Sotatuomari ja vaiettujen hautojen arvoitus

Alkuperäinen kirjoittaja: ARTO TUOMINEN

Useimmat vähänkin iäkkäämmät suomalaiset muistanevat Heikki Hietamiehen lupsakkana television Lauantaitanssien vetäjänä. Lauantaitanssit oli oman aikansa kulttiohjelma, jolla oli säännönmukaisesti yli miljoona katsojaa. Myöhemmin kirjailijaksi siirtyneen ”Humppa-Heikin” ensimmäiset kirjatkin olivat sujuvasanaisia huumoripläjäyksiä. Aina siihen saakka kunnes vuonna 1986 ilmestyi romaani Sotapoika.

Sotapoika muutti Hietamiehen kirjailijakuvaa ja julkista imagoa toiseen suuntaan. Oli vakavahenkisen kirjoittamisen aika. Vuonna 2002 oli vuorossa eräs Hietamiehen kirjailijanuran huippuhetkistä; hämmästyttävällä realismillaan kouraissut Naisten talvi, jossa Hietamies herätti henkiin kokonaisen kylän vuodelta 1918.

Eikä ihan minkä tahansa kylän. Naisten talvi oli kuvaus Lappeen pitäjän Rutolan kylän sahatyöläisten, heidän vaimojensa ja perheidensä kohtaloista luokkasodan melskeissä. Gutzeitin Rutolan sahalla työskennelleet 45 miestä teloitettiin kenttäoikeudessa kolmen päivän aikana.

Rutolan sahatyöläisillä, jotka olivat muodostaneet oman punakaartin, mutteivät osallistuneet taisteluihin, ei ollut mitään mahdollisuuksia pelastua. Heille ei annettu mahdollisuutta puolustusasianajajan käyttämiseen, sehän ei ajan tapa ollutkaan.

Rutolan sahatyöläiset teloitettiin Saimaan rannassa linnoituksen valleilla yhdessä 350 muun punakaartilaisen mukana.

Iitiän koululla toiminutta kenttäoikeutta oli johtanut varatuomari Toivo Tapanainen, Kansallispankin pitkäaikainen pankinjohtaja, joka ei armoa tuntenut. Tapanaisen kenttäoikeus jakoi kuolemantuomioita vielä kaksi viikkoa senkin jälkeen kun Mannerheim oli kansainvälisen painostuksen voimasta ne kieltänyt.

Naisten talvi-kirjassa Hietamiehen sympatiat tuntuivat olevan Rutolan sahureiden ja heidän perheidensä puolella.

o o o

Heikki Hietamiehen uusin kirja Sotatuomari jatkaa siitä mihin Naisten talvi jäi. Taas liikutaan Lappeenrannassa, kyse on suomalaissotilaiden teloituksista, joita kirjan mukaan tuomaroi taas kerran sama mies, sotatuomari Toivo Tapanainen. Rutolan sahatyöläisten teurastuksesta on ehtinyt kulua yli kaksikymmentä vuotta.

Sotatuomarissa eletään jatkosotaa ja sen viime hetkiä, Viipuri on menetetty ja silmät kauhusta ymmyrkäisinä pakenevia suomalaissotilaita rangaistaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Nappi otsaan ja metri multaa päälle.

Hietamiehen sota-ajan kuvaus on mehevää ja varsin totuudenmukaista. Tosin varsinaisesta sotakirjasta ei ole kysymys, sillä taistelukuvauksilla ei mässäillä. Kirjan kertojana toimii Seppo Antero Penttilä. Nuori mies vähän toisella kymmenellä, vaan ei kumminkaan vielä miehen ikäinen.

Penttilän perhe on monessa suhteessa aivan tavallinen työläisperhe. Isä Veikko Olavi Penttilä on sähkömies, joka korjailee muun muassa puolustusvoimien viestikeskuksia. Veikon, samoin kuin hänen poikansa Sepon tie vie luhistuvaan Viipuriin. Veikko tekee sähkötöitä ja Seppo lapioi rukiita emä-Suomeen vietäväksi. Seppo palaa aikanaan Lappeenrantaan, mutta isää ei näy missään. Ja kuitenkin hänet oli nähty matkalla Viipurista Lappeenrantaan. Jossain puhutaan isän saattaneen lähteä Ruotsiin Stella Polaris -papereita kätkemään.

Perheen äiti ei usko isän lopullisesti kadonneen vaan laittaa sodan jälkeen ilmoituksia lehtiin; Onko kukaan nähnyt ylikersantti Veikko Olavi Penttilää, s. Liedossa 1903. Kadonnut komennuksella Viipurista Lappeenrantaan. Huom! Ei karkuri. Vast. tlk nimerkillä ”Vaimo.”

Poika lähtee lopulta tutkimaan isänsä kohtaloa. Kaivamaan esiin salattua tietoa Huhtiniemen kenttäoikeudesta, jota oli johtanut pankinjohtaja Toivo Tapanainen, vuoden 1918 punaleskien kauhu.

o o o

Sotatuomari etenee paikoitellen kuin paraskin salapoliisiromaani, vähä vähältä paljastuu asioita jotka vahvistavat epäilykset, löytyy ihmisiä, jotka ovat kuulleet ja nähneet asioita joita ei olisi pitänyt. Monet ovat kuulleet Huhtiniemestä öisiä laukauksia ja nähneet ampumapaikalle marssitettuja vangittuja suomalaissotilaita.

Lappeenrannassa itsepäisinä aina meidän päiviimme velloneisiin huhuihin kuuluu myös tieto valasta, jolla kaikki teloituksiin osallistuneet ja niistä tietävät pakotettiin vaikenemaan. Sitä, joka aikoi livetä valan velvoituksesta, odotti julma kohtalo.

Tapanainen ilmaisi asian seuraavalla tavalla: Ne jotka puhuvat ja kirjoittavat, eivät tiedä. Ne, jotka tietävät, eivät tee kumpaakaan.

Sotatuomari Tapanainen, elämän ja kuoleman herra, kuoli aikanaan Lappeenrannassa monien mielestä arvostettuna sankarina, mutta tiedot teloituksista jäävät kalvamaan kadonneiden omaisia ja isoa osaa kaupungin asukkaita. Kuollessaan pankinjohtaja Tapanaisella oli myös iso joukko vihamiehiä; talonsa kasinopelissä menettäneitä, velalla nujerrettuja, vuoden 1918 leskiä ja nyt uutuutena vuonna 1944 teloitettujen leskiä ja poikia.

Kun Huhtiniemessä lokakuussa 1971 tehtiin viemäröintitöitä, paljastui pieneltä alueelta kymmenen ihmisen luurankoa. Työt määrättiin keskeytettäväksi ja vesijohto siirrettäväksi toiseen paikkaan. Rikospoliisilta saatiin lausunto, että hautapaikkoja saattoi Huhtinimen alueella olla useampiakin.

Asiasta kiinnostuneiden on myöhemminkin annettu ymmärtää, ettei menneiden penkominen ole soveliasta. Myös Etelä-Saimaa-lehden päätoimittajan kerrotaan saaneen ”virallisen puhelun” asian unohtamiseksi.

o o o

Sotatuomari on mainio ajankuva. Hietamies osaa erinomaisesti sekoittaa myös ripauksen huumoria vakavaan teemaan. Hän uskaltaa nauraa monille sodan hassuillekin asioille, niin kuin vaikka ylenmääräiselle desanttikauhulle.

Hietamiehen sympatiat ovat taas kerran pienen ihmisen puolella. Sankareita ovat kotirintaman ruumiinpesijät ja rukiinlapioijat. Ja tietysti isiään kotiin odottavat perheet. Sota sotahulluine upseereineen ja prenikoineen tuntuu välillä menevän absurdin puolelle.

Hietamiehen kirja antaa ajattelemisen aihetta. Mihin lopulta katosivat teloituksista kertoneet Tapanaisen paperit, joita Valpokin turhaan kävi hakemassa sodan päätyttyä? Entä milloin Huhtiniemeen marssii joukko raavaita, riuskoja työmiehiä lapiot olalla ottamaan selvää keitä makaa Huhtiniemen mullan alla. Olisiko jo aika? Ja kestääkö Suomi totuuden?

Kannaksella on etsitty suomalaisten sankarivainajien jäännöksiä jo vuosien ajan. Mikseivät samat voimat kaiva Huhtiniemessä? Entä suuri Sotasurmatutkimus, unohtiko sekin Huhtiniemen vainajat?

Heikki Hietamies: Sotatuomari. Otava, 2004, 345 sivua, 33,65 euroa.