkin. Toinen kausi alkoi syksyllä 1944.

Itsenäisyyden vahvistumisen syyt

Toisella kaudella maamme itsenäisyys oli monin verroin lujemmalla pohjalla kuin aikaisemmin. Mutta se ei johtunut siitä, että suurpääoman ja oikeiston epäisänmaallinen olemus olisi muuksi muuttunut ja että linjasta ei olisi tarvinnut taistella. Se johtui:

1) Neuvostoliiton voitosta toisessa maailmansodassa ja Suomen hallitsevia piirejä vastaan käydyssä jatkosodassa;

2) Neuvostoliiton voiton aiheuttamasta voimasuhteiden muutoksesta maailmassa sosialismin ja edistyksen voimien hyväksi;

3) Suomen ja Neuvostoliiton uusista keskinäisistä suhteista ja niitä säätelevistä sopimuksista, välirauhansopimuksesta, Pariisin rauhansopimuksesta ja yya-sopimuksesta, joiden pohjalta Suomi omaksui uuden rauhanomaisen ulkopolitiikan ja demokraattisemman sisäpolitiikan;

4) Työväen- ja demokraattisen liikkeen vapautumisesta ja noususta sekä tämän liikkeen – mukaan luettuna ystävyysliike ja rauhanliike – käymästä menestyksellisestä taistelusta;

5) Muuttuneiden olosuhteiden voimistamasta realiteettien tajusta ja kansallisten etujen omaksumisesta myös tietyissä porvarillisissa piireissä sekä erityisesti presidenttien J.K. Paasikiven ja Urho Kekkosen panoksesta;

6) Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyön jatkuvasta syventymisestä yya-sopimuksen pohjalta solmittujen uusien sopimusten mukaisesti.

Vuonna 1949 SKP julkaisi O.W. Kuusisen kirjasen Suomen työväenliikkeen opetuksia. Siinä Kuusinen aiemman kokemuksen valossa muistutti Suomen vallanpitäjien ulkopoliittisista seikkailuista ja varoitti niiden toistumisesta:

”Ajatelkaapa vain minkä merkillisen kiertokaavan mukaan Suomen vallanpitäjät ovat ulkopolitiikkaansa ohjanneet vuosikymmenestä toiseen. Kierto on aina alkanut sotapoliittisista vehkeilyistä jonkin ulkovallan kanssa; sen jälkeen on ryhdytty sotimaan ja hyökkäämään yrittäen anastaa itäisen naapurimaan alueita; mutta sitten kun sodassa on käynyt huonosti, on juostu vikkelään anomaan Neuvostoliitolta rauhaa, luvaten elää ikuisessa sovussa ja ystävyydessä. Sen jälkeen on alkanut seuraava ”rondi” uusista sotapoliittisista vehkeilyistä ulkovaltain kanssa, kunnes on päästy sotimaan ja sitten taas anomaan rauhaa, ja niin edespäin. Kolmasti on Suomen ulkopolitiikka jo täydelleen suorittanut tuon kiertokulkunsa!” ….

ERKKI SUSI