Kolumni: Masennuksen vastakuva

Olen kärsinyt masennuksesta enemmän tai vähemmän intensiivisesti noin 13-vuotiaasta lähtien enkä usko että voin koskaan varsinaisesti ”parantua” siitä. Olen syönyt masennuslääkkeitä ja käynyt terapiassa, olen etsinyt syitä masennukseeni niin kotioloista kuin kouluajoistakin. Kuitenkin vasta viimeisen neljän vuoden aikana olen ymmärtänyt, että vaikka masennukseni syitä voidaan osaltaan paikantaa omaan henkilöhistoriaani, on yhteiskunnallisilla ja kulttuurisilla tekijöillä kuitenkin sitä merkittävämpi rooli.

Olen kasvaessani omaksunut protestanttisen käsityksen kovan työnteon arvosta, itsekieltäymyksen autuudesta. Opiskeluaikoina koin laskutavasta riippuen kolme burn-outia (joita en tietenkään silloin tajunnut burn-outeiksi) ja silti koin olevani riittämätön. Aina oli tehtävä lisää. Opiskellessani viime vuosikymmenellä opintojen tavoiteaikaa lyhennettiin ja vaatimukset kiristyivät kaikkialla. Oli uhrattava oma mielenterveyskin työlle. Pärjättävä oli, eikä heikkoutta saanut näyttää ulospäin. Mikään ei olisi ollut häpeällisempää kuin avun pyytäminen ...