Riita tarkastuksista on USA:lle vain tekosyy hyökätä Irakiin

Alkuperäinen kirjoittaja: Erkki Susi Erkki Susi

Viime viikkoina on väännetty kättä YK:n asetarkastajien
pääsystä Irakiin. USA:n presidentti

George W. Bush

on syyttänyt Irakia paitsi terroristien tukemisesta myös joukkotuhoaseiden
valmistamisesta. USA:n väitteet on nielty sellaisenaan USA:ssa ja muuallakin
maailmassa. Yhdysvaltalainen entinen merijalkaväen majuri

Scott
Ritter

, joka johti 1990-luvulla asetarkastajia Irakissa, katsoo kuitenkin
riidan asetarkastuksista olevan USA:lle vain tekosyy hyökätä
Irakiin.

Scott Ritter ampui Bushin esittämät argumentit alas TV2:n

Ajankohtaisen
Kakkosen

haastattelussa 13. elokuuta ja esitti vastaavia arvioita myös

CNN:n

haastattelussa aiemmin (

CNNAccess,


CNN.com./World

17.7.). Seuraavassa referoidaan Ritterin CNN:lle antamaa haastattelua.

Kuten huomataan, Ritterin kannanotot sotaa vastaan eivät johdu sympatiasta
Irakin nykyhallintoa kohtaan. Ritter vain perää todistamattomien
väitteiden sijasta tosiasioita.

CNN:n toimittaja pyysi Ritteriä selittämään, miksi tämä
vastustaa mitä tahansa hyökkäystä Irakiin niillä
perusteilla, joita USA:n johto tällä hetkellä esittää.

Ritter vastasi, että ”kukaan ei ole vahvistanut väitteitä,
että Irakilla on hallussaan joukkotuhoaseita tai että se yrittää
hankkia joukkotuhoaseita”. Enempää USA kuin Britanniakaan
eivät Ritterin mukaan ole esittäneet väitteidensä tueksi
mitään muuta kuin spekulaatioita. ”Ennen kuin ne esittävät
kovia tosiasioita, ei ole mitään syytä sotaan.”

Mutta eikö YK esittänyt viime vuonna raportin, jossa uskottiin,
että Irakissa oli aseita?, toimittaja kysyi. Ritter oikaisi muistuttaen,
että YK:n raportissa todettiin vain, ettei kaikkea voitu selvittää.
Mutta on vaikea selvittää, jos ei pääse maahan, toimittaja
tiukkasi. Ritter vastasi:

Ritter muistutti, että Saddam Husseinin syrjäyttäminen
on ollut jokaisen USA:n presidentin politiikkana

George Herbert Walker
Bushista

eli isä-Bushista lähtien.

Toimittaja kysyi, mikä joukkotuhoaseiden tilanne Irakissa on Ritterin
arvion mukaan tällä hetkellä. Ritter muistutti, että
joulukuuhun 1998 mennessä asetarkastajat olivat selvittäneet 90-95
prosenttia Irakin joukkotuhoaseiden kapasiteetista. Kaikki asetehtaat ja
aseidentuotantovälineet tuhottiin. Jotain osaa aseistuksesta ei kyetty
selvittämään. Mutta kemiallisilla aseilla on viiden vuoden
ja biologisilla aseilla kolmen vuoden säilyvyysaika. Jotta Irakilla
olisi joukkotuhoaseita tänään, sen olisi pitänyt rakentaa
uudelleen tehtaat ja aloittaa näiden aseiden tuotantoprosessi joulukuun
1998 jälkeen.

Kuinka me tiedämme, ettei näin ole tapahtunut?, toimittaja
kysyi. Ritter vastasi, että emme tiedäkään, mutta emme
voi ryhtyä sotaan arvailun, olettamusten ja spekulaation pohjalta.
Sotaan voidaan ryhtyä vain kovien tosiasioiden pohjalta. Niin että
kun

Tony Blair

sanoo, että hänellä on asiakirja, hänen
on esitettävä se asiakirja. Tai kun George W. Bush ja hänen
hallintonsa sanovat, että he tietävät varmasti; heidän
on näytettävä, kuinka he tietävät.

Toimittaja kysyi, missä määrin asetarkastajat pääsivät
tarkastuskohteisiin. Ritterin mukaan pääsy oli sataprosenttinen.
”Kaikkiin kohteisiin, joihin halusimme päästä, me lopulta
pääsimme. Siellä oli jotain häirintää, se
ei ollut siistiä, mutta me pääsimme.” Joskus kyse oli
tunneista, joskus päivistä tai viikoista, riippuen kansainvälisen
kriisin tasosta.

Ritter kehotti ottamaan huomioon, että asetarkastajat suhtautuivat
tarkastuksiin samalla tavalla kuin esimerkiksi rikospaikkatutkija suhtautuu
rikokseen. ”Ja me paljastimme aina jokaisen valheen, jonka irakilaiset
kertoivat meille. He eivät selvinneet rangaistuksetta mistään.”

Ritter myönsi, ettei Irak harjoittanut täydellistä yhteistyötä
asetarkastajien kanssa. Mutta hänen arvionsa Irakin aseriisunnan tasosta
ei perustukaan irakilaisten julistuksiin, vaan asetarkastajien kovaan työhön,
tarkastajien, jotka omien itsenäisten lähteidensä perusteella
todensivat, että Irak oli tullut riisutuksi aseista.

Luuletteko, että nykyinen keskustelu asetarkastajien paluusta kytkeytyy
suoraan Washingtonin päätökseen hyökätä tai
olla hyökkäämättä Irakiin?, toimittaja kysyi. Ritter
vastasi:

”Uskon, että Washington käyttää asetarkastuksia
poliittisena viikunanlehtenä oikeuttaakseen sodan. USA ei halua tarkastajien
palaavan. Paras tapa estää sota on saada tarkastajat takaisin
paikalle. Uskon, että YK:n politiikkana pitäisi olla saada tarkastajat
takaisin sinne.”

Onko suunniteltu sota Irakia vastaan muuttumassa öljysodaksi, jonka
tavoitteena on enemmän lännen öljyvarojen turvaaminen kuin
vaarallisen diktaattorin ja terrorismin lähteen kaataminen? Viimeaikainen
kehitys Washingtonissa viittaa siihen, että USA:n laskelmissa kummittelee
enemmän öljy kuin demokratia tai ihmisoikeudet.

Näin arvioi

Anthony Sampson

lontoolaisessa

Oberver

-lehdessä
11. elokuuta. Sampson on tutkiva journalisti, kirjailija ja historoitsija.
Hän on kirjoittanut mm. öljy-yhtiöitä ja Lähi-itää
käsittelevän kirjan

The Seven Sisters

(Seitsemän sisarta)
sekä

Nelson Mandelan

elämäkerran.

Sampson viittaa

Rand Corporationin

elokuun alussa Pentagonille esittämään
tilanneselostukseen, jossa puhuttiin Saudi-Arabiasta ”pahuuden ytimenä”
ja ehdotettiin, että Washingtonin pitäisi selvittää
välinsä aiemman liittolaisensa kanssa ja, jos välttämätöntä,
anastaa itselleen sen öljykentät, jotka ovat olleet ratkaisevia
USA:n energiahuollon kannalta.

Mitä huolestuneemmiksi öljy-yhtiöt tulevat Saudi-Arabian
vakaudesta, sitä kiinnostuneemmiksi ne käyvät pääsystä
Irakiin, niiltä nyt kiellettyjen maailman toiseksi suurimpien öljyvarojen
ääreen, Sampson kirjoittaa. USA:n varapresidentti

Dick Cheney

,
jolla on ollut omia kaupallisia etujaan Lähi-idässä, kuvaili
vastenmielisyyttään

Saddam Husseinia

kohtaan Kaliforniassa
elokuun alussa seuraavasti:

”Hän hallitsee 10 prosenttia maailman öljyvaroista. Hänellä
on tämän tuottama suunnaton vauraus. Ja jos hänen annetaan
tehdä mielensä mukaan, monet meistä arvioivat, että
hän lähitulevaisuudessa hankkii ydinaseita.”

Jos Saddam syrjäytettäisiin, läntiset öljy-yhtiöt
laskevat pääsevänsä paljon helpommin käsiksi noihin
öljyvaroihin, mikä tekisi niistä vähemmän riippuvaisia
Saudi-Arabian öljykentistä ja saudien kuninkaallisen perheen tulevaisuudesta.
Presidentti

George W. Bush

ja varapresidentti Cheney, molemmat öljymiehiä,
eivät voi olla tietämättömiä noista intresseistä,
Sampson arvioi.

Länsivaltojen politiikkaan Irakin suhteen on aina syvästi vaikuttanut
tarve saada sen öljyä, vaikka ne ovat yrittäneet olla vaiti
siitä. Ajatus Irakin valtion muodostamisesta syntyi 1920, ensimmäisen
maailmansodan jälkeen. Liittoutuneet olivat – kuten Britannian ulkoministeri
loordi

George


Curzon

asian ilmaisi – ”lipuneet voittoon
öljymerellä”, mutta pitivät parempana peittää
riippuvuutensa siitä. ”Kun haluan öljyä, menen sekatavarakauppiaani
luo”, sanoi Ranskan pääministeri

Georges Clemanceau

.

Puhuessaan kauniisti arabien eduista ja itsemääräämisestä
sekä Clemanceau että Corzon tiesivät, että se millä
todella oli merkitystä Irakissa, oli öljy Irakin pohjoisosassa;
ja britit ja ranskalaiset onnistuivat saamaan valvontaansa Mosulin arvokkaat
öljylähteet.

Irakilaisesta öljystä tuli vielä halutumpaa vuoden 1973
öljykriisin jälkeen, joka antoi arabituottajille mahdollisuuden
painostaa maailmaa; ja valtavien uusien öljyvarojen löytyminen
etelästä teki Irakista entistä tärkeämmän
Saudi-Arabian kilpailijana – ja Saddamista entistä ärsyttävämmän
vihollisena, Sampson muistuttaa.

1970-luvun jälkeen, kun puute muuttui liikatarjonnaksi, tuottajamaat
ovat tulleet paljon riippuvaisemmiksi globaaleista markkinoista. Maat, jotka
toivoivat hankkivansa poliittista vaikutusvaltaa kohdentamalla öljytoimituksia,
havaitsivat pian, että niiden oli kilpailtava öljynsä myymisessä
minne tahansa pystyivät. Ja läntiset yhtiöt löysivät
uusia öljykenttiä lähempää kotiaan, tai ystävällisemmistä
maista

Mutta USA ja manner-Eurooppa ovat ennen kaikkea energiansaannissa yhä
riippuvaisia epävarmoista kehitysmaista, enimmäkseen muslimimaista,
ja kriisiaikoina huoli öljytoimituksista palaa. Lännen öljyintressit
vaikuttavat kiinteästi länsimaiden sotilaspolitiikkaan ja diplomatiaan,
eikä ole sattuma, että samaan aikaan kun yhdysvaltalaiset yhtiöt
kilpailevat Keski-Aasian öljystä, USA rakentaa sotilastukikohtia
tuolle alueelle.

Tässä turvallisuuskontekstissa näköala Saudi-Arabian
öljyä valvovasta ”terroriverkostosta”, minkä alussa
mainittu Randin tilanneselostus manasi esiin, edustaa äärimmäistä
painajaista: ääri-islamistinen hallinto Saudi-Arabiassa ja ehkä
muissakin Persianlahden maissa voisi tehdä ne taipuvaisiksi uhmaamaan
markkinoita, kun niillä olisi pienempi tarve myydä öljyään
kuin korruptoituneilla monarkioilla ja sheikkikunnilla.

Osama bin Laden

,
itse saudi, ei ole salannut tavoitettaan vapauttaa maansa korruptoituneista
hallitsijoista ja palauttaa se islamistisille juurilleen.

Tällaisen skenaarion edessä yhdysvaltalaiset pyrkisivät
entistä päättäväisemmin pääsemään
käsiksi irakilaiseen öljyyn, mikä vahvistaisi vaatimuksia
Saddamin syrjäyttämisestä.

Sampsonin mukaan Washingtonin Irakia koskevien mielipiteiden taustalla
on epäilemättä monia erilaisia ja toisinaan ristiriitaisiakin
tekijöitä, yhtenä varmaankin syyskuun 11. päivän
aiheuttama mieliala ja terrorismin pelko. Mutta Pentagonissa ja ulkoministeriössä
on myös pitemmän aikavälin geopoliittisia argumentteja ja
kaupallisia paineita, jotka liittyvät energiaturvallisuuden tarpeeseen.
Ja näistä on tullut entistä polttavampia Saudi-Arabiaa koskevien
kasvavien huolten myötä.

Sampsonin mukaan ratkaiseva kysymys on: turvaisiko Saddamin kaataminen Irakin
öljyn lännelle? Loppujen lopuksihan kumpikin USA:n edellinen presidentti,

George Bush

senior ja

Bill Clinton

, taipui olemaan kukistamatta
Saddamia, koska vaihtoehtona olisi voinut olla vielä vaarallisempi
valtatyhjiö. Tämä vaara on edelleen olemassa. Jos Irak pirstoutuisi
kolmeen osaan, kuten monet ennakoivat, uudet öljyalueet etelässä
saattaisivat muodostua erittäin epävakaiksi ja epäluotettaviksi.
Aluetta dominoivat shiiamuslimit, joilla on omat yhteytensä Iranin
shiioihin. Ja epävakaa Saudi-Arabia tekisi valtatyhjiöstä
vielä vaarallisemman

Öljysotien historia ei ole rohkaiseva, eivätkä öljy-yhtiöt
ole välttämättä kansallisten etujen parhaita tuomareita.
Iranissa 1953 toimeenpantu angloamerikkalainen kaappaus, joka syrjäytti
radikaalin

Muhammad Mossadekin

ja nosti takaisin valtaan shaahin,
antoi läntisille yhtiöille mahdollisuuden ottaa uudelleen valvontaansa
iranilainen öljy, mutta Iranin kansa ei antanut koskaan anteeksi interventiota
ja otti revanssin shaahista 1979.

Uskomus, että tunkeutuminen Irakiin tuottaa vakaamman Lähi-idän
ja takaa lännelle helpon pääsyn sen öljyrikkauksien
äärelle, on Sampsonin mielestä vaarallisen yksioikoinen.
Länsimaalaiset elävät maailmassa, missä suurin osa heidän
öljystään tulee islamilaisesta maailmasta, ja heidän
ainoa pitkän aikavälin turvallisuutensa energian alalla riippuu
muslimien hyväntahtoisuudesta.