Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Lipposen hallitus ja siinä istuvat puolueet valmistautuvat eduskuntavaaleihin
koettaen luoda sellaista kuvaa, että kuluneet yli seitsemän Lipposen
kahden hallituksen vuotta ovat olleet Suomen kehityksen ja kansalaisten
elämän kannalta menestystarina. Pikku puutteita ja vastoinkäymisiä
on ollut, mutta yleensä ottaen on toimittu hyvin.

Lipposen hallitukset ja hallituspuolueet ovat kuitenkin runsaassa seitsemässä
vuodessa kulkeneet epäonnistumisesta ja pahanteosta toiseen. Ne kohdat
Lipposen hallitusten ohjelmissa, joissa on selkeästi jotain myönteistä
luvattu, on petetty, ja niitä kohtia, joihin on alun perinkin ollut
pukinsorkka kätkettynä, on pahaa jälkeä tehden toteutettu.

Lipposen hallitusten runsaan seitsemän vuoden ”kunniaksi”
tutkija Teuvo Junka esitti SKP:n keskuskomitean kokouksessa huolellisesti
perustellen seitsemän syytöstä näille hallituksille
ja hallituspuolueille. Tässä vain luurankoa alustuksesta.

Ensimmäinen syytös koskee työttömyyden puolittamista.
Lipposen ensimmäisen hallituksen sitä koskeva lupaus on karkeasti
petetty. Jos oletetaan työttömyyden puolittamiseen tosissaan pyrityn,
tavoitteessa on surkeasti epäonnistuttu. Todellisuudessa tavoitetta
ei alun alkaenkaan otettu vakavasti, koska hallitusten yleinen talouspoliittinen
linja on ollut jyrkässä ristiriidassa sen kanssa ja päinvastoin
ylläpitänyt suurtyöttömyyttä.

Toinen syytös. Lipposen hallitukset julistivat ohjelmissaan tavoitteekseen
pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisen, köyhyyden
ja syrjäytyneisyyden ehkäisemisen ja vähentämisen sekä
tasa-arvoa lisäävien, kattavien sosiaali- ja terveyspalvelujen
turvaamisen. Tosin jo Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmassa todettiin
tämän turvaamisen vaativan ”merkittäviä rakenteellisia
muutoksia ja menojen karsintaa”. Tämä lisäys onkin ollut
yksi harvoista lupauksista, jota on myös toteutettu. Sosiaaliturvaa
sekä palveluja on leikkaamasta päästyä leikattu, köyhyyttä
ja syrjäytymistä pahennettu. Samalla myös kunnat on pantu
ahtaalle, kun sosiaali- ja terveyspolitiikkaa on rokotettu ja kuntien taloutta
on heikennetty. Sosiaali- ja terveydenhuolto samoin kuin koulutus ovat kriisissä.

Kolmas syytös liittyy tuloeroihin. Siinä Lipposen hallitusten
julkilausuttuna mutta kauniilla fraaseilla verhottuna linjana on ollut tavallisten
palkansaajien palkkojen pitäminen tuporatkaisujen avulla alhaalla,
suurituloisia suosivien veronkevennysten käyttäminen matalatasoisten
tupojen kätilönä ja pääoman voitonsaalistuksen
tukeminen. Työn tuottavuus on kasvanut Suomessa jo 25 vuotta selvästi
enemmän kuin muissa OECD-maissa. Kun reaalipalkkoja ei ole samalla
nostettu, seurauksena on ollut raju tulonjaon muutos ja tuloerojen kasvattaminen
voittojen ja pääomatulojen hyväksi. Veroratkaisuilla ja julkisten
palvelujen leikkaamisella on edelleen pahennettu tätä kehitystä.

Neljäs syytös. Lipposen hallitusten ohjelmissa on puhuttu kauniisti
aktiivisesta teollisuuspolitiikasta ja valtionyhtiöistä huolehtimisesta,
mutta samalla avattu pää valtionyhtiöiden yksityistämiselle.
Veronmaksajien rahojen tuhlaaminen julkisten toimintojen ja palvelujen sekä
valtionyhtiöiden yksityistämiseen onkin ollut Lipposen hallitusten
tärkeimpiä harrastuksia. Valtion tuottava omaisuus on luovutettu
yksityisiin keinottelutarkoituksiin.

Viides syytös. Lipposen ensimmäinen hallitus lupasi ohjelmassaan
”tehostaa kilpailulainsäädäntöä monopolisoitumisen
estämiseksi”. Käytännössä Lipposen hallitukset
ovat toimineet päinvastaisesti ja edistäneet monopolisoitumista.

Kuudes syytös. Lipposen hallituksen ohjelmissa on puhuttu kauniisti
Suomen pysymisestä sotilaallisesti liittoutumattomana ”vallitsevissa
oloissa”, mutta hivutettu ”itsenäisen puolustuksen”
tilalle ”uskottava puolustuskyky”. Käytännössä
Lipposen hallitukset ovat vieneet Suomea yhä lähemmäs Natoa
kansan enemmistön mielipiteestä piittaamatta.

Seitsemäs syytös. Lipposen hallitusten ohjelmissa on luvattu
nostaa Suomen kehitysyhteistyövarojen bkt-osuus YK:n tavoitteen mukaiseksi
”taloudellisen tilanteen niin salliessa”. Hallituksilla on nyt
ollut lähes seitsemän ja puoli vuotta aikaa toteuttaa tämä
lupaus ennätysmäisen talouskasvun oloissa, mutta sitä ne
eivät ole tehneet. Hallitus ja hallituspuolueet nöyryyttävät
suomalaisia pitämällä Suomen tietoisesti kehitysavun kääpiömaana.

Niin, ja sitten on tietysti vielä tämä ”rehellisiksi
ja taitaviksi tunnettujen” ministerien Sonera-soppa. Hyvin linjassa
muun pahanteon kanssa. (ES)

Keskitetyn tupo-ratkaisun edellytykset selvitetään syyskuun
loppuun mennessä. Hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen
taskulaskinmiehet alkavat puurtaa kabinetissa. Palkansaajakenttä ryhmitetään
katsomoon odottamaan. Sitä pelotellaan synkillä ennusteilla ja
käppyröillä: jos ei tule maltillista tupoa, niin piru perii.
Jotkut ay-johtajat puhuvat kovia ja keräävät pitkiä
toivomuslistoja, jotka on tarkoitettu haudattaviksi. Luodaan tarkoituksella
ilmapiiriä, ettei tupoa ehkä synny; on niin vaikeita asioita.
Sekin on yksi tapa pitää kenttä odotuskannalla.

Todellisuudessa kabinetissa istujilla on jo yhteinen kanta siitä,
että maltillinen tupo tai tupon nimellä riittävän suuntaa-antava
ratkaisu on saatava. Sen on oltava palkka- ja veroratkaisun yhdistelmä,
jossa työnantajat päästetään mahdollisimman halvalla.
Palkankorotuksia ei pidä vaatia, ainakaan mainittavia, korkeintaan
veronalennuksia, eli osa palkankorotuksista maksetaan valtion, siis palkansaajien
omasta pussista. Ennen kaikkea mitään joukkomittaista vaatimustaistelua
ei saa syntyä.

Tämä on tulonjakopolitiikkaa suomalaiseen tapaan. Taskulaskinten
kera. Tällaisella tulonjakopolitiikalla on aiheutettu raju tulonjaon
muutos voittojen ja pääomatulojen hyväksi. Metallin viime
liittokokouksessa liiton johtajat vaativat, että tulonjaon rujon kehityksen
syyt pitäisi selvittää. Mutta kuka nyt vanhoja puheita enää
muistelisi?

Muualla Euroopassa ja maailmassa työntekijät käyvät
ankaria palkkataisteluja. Voittojakin on tullut. Siellä missä
vasemmisto on hallituksessa ja /tai vaalit tulossa, ammattiliitot ovat korostaneet,
että juuri sen ansiosta on otollinen aika vaatia ja kamppailla. Meillä
Suomessa eletään aivan eri maailmassa. Kun meillä on vasemmisto
hallituksessa ja vaalit tulossa, ay-liikkeen johto pyrkii nopeasti ”maltilliseen”
tupoon, ettei hallituksessa istuvia puoluetovereita ja heidän vaalinäkymiään
häirittäisi. Palkansaajat siis pannaan uhrautumaan myös hallituksen
ja vasemmistopuolueiden hallituskipeyden puolesta.

Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa? Onko meidät aivopesty
tai säikytelty hiljaisiksi? Tulonjakopolitiikkaanhan tarvittaisiin
selvä suunnanmuutos. Tulonjako pitäisi saada oikeudenmukaisemmaksi.
Palkankorotustarve olisi melkoinen, kymmenen prosenttiakaan ei olisi liikaa.
Reilut palkankorotukset olisivat oikein myös taloudellisen suhdanteen
epävarmuuden takia, ne kun vahvistaisivat kotimarkkinoita ja helpottaisivat
julkisen talouden kriisiä verotulojen kasvun, työllisyyden lisääntymisen
ja palvelujen parantumisen muodossa.

Mitkä ammatilliset järjestöt ja ketkä ay-aktiivit
nostaisivat taistelulipun? Hiljaiseksi masennettu väki vain odottaa,
että joku sen tekisi, joku jota seurata. (ES)