Kamppailu kaupunkitilasta

Kaupunkitilasta keskustellaan ja sen käytöstä kamppaillaan Suomessakin monella eri tasolla ja tavalla. Asemakaavan suunnittelu, arkkitehtuuri, liikennejärjestelyt ja erilaiset NIMBY- eli Not in my backyard -tyyppiset ilmiöt ovat valtamediassakin käsiteltyjä teemoja, mutta monia muitakin kiistanaiheita pullahtaa aika ajoin esiin.

Yläluokka on aina yrittänyt kontrolloida rahvasta alaluokkaa myös tilankäytön avulla.

Kaupunkitilan muutos

Kaupunkitilan poliittisuus ei tietenkään ole mikään tuore asia.

Kapitalismi tarrautui kaupunkitilaan viimeistään 1871 Pariisin kommuunin jälkeen, kun porvaristo ryhtyi leventämään Ranskan levottoman pääkaupungin katuja murskattuaan verisesti sosialistisen kokeilun. Tarkoituksena oli muun muassa mahdollistaa tykistön tuominen Pariisin keskustaan, jotta kansannousuja voitaisiin jatkossa tukahduttaa järeämmällä aseistuksella.

Teollistuminen, väestön proletarisoituminen ja yksityisautoilun yleistyminen muovasivat metropoleja edelleen.

Toisen maailmansodan jälkeen kapitalismin lippulaivan Yhdysvaltain kaupungeissa koettiin rakennemuutos. Uuden talouden nousu vaati uudentyyppistä kaupunkisuunnittelua. Erityisesti rahoitus-, vakuutus- ja kiinteistömarkkinoiden kasvu loi kiinteän yhteyden kaupunkitilan turvallisuuden tunteen ja taloudellisen arvon välille.

Amerikkalaisten kaupunkien keskustoja alettiin siivota ja niistä muokattiin moderneja komentokeskuksia. Keskustan aiemmat pienyritykset ja ruohonjuuritason taloudelliset verkostot murskattiin. Tämä merkitsi erityisesti etnisten vähemmistöjen pienyrittäjien ja kevyen teollisuuden edellytysten tuhoamista.

Muutoksen todellisena vaikuttimena oli poistaa työväenluokka arvokkailta keskustatonteilta. Tilalle rakennettiin kaupan ja rahoituksen keskuksia, sosiaalisesti tahrattomia, siistejä tiloja.

Kaupunkirakenteen muutos loi edellytykset gettoutumiselle, syrjäytymiselle ja köyhyydelle sekä kasvatti työttömyyttä, rikollisuutta ja sekasortoa.

Situationistit ja spektaakkeli

Modernin kapitalismin metropolikaupunkitilan kritiikki oli keskeinen osa 1950 –1970-luvuilla vaikuttaneen Kansainväliset situationistit -organisaation vallankumouksellista ajattelua.

Kansainvälinen situationistinen liike (Situationist International, SI) syntyi 1950-luvun lopulla. SI oli radikaalien marxilaisten vasemmistoaktiivien verkosto, joka muodostui pitkälle ranskalaisen intellektuellin Guy Debordin ympärille.

Ryhmä ammensi yhteiskuntakäsityksiinsä aineksia edeltäviltä kulttuuriliikkeiltä, muun muassa lettristeiltä, surrealisteilta ja dadaisteilta. Poliittisena peruslinjana oli antiautoritäärinen marxilaisuus, anarkismi ja kommunismi, joka oli kriittinen sekä neuvostoliittolaiselle reaalisosialismille että Ranskassa kovassa nosteessa olleelle maolaisuudelle.

Guy Debordin lisäksi situationistien keskeisiä teoreetikoita olivat niin ikään ranskalainen Raoul Vaneigem sekä tanskalainen Asger Jorn.

Debord oli pääarkkitehtina luomassa situationistien ajattelun ytimeen teoriaa spektaakkeliyhteiskunnasta, joka on ikään kuin kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä vietynä äärimmäisyyteen.

Kapitalismissa elämisen ja olemisen keskiössä on kulutus, tavaroiden hamstraaminen. Todellisuudessa kuluttamisen maailma on sovittua teeskentelyä, esittämistä, erillistämisen, vieraannuttamisen ja osattomuuden tyyssija, jossa valtaa pitävät kapitalistisen järjestelmän organisaattorit.

Spektaakkelissa yleisö on karsinoitu kuten teatterissa passiivisen katsojan rooliin, mutta samalla myös näyttämölle esittämään roolia.

Debordin mukaan spektaakkeli vastaa vieraantumisen konkreettista tuottamista. Kun yhteiskunnan itsetarkoitus on kapitalistisen talouden liike, syntyy vieraantumista, joka on talouden liikkeen ja laajenemisen lähtökohta.

Tässä Debord pyrkii päivittämään Karl Marxin ajatusta niin sanotusta tavarafetisismistä: ihmisten tuottamat tavarat ovat tuottajista riippumattomia, vieraita voimia, jotka muodostavat esineiden maailman, joka on kokonaisuudessaan ihmiselle eristynyt ja vieras.

Spektaakkelin pirullisuus on tavassa, jolla se muuntaa pakollisen palkkatyöraatamisen vapaaehtoiseksi uhrautumiseksi. Debordin mukaan spektaakkeli ylläpitää tyytymättömyyden tilaa, joka saa ihmiset luulemaan, että on kulutettava jatkuvasti lisää onnellisuuden saavuttamiseksi.

Yhtenäinen urbanismi ja derivé

Situationistit kiinnittivät paljon huomiota urbaaniin arkkitehtuuriin ja kaupunkitilaan. He käsitteellistivät kapitalistisen metropolin tilaa muun muassa yhtenäisen urbanismin ja psykomaantieteen kautta.

Raoul Vaneigem hahmotteli 1960-luvun alussa yhdessä unkarilaisen toverinsa Attila Kotányin kanssa yhtenäisen urbanismin ohjelmaa. Heille nykyinen kaupunkikehitys oli ennen kaikkea ideologiaa: urbaanin miljöön kehittyminen on tilan totuttamista kapitalismiin.

Prosessissa valitaan tietty arkkitehtuuri, kaupungin materiaalinen ilme, joka sulkee pois kaikki muut vaihtoehdot. Kaupunkisuunnittelulla yksilöä pyritään ennen muuta ehdollistamaan kapitalistiseen tuotantojärjestelmään.

Situationistien mukaan ajan ja tilan käyttäminen eivät ole yhteiskunnallisesti neutraalia, vaan tila sisältää aina sosiaalisia valtaelementtejä. Vaneigemin ja Kotányin termein kaikki kaupunkitila on jo vihollisen miehittämää. Kapitalistinen vihollinen on muokannut sen geometrian ja muodon omia tarkoituksiaan varten.

Yhtenäisen urbanismin ohjelman tarkoituksena on teoreettisesti purkaa kapitalistisen urbanismin tarjoama valhe ja pyrkiä korvaamaan se vieraantumista vastustavilla elementeillä, kuten itsensä toteuttamisella ja kääntämällä vieraantuneita elementtejä päälaelleen.

Derivé, ’ajelehtiminen’ tai ’kuljeskelu’, on situationistien kehittämä liikkumisen metodi, jolla pyritään rikkomaan kaupungin suunniteltu rakenne ja löytämään vaihtoehtoisia, emansipatorisia reittejä ja mielenmaisemia kaupunkitilassa. Ajatus oli peräisin situationisteja edeltäneiltä lettristeiltä, jotka jo pohtivat ajelehtimisen periaatteita, joihin kuuluivat itsensä kadottaminen, asioiden suhteellisuuden ja katoavaisuuden tajuaminen, löytämisen ja unohtamisen kyky.

Ajelehtimalla irti arjesta

Joulukuussa 1958 ilmestyneessä Internationale Situationniste -lehdessä julkaistiin melko yksityiskohtainen ohjeistus siitä mitä derivé, ajelehtiminen, oikein tarkoitti.

Derivén tavoitteena on riuhtaista ihminen irti tavallisen arjen liikkumisen ja toiminnan motiiveista ja tavoista. Ajelehtijan tulee antautua seudun ja sieltä löydettyjen sattumusten vietäväksi. Derivén ihanteelliseksi kestoksi määriteltiin päivä. Metodi on hedelmällisin pienissä, muutaman ihmisen ryhmissä.

Ajelehtijalla oli ranskalaisessa kulttuuriperinteessä historiallinen edeltäjänsä, runoilija Charles Baudeleiren kuvaama flâneur, joka omalla tavallaan mittaili modernin kaupungin julkista tilaa ja yritti löytää siinä paikkansa.

Ajelehtiminen ei suinkaan ole sattumanvaraista. Situationistien mukaan kaupunkitilalla on oma psykomaantieteellinen rakenne, joka tekee tietyt reitit ja alueet houkuttelevammaksi kuin toiset. Situationistit pyrkivätkin sattuman tietoiseen hyväksikäyttöön. Eräs tapa oli harrastaa eräänlaista antiturismia eli matkustaa mahdollisimman mielenkiinnottomilta ja tylsiltä vaikuttaviin paikkoihin. Tässä näkyy situationistien ajatus modernin kapitalismin vieraantuneiden muotojen kääntämisestä vastakohdikseen.

Derivé-metodissa ilmenee myös situationisteille tärkeä leikittelyn periaate. Ajelehtija on kuin kaupunkitilassa leikkivä ja sitä muokkaava lapsi, jolle tilankäyttö ei ole vielä kapitalistisen psykopatologian ehdollistamaa.

Kauaskantoisia vaikutuksia

Kansainvälinen situationistinen liike hajosi lopulta 1970-luvun alussa omaan mahdottomuuteensa ja ehdottomuuteensa. Ryhmään kuului kaiken kaikkiaan alle sata jäsentä. Huolimatta siitä, että situationistit peräänkuuluttivat hierarkiattomuutta ja antiautoritaarista kommunistista yhteiskuntaa, järjestö oli tiukasti Debordin johtama.

Vaikka situationistinen liike oli pieni, oli sen ajatuksilla kauaskantoisia vaikutuksia. Vuoden 1968 opiskelijavallankumouksen ja hippiliikkeen keskeisistä sloganeista useat voidaan jäljittää situationistien manifesteihin ja muihin kirjoituksiin. Myös monet taannoisen Occupy-liikkeen tunnuksista käyttivät samankaltaista kieltä kuin Kansainväliset situationistit jo 1950-luvun lopulla.

Situationistien kaupunkitila-ajatuksia ja esimerkiksi derivé-metodin piirteitä on havaittavissa myös muun muassa skeittaamisessa, parkour-harrastuksessa, kaupunkitilaa käyttävissä kansanliikkeissä ja katujuhlissa, talon- ja tilanvaltaustempauksissa ja vaikkapa erilaisissa flashmob-tapahtumissa.

Ajelehtimisen metodia on helppo soveltaa itsekin. Jokainen voi kaupungissa liikkuessaan pohtia, miksi tulee käyttäneeksi tiettyjä reittejä ja minkälaisia ajatuksia esimerkiksi työmatkan varrelta kumpuaa.

MARKO KORVELA

Kirjallisuutta

Marko Pyhtilä (2005): Kansainväliset situationistit. Spektaakkelin kritiikki. Helsinki, Like.

Helena Sederholm (1994): Intellektuaalista terrorismia. Kansainväliset situationistit 1957-1972. Jyväskylä, Jyväskylän yliopisto 1994.

Situationist International Archives: www.nothingness.org/SI/

---