”Arjen ahdinko ja kulttuurien kuilu ruokkivat ulkomaalaiskammoa”

Alkuperäinen kirjoittaja: Thomas Micklin

Jean-Marie Le Pen

Ranskassa,

Jörg Haider

Itävallassa,

Silvio Berlusconi

Italiassa,

Pia Kjaersgaard

Tanskassa,

Carl
I. Hagen

Norjassa… Lista äärioikeistolaisista muukalaiskammolla
ratsastavista poliitikoista, jotka heiluttavat maittensa perinteisiä
puoluepoliittisia voimasuhteita, on tänä päivänä
jo varsin pitkä.

– Ääriliikkeiden nousulla monissa Euroopan maissa on yhteisenä
nimittäjänä nationalismi, muukalaisviha ja EU-vihamielisyys,
toteaa Helsingin yliopiston sosiologian professori

Risto Alapuro.

Professori Alapuro korostaa, että tilanne eri Euroopan maissa on
joistakin samankaltaisuuksista huolimatta myös hyvin erilainen johtuen
kunkin maan historiallisista perinteistä ja poliittisen rakenteen erityispiirteistä,
joten aivan selkeää rinnastusta eri maiden kesken ei voi tehdä.

– Voi kuitenkin sanoa, että koko Euroopassa on tapahtunut iso taloudellisen,
poliittisen ja kulttuurisen järjestelmän muutos, joka on osa ns.
globalisaatiota. Ei voida enää lähteä siitä, että
kukin valtio rakentuisi vain yhden kulttuurin varaan. Kansallisvaltiomalli
ei enää toimi, se ei yksinkertaisesti enää vastaa nykyisiä
realiteetteja, mutta tätä eivät kaikki näe tai ainakaan
eivät sitä hyväksy. Maahanmuuttajat on tässä tilanteessa
yksinkertaista nähdä konkreettisena syynä totuttujen yhteiskuntarakenteiden
murenemiselle, Alapuro arvioi.

Alapuro luettelee joukon yhteiskunnallisia muutoksia, jotka viimeisen runsaan
vuosikymmenen aikana ovat ravistelleet tässä tapauksessa Euroopan
rakenteita.

– Perinteisen teollisen yhteiskunnan katoaminen on synnyttänyt työttömyyttä,
pelkoja ja yleensäkin vaikeuksia monille kansalaisryhmille, Alapuro
pohjustaa.

Kyse on vanhaan ”savupiipputeollisuuteen” perustuvan tuotantotavan
yhä lopullisempi muuttuminen ns. jälkiteolliseksi, informaatioteknologiaan
perustuvaksi ”tietoyhteiskunnaksi” kaikkine sen mukanaan tuomine
yhteiskunnallisine rakennemuutoksineen.

– Rinnakkaisesti tämän kanssa monissa Euroopan maissa ulkomaalaisväestön
määrä on kasvanut voimakkaasti. Tämäkin on seurausta
myös maailman talouden globalisaatiosta. Ja kun ihmiset ovat epävarmassa
tilanteessa, on helppo vetäytyä siihen identiteettiin, joka tuntuu
”itsestään selvältä”, eli oman perinteisen
kulttuurinsa korostamiseen ”vieraan” kulttuurin vastakohtana,
Alapuro selvittää.

Merkittävä muutos on hänen mukaansa ollut myös se,
että sosialististen maiden leiri kärsi tappion kylmässä
sodassa. Läntisessä maailmassa yhteiskunnallisia asioita ei enää
suhteuteta siihen, mikä oli sosialistisissa maissa – sen enempää
pahassa kuin hyvässäkään.

– Neuvostoblokki oli kuitenkin läntisen järjestelmän kilpailija.
Läntiset vallanpitäjät pyrkivät osoittamaan, että
oma järjestelmä on kaikessa parempi kuin sosialistinen. Silloin
panostettiin taloudelliseen kasvuun ja yhteiskunnalliseen integraatioon.
Osa lännen vasemmistosta taas piti itäistä järjestelmää
eräänlaisena esikuvana. Tässä yhtälössä
ei nationalismillakaan ollut samaa sijaa kuin ehkä nyt, Alapuro kuvailee.

Hän huomauttaa, että nyt on vuorostaan idässä, entisissä
sosialistisissa maissa, kansallisvaltio ollut vahvassa nousussa.

– Oikeistolaiset ääriliikkeet Länsi-Euroopassa varoittavatkin
nyt EU:n itälaajentumisesta ja sen mukanaan tuomista kustannuksista.
Näin tekee mm. Haider Itävallassa. Ranskassa puolestaan Le Pen
on tyytymätön Ranskan ”heikkoon” asemaan EU:ssa suhteessa
muihin suuriin EU-maihin, Alapuro toteaa.

Arkielämän tasolla muukalaisvihamielisyyttä ruokkii kulttuurien
kuilu kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä. Tätä
käytetään hyväksi myös muukalaisvastaisessa retoriikassa.

– Saatetaan esimerkiksi sanoa, että ”muslimien yhteisöllinen
elämäntapa ei sovi länsimaiseen yhteiskuntaan”. Toisaalta
saatetaan kokea, että maahanmuuttajat ”eristäytyvät
omiin yhteisöihinsä” mutta käyttävät silti
hyväkseen kunnallisia palveluja ja sosiaalisia tukia tekemättä
itse työtä, Alapuro tapailee muukalaiskammoisten tuntoja.

Hänestä juuri tässä tilanteessa on keskeinen merkitys
sillä, että moni kantaväestöön kuuluva on tavalla
tai toisella itse yhteiskunnallisessa ahdingossa. Kyse voi olla työttömyydestä
tai muuten liian pienestä toimeentulosta, asunto-ongelmista, rikollisuuden
seurauksille altistumisesta jne.

– Muistakaamme, että Hitlerkin pääsi aikoinaan valtaan
Saksassa vähän samankaltaisista lähtökohdista. Sielläkin
oli suuri joukko ihmisiä, joka koki menettäneensä lähes
kaiken silloisen hyperinflaation seurauksena vaikka töitä oli
ahkerasti tehty koko ikä. Ranskassakin voi nyt törmätä
maaseudun pieneläjiin, jotka kokevat saavansa täysin kohtuuttoman
pienen korvauksen työstään jota hekin ovat tehneet ikänsä,
ja samaan aikaan he olettavat maahanmuuttajien pääsevän helpommalla
tekemättä työtä vaan elämällä sosiaaliavustuksilla,
Alapuro on havainnut tutustuessaan tilanteeseen Ranskassa.

Hän huomauttaa, että Le Penin äänestäjäkunta
ei kuitenkaan ole yksiselitteisen homogeeninen.

– Sieltä löytyy hyvin monen kaltaista väkeä; merkittävä
osa on työväenluokkaa, osa keskiluokkaan kuuluvia pienyrittäjiä,
maaseudun asujamistoa ja paljon myös vanhemman ikäpolven edustajia,
Alapuro luettelee.

Etsittäessä löytynee silti ehkä yksi yleisluontoinen
yhteinen nimittäjä.

– Nämä muukalaisvihamielisyyteen suuntautuvat ihmiset ovat
useimmiten itse jonkinlaisessa yhteiskunnallisessa ahdingossa, ja kokevat
tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluiksi samalla, kun he katsovat
maahanmuuttajien pääsevän heitä helpommalla, Alapuro
määrittelee.

Professori Risto Alapuro ei mielellään lähde esittämään
ohjelmaa siitä, mitä pitäisi tehdä, jotta muukalaisvihamielisyys
saataisiin torjutuksi. Toki jos sillä on yhteiskunnallisista ongelmista
kumpuava maaperä, näitä ongelmia pitäisi tietenkin pyrkiä
ratkaisemaan. Mutta se on jo varsin suurisuuntainen projekti näin yhdeltä
istumalta. Työn kautta lähtevä integraatio on silti ilmeisin
tie.

– Joka tapauksessa lienee selvää, että jatkossa eurooppalaiset
yhteiskunnat tulevat pysyvästi olemaan monikulttuurisia. Tämä
olisi otettava kiertämättömänä tosiasiana. Tästä
lähtökohdasta on sitten pyrittävä selkeään
dialogiin eri kulttuurien välille, ”neuvoteltava” siitä
mitkä ovat yhteiset pelisäännöt ja missä kohdin
kukin kulttuuri pitäytyy omaan identiteettiinsä. Valtiolla pitäisi
kaiketi olla jonkinlainen erotuomarin rooli tässä dialogissa,
Alapuro arvioi.

Toisena valtiovallan ja hallitsevien poliittisten puolueiden tehtävänä
hän pitää nykyisen edustuksellisen demokratian kriisin lieventämistä.

– Ihmiset kokevat myös, etteivät he voi vaikuttaa poliittiseen
päätöksentekoon, ja turvautuvat siksi sellaisiin populistisiin
poliittisiin virtauksiin, jotka lupaavat heidän ongelmiinsa helppoja,
”selkeitä” ratkaisuja, Alapuro katsoo.