Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Syksyllä tulee kuluneeksi 60 vuotta siitä, kun Suomi irtautui
sodasta Hitlerin Saksan rinnalla ja Suomen kommunistinen puolue sai julkisen
toiminnan oikeudet. Tapahtumaa juhlitaan valtakunnallisesti jo nyt SKP:n
edustajakokouksen yhteydessä. Ja kannattaa juhlia. Kuusi vuosikymmentä
sitten tapahtuneen käänteen kokemukset ja opetukset ovat rikkaita.
Ne ovat arvokkaita myös tämän päivän SKP:lle.

SKP toi syksystä 1944 lähtien maamme yhteiskunnalliseen elämään
ja politiikkaan uudet tavoitteet ja uuden suunnan.

Ensinnäkin: Suomen ulkopoliittinen linja muuttui perusteellisesti.
Aggressiivisuuteen ja naapurivihaan perustunut epäkansallinen linja
hylättiin ja omaksuttiin – tosin ei helposti eikä ilman taantumuksen
vastarintaa – rauhanpolitiikan ja naapuriystävyyden linja. Kommunisteilla
liittolaisineen ja kansanjoukkojen toiminnalla oli ratkaiseva merkitys uuden
linjan viitoittamisessa.

Toiseksi: Jotta uusi ulkopoliittinen linja saattoi muodostua kestäväksi,
oli välttämätöntä yhtäältä suistaa
pois määräävistä asemista fasistit ja muut taantumusvoimat,
toisaalta laajentaa demokratiaa, valloittaa kansalle ja sen edustajille
mahdollisimman laajat kansalaisvapaudet ja toimintaoikeudet. SKP oli tässä
taistelussa eturintamassa.

Kolmanneksi: Sekä uuden ulkopolitiikan että sisäpoliittisten
uudistusten toteuttamiseksi tarvittiin työväen ja kansanjoukkojen
mobilisoimista omakohtaiseen joukkotoimintaan ja mahdollisimman laajan demokraattisen
rintaman rakentamista. SKP toimi sen mukaisesti. Taantumuksen vehkeilyjä
torjuttiin ja uudistuksia ajettiin läpi joukkovoimalla. SKP oli perustamassa
SKDL:ää ja muuta kansandemokraattista järjestöperhettä,
Suomi-Neuvostoliitto-Seuraa, rauhanliikettä ja lukuisia muita työväen
ja demokraattisia joukkojärjestöjä samalla kun kommunistit
toimivat aktiivisesti jo olemassa olevissa järjestöissä.
SKP:n linja oli myös työväen yhtenäisyyden rakentamisen
linja, joka oikeistososialidemokraattien vastustuksesta ja kommunistien
omista virheistä huolimatta tuotti tuloksia ja huipentui vuoden 1956
yleislakkoon. Poliittisella tasolla demokraattisen rintaman rakentamispyrkimystä
ilmensi ns. kolmen suuren yhteistyö.

Neljänneksi: Oli korjattava sodan vauriot, nostettava maan talous
sotapolitiikan aiheuttamasta suosta, pantava suitset kapitalistien isäntävallalle
sekä toteutettava kaupunkien ja maaseudun työtätekevien elämää
parantavia uudistuksia. SKP:n aktiivisella panoksella saatiinkin palkansaajien
ansioita ja muita työehtoja merkittävästi parannetuksi. Suuria
edistysaskeleita otettiin sosiaalilainsäädännön alalla.
Valtiojohtoinen teollisuus- ja muu toiminta loi vakautta ja työpaikkoja.

Viidenneksi: SKP toi Suomen politiikkaan uuden politiikantekotavan, ei
vain kansan omakohtaisen joukkotoiminnan kannustamisen vaan syvällisessä
merkityksessä toiminnan ihmisten parissa, heitä kuunnellen ja
rohkaisten, heiltä oppien ja heitä opettaen. Jokainen, joka kuvittelee,
että SKP kasvoi vajaan 2 000 jäsenen piskuisesta ryhmästä
50 000 jäsenen ja monin verroin suuremman kannattajakunnan joukkopuolueeksi
ylhäältä päin kasvottomia massoja ohjailemalla ja käskyttämällä,
erehtyy pahoin. Legendaarisina puolueen historiaan ovat jääneet
muun muassa 1950-luvulla yhdessä eläkeläisten ja perheenäitien
kanssa käydyt eläke- ja lapsilisäkamppailut.

Paljon on muuttunut sitten SKP:n voiman päivien. On kärsitty
raskaita tappioita, puolue on välillä hajotettu ja lakkautettukin,
monia saavutuksia on menetetty, ulkoiset olosuhteet ovat muuttuneet monilta
osin synkemmiksi, uusia vaikeita haasteita on tullut entisten lisäksi
ja tilalle. Mutta SKP:n 60 vuoden julkisen toiminnan kokemuksessa on silti
paljon kestävää ja ajankohtaista. Siitä ammentaen on
jatkettava. Ja jatketaan. (ES)

Yhdysvaltain johdolla suoritettu hyökkäys Irakiin ja maan miehitys
on johtanut katastrofista toiseen.

Hyökkäys oli laiton ja rikollinen ja kaikki sen julkilausutut
perustelut ovat osoittautuneet valheiksi.

Kymmeniä tuhansia irakilaisia on tapettu ja tappaminen jatkuu. Irak
on pahoin hävitetty ja lupaukset jälleenrakennuksesta ovat rauenneet
tyhjiin. Maa on myrkytetty köyhdytetyllä uraanilla, joka aiheuttaa
epämuodostumia, syöpiä ja kuolemaa hamaan kaukaiseen tulevaisuuteen.

Irakilaisten aseellinen ja rauhanomainen vastarinta voimistuu ja enemmistö
irakilaisista vaatii miehittäjien välitöntä poistumista
maasta. Miehitysjoukot syyllistyvät yhä törkeämpiin
sotarikoksiin yrittäessään tukahduttaa vastarintaa.

Ja nyt maailman silmien eteen on räväytetty kuvottavia kuvia
syyttöminä vangittuihin irakilaisiin kohdistetuista kidutuksista,
häpäisyistä ja murhista.

Kerrataanpa, miten suomalainen eliitti ja virallinen Suomi kaiken tämän
tapahduttua ja parhaillaan tapahtuessa on reagoinut.

Evan johtaja Risto E. J. Penttilä syytti 25.4. Helsingin Sanomissa
Suomen johtoa liian ”ohuista” suhteista USA:han ja vaati Suomen
liittymistä USA:n johtamaan sotaliittoon Natoon.

Puolustusministeri Seppo Kääriäiseltä tivattiin 29.4.
eduskunnassa, oliko hän USA:n vierailullaan ottanut esille suomalaisen
aseteollisuuden edut eli pyrkinyt edistämään asekauppaa USA:n
kanssa. Kääriäinen puolustautui, että kyllä hän
oli keskustellut puolustusmateriaaliyhteistyöstä yleisellä
tasolla.

Presidentti Tarja Halonen ja hallituksen turvallisuuspoliittinen valiokunta
päättivät 30.4. lähettää USA:n ja Naton miehittämään
Afganistaniin lisää suomalaisia sotilaita. Niin ikään
päätettiin, että Jordaniaan voidaan lähettää
tarvittaessa lisää suomalaisia poliiseja kouluttamaan miehittäjien
johtamia irakilaisia poliiseja.

Eduskunnan puhemies Paavo Lipponen vaati 6.5. Maanpuolustuskurssiyhdistyksen
kokouksessa Suomea tiivistämään Nato-yhteistyötä
ja kumppanuutta USA:n kanssa. Suomen olisi suhteissaan USA:han luovuttava
”monipolvisesta varauksellisuudesta ja viisastelusta, suorastaan ehtojen
asettamisesta kumppanuussuhteen toiselle osapuolelle”.

Tuleva Sitran johtaja Esko Aho varoitti Evalle kirjoittamansa kirjasen
julkistamistilaisuudessa 10.5. Suomea vaarantamasta suhteitaan USA:han.
Suomen edut USA:n suunnalla ovat niin merkittäviä, että suomalaisten
pitää kaikin keinoin ja kaikilla tasoilla pysyttäytyä
visusti erossa ”antiamerikkalaisesta fundamentalismista”, Aho
saarnasi.

Pääministeri Matti Vanhanen sanoi Maanpuolustustiedotuksen
seminaarissa 11.5. olevansa Ahon kanssa ”täsmälleen samaa
mieltä” siitä, että Euroopan ja USA:n välille on
Irakin sodan seurauksena syntynyt eurooppalaisessa keskustelussa tarpeetonta
vastakkainasettelua. Vanhasen mielestä siis vastakkainasettelu on ”tarpeetonta”
ja eurooppalaiset ovat siihen syypäitä. Euroopan ja USA:n suhdetta
on nyt vaalittava, sillä on eurooppalaisten itsensä etujen mukaista
pitää USA ”myös poliittisesti kiinnostuneena Euroopasta”
ja ”sitoutuneena maanosamme turvallisuuteen”, Vanhanen sanoi.

Presidentti Tarja Halonen vieraili tällä viikolla, keskellä
myös brittisotilaiden Irakissa suorittamia murhia ja kidutuksia koskevaa
kohua, Britanniassa, tapasi toisen pääsotarikollisen Tony Blairin,
eikä katsonut tehtäväkseen antaa ohjeita isännille siitä,
miten Irakin tilanne pitää hoitaa. Mainitsipa vain, että
”voimankäyttöön liittyy kuitenkin aina riskinsä”.

Missä maailmassa Suomen eliitti oikein elää? Onko se täysin
tyhmää ja tietämätöntä? Eikö sillä
ole mitään tajua siitä, miten tällaisessa tilanteessa
sopii käyttäytyä? Vai onko kyse vielä pahemmasta: tietoisesta,
irakilaisten kärsimyksistä piittaamattomasta, suomalaisten tuntoja
pilkkaavasta sotarikollisten hännystelystä?

Ei kukaan vaadi diplomaattisten suhteiden katkaisemista USA:han ja Britanniaan.
Mutta jokin häpy pitäisi sentään olla. (ES)