"Antelias tarjous" olikin Palestiinan silpomista
Viime vuoden heinäkuussa USA:n Camp Davidissa presidentti
Bill
Clintonin
johdolla pidetyt Israelin pääministerin
Ehud
Barakin
ja palestiinalaisten johtajan
Jasser Arafatin
neuvottelut
Lähi-idän rauhan aikaansaamiseksi päättyivät umpikujaan
Arafatin hylättyä Barakin ehdotuksen.
Siitä lähtien maailman tiedotusvälineissä on syytetty
Arafatia Barakin "anteliaan tarjouksen" hylkäämisestä.
Arafatia on pidetty syypäänä rauhanprosessin katkeamiseen
ja uuden intifadan eli kansannousun aloittamiseen. Intifada on nyt kestänyt
vuoden. Tänä aikana lähes tuhat ihmistä, valtaosa heistä
palestiinalaisia, on kuollut.
Jo viime vuoden syyskuussa oli luettavissa riippumattomia raportteja,
joissa Israelin ja USA:n esittämät tiedot kokouksen epäonnistumisesta
ja Arafatin vastuuttomuudesta asetettiin kyseenalaisiksi.
Tiedonantaja
kirjoitti asiasta 13.10.2000 pääkirjoituksessaan viitaten
Noam Chomskyn
aihetta käsitelleeseen kolumniin. Mutta Suomenkin
valtamediassa, muun muassa
Helsingin Sanomissa
, Afaratin syntipukiksi
leimaamista on jatkettu yli vuoden ajan.
Tänä syksynä on paljastettu, mitä Barakin ehdotus
todellisuudessa piti sisällään. Israelilainen rauhanjärjestö
Gush-Shalom on paljastanut Camp Davidin kokouksessa esitetyt kartat. Myös
arvovaltainen ranskalaislehti
Le Monde Diplomatique
on kertonut asiasta
syyskuun numerossaan.
Israelin ehdotus tähtäsikin elinkelvottomaan tynkä-Palestiinaan,
ja Arafatin oli täysin mahdoton sitä hyväksyä.
Pirstottu, elinkelvoton Palestiina
Israelin hallitus tarjosi Camp Davidissa palestiinalaisille aiemmin luultua
pienempää maa-aluetta. Julkisuudessa esitettyjen tietojen mukaan
Barakin "antelias tarjous" olisi palauttanut melkein koko miehitetyn
Länsirannan palestiinalaisille, lähteistä riippuen 94 tai
94 tai 97 prosenttia. Todellisuudessa Israel tarjosi palestiinalaisille
vain 80 prosenttia Länsirannan alueesta. Barak halusi 12 prosenttia
Länsirannasta liitettäväksi Israeliin ja Jordanjoen rajavyöhykkeen
20 vuodeksi.
Israeliin liitettävä alue tarkoitti Jerusalemin ympäristöä
ja siirtokuntia siitä pohjoiseen, mukana pienet kolkat Länsirannan
pohjoisosassa. Näissä siirtokunnissa asuu 80--85 prosentia juutalaisista
siirtokuntalaisista.
"On selvää, että ne (siirtokunnat) luovat mahdottomat
rajat, jotka vakavasti häiritsevät palestiinalaisten elämää
Länsirannalla", kommentoi Gush-Shalom.
Israelin ehdotuksessa palestiinalaisvaltio olisi koostunut kolmesta osasta.
Gazan kaistan ohella Länsiranta olisi jakautunut kahtia Jerusalemin
ja Jerikon välisen linjan eteläpuolelta. Länsirannan kahden
osan välissä olisi ollut käytävä, joka olisi yhdistänyt
Jerusalemin alueen ja Jordaniaan rajoittuvaksi suunnitellun Israelin turvallisuusvyöhykkeen.
Länsiranta oltiin sunnitelmassa itse asiassa silpomassa kolmeen
vyöhykkeeseen, sillä Nablusin eteläpuolelle ulottuva kiila
olisi jättänyt vain pienen kulkuväylän sen ja turvallisuusvyöhykkeen
väliin. Jordanjoen ja Kuolleenmeren rantakaistale sekä Länsirannan
eteläinen vyöhyke olisivat jääneet Israelin "väliaikaiseen
kontrolliin". Eli kuten Gush-Shalom totesi, "palestiinalaisten
suvereeni alue" olisi pysynyt "Israelin valvonnassa määräämättömän
ajan".
Kun lisäksi otetaan huomioon siirtokuntia varten rakennetut ohikulkutiet,
jotka olisivat olleet vain juutalaisten käytössä, ja kymmenet
tiesulut, Israelin ehdotuksen mukainen palestiinalaisalue ei olisi mitenkään
täyttänyt elinkelpoisen valtion edellytyksiä.
Kaiken lisäksi Barak tarjosi palestiinalaisvaltiolle vain rajoitettua
suvereniteettia; Israel olisi valvonut edelleen palestiinalaisten "rajoja"
ulkomaailmaan. Ja samaan aikaan kun Camp Davidissa neuvoteltiin, siirtokuntien
rakentaminen ja laajentaminen Länsirannalla jatkui täyttä
päätä.
Taban kompromissi liian myöhään
Tämän vuoden tammikuussa Egyptin Tabassa käydyissä
neuvotteluissa Barak korjasi ehdotustaan palestiinalaisvaltion rajoiksi
ehdottaen huomattavasti laajempaa aluetta kuin Camp Davidissa. Osapuolet
lähestyivät muissakin asioissa toisiaan.
Kaikki oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Barak oli jo
menettänyt osan hallituspohjastaan knessetissä, eikä hänellä
ollut enää mitään poliittista painoa. Kaikki tiesivät,
että Barak tulisi häviämään paria viikkoa myöhemmin
pidettävät vaalit
Ariel Sharonille
ja etteivät mitkään
Barakin ehdotukset sitoisi tätä. Neuvotteluprosessi katkesikin
pian Israelin hallitusvaihdokseen. Sharonin johdolla aloitettiin intifadan
entistä väkivaltaisempi tukahduttaminen.