Repivä valinta

Jussi Lahtinen esitteli Työväenkirjallisuuden päivillä Helsingissä väitöskirjaansa. Hänen tutkimuksensa Kerrottu luokka – pitkän 1970-luvun työläiskirjallisuus yhteiskunnallisten valta- ja vastakertomusten kentillä käsittelee ”työväenluokkaista tarinankerrontaa perinteisen luokkayhteiskunnan joutsenlaulun aikaan”.

Lahtinen on lukenut toista sataa 1968–1982 kirjoitettua työläisromaania, joiden aiheet, tyylit ja muodot vaihtelevat, mutta joita yhdistää työväenluokkainen näkökulma. Tuolloin yhteiskuntaluokat lähestyivät toisiaan. Perinteisestä työväenluokasta ponnistettiin keskiluokkaiseen elämään koulutuksen ja lisääntyvän vaurauden kautta.

Aikakauden luokkapuhe oli monipuolista ja taustastaan avointa. 2000-luvulla nousseen uuden työläiskirjallisuuden aallon vallitseva juoni – luokkanousun kertomus – oli 70-luvun kirjallisuudessa yksi teema monista. Nyt se on vallitseva kertomus.

Tämä muutos on merkittävä ja radikaali. Se ei selity sillä, että kirjallisuutta kuluttavat nyt ne, jotka ovat tehneet luokkanousun. Ja vaikka kustantamot laskelmoivat, eivät hekään ohjaa kirjallisuutta uuteen suuntaan. Muutos kumpuaa kirjailijoista.

Nykypäivän luokkanousukirjallisuus ei kumpua ilmiön yleisyydestä, vaan harvinaisuudesta. Siitä, että kirjailijat elävät kahden maailman välissä: menneeseen ei voi palata, mutta uuteenkaan ei pääse sisään. Luokkanousu ei enää ole osa yhteistä kehitystä, vaan identiteettiä repivä muutos. Se raastaa ihmiset irti perheistään, kielestään ja taustastaan, mutta ei tarjoa mitään tilalle.

Pitkällä 1970-luvulla luokkanousu oli osa yhteiskunnan liikettä, ei henkilökohtainen trauma. Nyt luokkien välinen hissi nykii, pysähtelee ja uhkaa juuttua kokonaan. Pelko epäonnistumisesta ja tunne oman aseman hauraudesta tuottavat tarinoita, jotka kuvaavat kahtaalle repeytyviä ihmisiä.

On surullista, että työväenkirjallisuuden nousu ei ole merkki työväenluokan noususta yhteiskunnalliseen keskusteluun, vaan sen katoamisesta sieltä. Tie keskiluokkaan on tukittu samalla, kun ne, jotka ehtivät juosta toiselle rannalle ennen kuin jäät sulivat alta, näyttävät ottavan haltuun yhteiskunnan ja ohjaavan sitä haluamaansa suuntaan.

Vastarannalle loukkuun jäänyt työväenluokka näkee railon laajenevan, eikä tiedä, miten ylittää sen. Ne, jotka vielä ovat keskellä virtaa, repeytyvät kahtia yrittäessään valita, mihin kuuluvat ja mikä osa itsestä heitetään virtaan selviytymisen mahdollistavana uhrina. Jestas miten masentavaa – tarvitsemme paremman tarinan ja yhteiskunnan!