Israelin isku Syyriaan

Alkuperäinen kirjoittaja: Erkki Susi

Israelin viime sunnuntaina suorittama ilmahyökkäys Syyrian
alueella olevaan kohteeseen nähdään asiantuntijoiden piirissä
uutena vaarallisena askeleena kohti sodan laajentamista Lähi-idässä.
Yhtä ilmeisenä pidetään, että

George W. Bushin

hallinto on jatkuvilla Syyrian vastaisilla syytöksillään
näyttänyt pääministeri

Ariel Sharonille

vihreää
valoa hyökkäyksen tekemiseen. Arvioita vahvistaa se, että
Bush aggressioteon jälkeen luonnehti sitä Israelin itsepuolustukseksi.

USA:n edustajat ovat viime viikkoina tiheästi väittäneet,
että Syyria on nyt samanlainen uhka kuin Irak aiemmin, että se
suojelee terroristeja, että sillä on joukkotuhoaseita ja että
sen alueelle on myös viety piiloon irakilaisia joukkotuhoaseita juuri
ennen USA:n hyökkäystä Irakiin. Väitteiden totuusarvolla
ei ole väliä, kyse on uhkapropagandasta.

Sharon itse on toistuvasti kehottanut USA:ta käymään Syyrian
kimppuun, kuten hän muuten herkeämättä kehotti isäntäänsä
myös hyökkäämään Irakiin.

USA:n näkökulmasta Israelin hyökkäyksessä on
kyse myös siitä, että se panee liittolaisensa sotimaan puolestaan.
Kun USA:n johto on kyvytön käymään sotaa useilla rintamilla,
kun se on kasvavissa vaikeuksissa Irakissa ja kun kotimaassa vastustus ”terrorisminvastaisen
sodan” laajentamiselle voimistuu, se käyttää Israelia
”toisen rintaman” avaamiseen Syyriaa ja myöhemmin kenties
muitakin vastaan. Offensiivisesti kyse on USA:n kannalta koko Lähi-idän
alueen ”uudelleenmuotoilusta”, öljyn saannin turvaamisesta
sekä tien avaamisesta jatkuvalle tunkeutumiselle itään.

Israel puolestaan käyttää USA:n julistamaa ”terrorisminvastaista
sotaa” tekosyynä raivatakseen tieltä esteet Palestiinan kysymyksen
”lopulliselle ratkaisulle” havittelemalla tavalla.

Ilmahyökkäys Syyriaan merkitsee jyrkkää muutosta
Israelin hallituksen politiikassa. Hyökkäyksen taustalla on Israelin
kyvyttömyys tukahduttaa palestiinalaisten vapautustaistelua, kuten
muun muassa Syyrian kommunistisen puolueen lausunnossa todetaan.

Riippumatta siitä, kuinka monia kohdennettuja salamurhia Israel
on tehnyt ja millaisia rankaisutoimia se on palestiinalaisia vastaan kohdistanut,
vastarinta miehitykselle ei ole heikentynyt, ei myöskään
väkivalta palestiinalaisten taholta.

Ainoa Israelin politiikan menestys on ollut se, että se on toistuvasti
onnistunut sabotoimaan tulitauot ja varmistamaan intifadan jatkumisen.

Israelin uhkaus eliminoida palestiinalaisten presidentti

Jasser Arafat

sai vastaansa kansainvälisen tuomion. Se on toki agendalla. ”Arafarin
päivät ovat luetut”, Sharonin neuvonantaja

Raanan Gissin

uhkaili viime maanantaina. Mutta Sharonin hallitus ei ainakaan tällä
haavaa voinut valita tätä toimintatapaa.

Niinpä Israelin hallitus yrittää nyt muuntaa israelilais-palestiinalaisen
sisäisen taistelun alueelliseksi sodaksi, johon Israelin armeija on
paremmin varustettu. Hyökkäämällä Syyriaan Israel
varoitti Damaskosta palestiinalaistaistelijoiden suojelemisesta ja demonstroi
muille Lähi-idän suvereeneille valtioille omaa voimaansa.

Ilmahyökkäyksen tekosyynä Israel käytti jälleen
kerran itsemurhaiskua. Sunnuntaina 4. lokakuuta 29-vuotias lakinainen

Hanadi
Jaradat

räjäytti itsensä ja tappoi 20 muuta ihmistä
haifalaisessa ravintolassa. Maailman valtamedia kertoi kuten tavallista
teosta ilman mitään yhteyttä. Mutta Jaradat tiettävästi
kosti veljensä ja serkkunsa kuoleman. Israelilaiset kuolemanpartiot
murhasivat heidät 12. kesäkuuta Jeninissä. Ihmisoikeusjärjestön
mukaan heidät ammuttiin sen jälkeen kun heidät oli pidätetty.

Jaradatin itsemurhaiskuun vastaamisessa hyökkäämällä
yli rajan Syyriassa olevaa siviilikohdetta, palestiinalaisten pakolaisleiriä
vastaan, ei tietenkään ollut mitään logiikkaa, edes
koston logiikkaa. Tapausta yksinkertaisesti käytettiin tekosyynä.

Iskemällä Syyriaan Israel osoitti, että sen ”puolustustoimet”
eivät ole mitään muuta kuin kansainvälistä terrorismia.
Ensiksikin, Israel hyökkäsi provosoimattomasti toiseen maahan.
Toiseksi, Israel hyökkäsi siviilikohteeseen toisessa maassa. Ja
kolmanneksi, kohteella ei Israelin omankaan ilmoituksen mukaan ollut mitään
suoraa yhteyttä Haifan itsemurhaiskuun eikä myöskään
mihinkään tulevaan iskuun. Se ei selkeästi ollut mikään
itsepuolustustoimi.

Mutta Israelin toiminnalla on oma logiikkansa. Israelin hallituksen maailmankuvan
mukaan jokaisella ongelmalla on sotilaallinen ratkaisu. Ja jokainen ongelma,
jolla ei näytä sellaista olevan, voidaan muuntaa ongelmaksi, jolla
sellainen on.

Mutta useimpien tarkkailijoiden mukaan Israelilla ei ole sotilaallista
ratkaisua palestiinalaisten väkivaltaiseen vastarintaan. Israelin hallitus
kieltäytyy poliittisesta ratkaisusta, joka vaatisi oikeudenmukaisia
toimia ja kykyä kompromisseihin muun muassa maan suhteen. Palestiinalaisten
väkivalta jatkuu, ja jopa israelilaisille alkaa olla selvää,
ettei yhä uusien ”äärijärjestöjen” johtohenkilöiden
salamurhaaminen johda mihinkään.

Israelilaiset ovat kokeneet hiljattain kaksi järkytystä, jotka
ovat murentaneet heidän kuvitelmiaan Sharonin hallituksen suhteen.
Ensiksikin hallituksen suunnitelma Arafatin raivaamiseksi päättyi
nöyryytykseen, kun YK:n yleiskokous julisti sen laittomaksi ja ei-hyväksyttäväksi.
Toiseksi, joukko Israelin ilmavoimien lentäjiä ilmoitti vastalausekirjeessään
kieltäytyvänsä hyökkäyksistä miehitettyjen
alueiden asukkaita vastaan.

Syyriaan tehdyn hyökkäyksen taustalla on siis Sharonin tukala
asema ja vaihtoehtojen puute.

Hyökkäämällä Syyriaan Israelin juntta toivoo ainakin
pelottelevansa maailmaa ja ”rankaisevansa” sitä siitä,
että se uskaltaa asettaa rajoja Israelin voimankäytölle.
Viesti on se, että Israel reagoi kansainväliseen painostukseen
aiheuttamalla lisää epävakautta koko Lähi-itään.

Kun arvioidaan Israelin kiristyspolitiikkaa, pitää muistaa,
että Israel on ydinasevalta ja että se on jo käyttänyt
uhkauksia ydinsodasta kiristääkseen USA:ta. Näin tapahtui
ainakin vuonna 1973, kuten

New York Times

6. lokakuuta paljasti.

Toinen ”hyöty hyökkäyksestä Syyriaan on se,
että se voisi lisätä USA:n vastakkainasettelua Syyrian, mahdollisesti
myös Iranin kanssa. Irakin sota nostatti Israelin johdossa toiveita
USA:n saamisesta sotaan myös Syyria ja Irania vastaan.

Kolmanneksi, hyökkäys Syyriaa vastaan voi ainakin potentiaalisesti
johtaa alueelliseen sotaan, joka verrattuna ilman voiton näköalaa
olevaan intifadaan voisi antaa Israelille tilaisuuden maksimoida armeijansa
voiman ja kenties taas kerran auttaa lykkäämään tuonnemmaksi
Palestiinan ongelman ratkaisua. Kannattaa muistaa, että Israel on ennenkin
käyttänyt sotaa torjuakseen kansainvälisen painostuksen ja
välttääkseen palestiinalaisten oikeuksia koskevan kysymyksen
ratkaisemisen.

Israelin strategia konfliktin eskaloimiseksi perustuu arvioon, jonka
mukaan Israelin armeija on menestyksellisin avoimessa sodassa. Israel onkin
voittanut kaikki sotansa ja voittaa todennäköisesti seuraavankin.
Kuitenkin Israelista tuli jokaisen ”voittoisan” sodan jälkeen
tosiasiallisesti heikompi ja palestiinalaisten asian oikeellisuudesta ilmeisempi.
Seuraava sota ei todennäköisesti muuta tätä trendiä.

Tekemällä hyökkäyksen Syyriaan Sharonin hallitus hyödynsi
Bushin hallinnon julistamaa ”terrorisminvastaista sotaa” ja sen
Afganistanissa ja Irakissa näyttämää esimerkkiä.

Israelin hallitus on jo pitkään mielinyt sotilaallisiin toimiin
sellaisia ympäröiviä valtioita vastaan, jotka enemmän
tai vähemmän tukevat palestiinalaisten asiaa. Libanon, Syyria
ja Iran sopivat tähän muottiin. Sellaisten hyökkäysten
aiheuttama kansainvälinen reaktio on hillinnyt Israelia aikaisemmin.
On myös varoittava tapaus: kun Israel toteutti täysimittaiseen
sotilaallisen hyökkäyksen Libanoniin 1982, se joutui sissisodan
omaiseen tilanteeseen ja sen oli pakko vetäytyä maasta.

Mutta nyt Israel on osoittanut valmiutta laajentaa valtaansa Lähi-idässä
käyttämällä hyväkseen Bushin hallinnon esimerkkiä
”terrorisminvastaisesta sodasta”. Väittäessään,
että Syyria tukee palestiinalaistaistelijoita, Israel pystyy uhkaamaan,
heikentämään ja ehkä manipuloimaankin Syyriaa, kun se
tekee tämän huolellisesti Bushin hallinnon markkinoiman ”terrorisodan”
puitteissa.

Ja ”terrorisminvastaisen taistelun” veruke käy kaupaksi.
Esimerkiksi yksi USA:n demokraattisen puolueen presidenttiehdokkaista tulevissa
vaaleissa,

Joseph Lieberman

, totesi ilmaiskun jälkeen: ”Se
mitä Israel näyttää tehneen hyökätessään
Syyriaan ei poikkea siitä mitä me teimme syyskuun 11. päivän
jälkeen hyökätessämme al-Qaidan koulutusleirejä
vastaan Afganistanissa.”

Monet tarkkailijat arvioivat kuitenkin, että ilmaisku Syyrian on pikemminkin
Israelin heikkouden kuin vahvuuden osoitus. Israelin talous on vararikon
partaalla. Israel ei kestä valtavien asemenojensa taakkaa ilman USA:n
massiivista tukea puhumattakaan, että se pystyisi ottamaan kantaakseen
esimerkiksi Syyrian miehittämisen kustannukset talouden romahtamatta.

USA puolestaan on Irakissa todellisessa pinteessä. Sen strategia
Irakissa on osoittautunut täydelliseksi katastrofiksi niin sotilaallisesti,
poliittisesti kuin taloudellisestikin. Samaan aikaan vaalit lähestyvät.
Näin Washingtonin on sekä sotilaallisen ja taloudellisen lisätaakan
että poliittisen tarkoituksenmukaisuuden kannalta vaikea antaa Israelille
vapaita käsiä ja lisää tukea sotatoimien laajentamiseen
Lähi-idässä.