Työväenliike uuteen nousuun

Alkuperäinen kirjoittaja: (ES)

Sopivasti työväenlehtipäivänä Helsingin Sanomat julkisti tutkimuksen, jonka mukaan vuosien 1990 ja 2002 välillä tulonsaajien ylimmän yhden prosentin reaalitulojen kasvu oli 122 prosenttia eli noin seitsemän prosenttia vuosittain. 1990-luvun puolivälin jälkeen käynnistynyt tulojen kasvu on hyödyttänyt melko pientä huippuryhmää. Ylin noin yksi prosentti tulonsaajista on kahminut valtaosan tulojen noususta.

Kaikkien tulonsaajien keskimääräinen tulojen kasvu vuosina 1990–2002 oli 19 prosenttia eli alle 1,5 prosenttia vuodessa. Kaikkein alimman tulokymmenyksen reaalitulot laskivat tänä aikana. Samoin kävi pitkäaikaistyöttömien kotitalouksille.

Kehityksen syynä on tutkijoiden mukaan vuonna 1993 toteutettu verouudistus, joka vauhditti pääomatulojen kasvua palkkatulojen kustannuksella, sekä huomattavasti kasvaneet osinkotulot.

Jo aikaisemmin julkaistut monet tutkimukset ovat toistuvasti osoittaneet, miten pääoma- ja palkkatulojen välinen kuilu on jatkuvasti syventynyt.

Tämä kehitys kertoo paljon Suomen työväenliikkeen – ja työväenlehdistön – tilasta.

Siitä kertovat paljon myös matalatasoiset tuporatkaisut, jättimäisenä jatkuva työttömyys, laajat joukkoirtisanomiset, tuotannon ja työpaikkojen siirtäminen ulkomaille, laajojen ihmisryhmien pätkätyöläistyminen ja syrjäyttäminen, yhä uudet varakkaita suosivat veroratkaisut, sosiaaliturvan ja julkisten hyvinvointipalvelujen leikkaaminen, kansallisvarallisuuden yksityistäminen ja monet muut ilmiöt.

Työväenliikkeen ja vasemmiston pääosan luopuminen marxilaisuudesta ja luokkataistelusta sekä sopeutuminen kapitalismiin ja luokkasopuun on jo vanha ilmiö. Mutta niin kauan kuin kapitalismille oli kansainvälisesti vastavoima, SKP oli vahva, työväenjoukot liikkuivat ja hyvinvointivaltiota rakennettiin, tämän ilmiön kohtalokkuus ei paljastunut. Vasta ulkoisten ja sisäisten olosuhteiden muututtua paljastui, että työväenliikkeen pääosa oli aatteellisesti, poliittisesti ja suurelta osin järjestöllisestikin riisuttu aseista.

Suomen työväenliikkeen pääosan suurin onnettomuus on sen vajoaminen yhä syvemmälle vaihtoehdottomaan politiikkaan. Kapitalistisen talouden globalisaatio EU:ineen ja Kiina-ilmiöineen kuvataan luonnonvoimaiseksi prosessiksi, johon on vain sopeuduttava. Uusliberalististen dogmien uhmaamista ei uskalleta edes ajatella, vaan niiden soveltamiseen käytäntöön tulopolitiikassa, valtakunnanpolitiikassa ja kunnissa osallistutaan aktiivisesti.

Työväenliikkeen vajoaminen vaihtoehdottomaan politiikkaan on puolestaan johtanut tämän politiikan muuttumiseen yhä oikeistolaisemmaksi. Se on vaatinut jatkuvia sosiaaliturvan ja julkisten palvelujen leikkauksia, työllisyyden hoidon jättämistä hunningolle ja suuren rahan esteettömän mellastusvapauden sallimista. Jos tai kun työväenliikkeen pääosa vielä hyväksyy maamme viemisen Natoon, vaihtoehdottomuuden ympyrä sulkeutuu.

Sopeutuminen vaihtoehdottomaan politiikkaan on johtanut väistämättä myös porvarillisen politiikkakäsityksen omaksumiseen ja selän kääntämiseen työväenliikkeen perinteiselle joukkokeskeiselle politiikantekotavalle. Päivävaloa kestämätöntä linjaahan ei ole voitu ajaa yhdessä ihmisten kanssa, sitä on voitu ajaa vain ylätason edustajien voimin ja työntämällä ihmiset politiikanteon katsomoon. Ja koska näin on turmeltu ihmisten tietoisuutta, on passivoitu ja turmeltu myös se ainoa voima, jonka avulla toisenlaista politiikkaa olisi voitu harjoittaa.

Vaihtoehdottomuus politiikan sisällössä ja tekotavassa on kuitenkin harhaa ja myös tietoinen valhe. Politiikassa ja edunvalvonnassa on aina vaihtoehtoja. Vaihtoehto uusliberalismille ja ylätason politikoinnille on olemassa. Aineksia siihen on työväenliikkeen historian parhaissa linjanvedoissa ja toimintatavoissa. Aineksia siihen on työnväenliikkeen ja kansalaisliikkeiden nykyisissä kansallisissa ja kansainvälisissä analyyseissä ja toimintakokemuksissa. Ajanmukaistettuna vaihtoehto on esitetty muun muassa SKP:n monissa tuoreissa asiakirjoissa.

Mitä hyödyttää esittää vaihtoehtoa, kun voimaa sen toteuttamiseen ei ole, saattaa joku ajatella. Mutta voimaahan nimenomaan on, se vain on osin heitteille jätettyä, hajallaan, ymmällään ja tietämätön mahdollisuuksistaan. On paljon ajattelevia, tyytymättömiä ja toiminnanhaluisia ihmisiä. On myös järjestöjä ja liikkeitä. Tämä vaihtoehdon voima on taas kerran koottava alhaalta päin. Tiedonantaja haluaa olla siinä mukana ja haastaa mukaan muutkin työväenlehdet.