Metsästä tuli näyttämö ja näyttelijöistä sen tulkkeja, kun Metsäteatteri toi huumorin, utopian ja kriittisen kysymisen keskelle Sävärin metsää Sastamalassa. Metsäkissa2044-hankkeen osana toteutettu Puut ja heidän vehreytensä -demo kutsui yleisön katsomaan metsää toisin – ei vain kuitupuuna, vaan yhteisenä elämän tilana, jossa ilo ja nauru voivat olla radikaalia vastarintaa. Jutun lopusta löydät tiedot Tampereen metsissä syksyllä nähtävistä maksuttomista Metsäteatterin esityksistä ja niihin ilmoittautumisesta.
Keywords:
Kävelevä kommunisti mittaa matkaa kapitalismin reunalla
Jos Heikki Ekmania ei olisi, hänet pitäisi keksiä. Hänelle politiikka ei ole pelkkä ammattilaisten pelikenttä, vaan elävää arkea, jokapäiväisten valintojen kudelmaa. Hänelle YouTube-videot ovat poliittinen teko, kauppalistan sisältö kannanotto ja pitkät kävelyretket tapa ajatella maailmaa. Hänelle kommunismi ei ole nostalginen muisto menneestä, vaan ajankohtainen ja inhimillinen vastaus aikamme ristiriitoihin. Heikkiä kuunnellessa tuntuu kuin olisi mahdollista löytää uusi kieli sille, mitä vastaan kamppaillaan – ja mitä kohti kuljetaan.
”Kaikki on poliittista”
"Sen sijaan että mä sanoisin, mitä politiikka on, niin mä lähtisin siitä liikkeelle, että kaikki on poliittista." Näin Ekman vastaa, kun häneltä kysyy yksinkertaisinta – mitä politiikka on. Ja yksinkertaisesta tulee heti monisyistä. Arki on politisoitunut – ja ehkä on aina ollut: se, mitä kaupasta ostaa, on valinta, jolla on vaikutus maailmaan. Yhteiskunta ei tapahdu jossain muualla, vaan juuri siinä, missä olemme – ruokapöydässä, kadunkulmassa, työpaikalla, leposohvalla.
Tällainen lähestymistapa tuo politiikan lähelle. Ekman ei etsi portaita ylhäältä alas, vaan rakentaa niitä alhaalta ylös. Hän torjuu ajatuksen, että politiikka kuuluisi vain kokoustiloihin, puolueiden sisäpiireihin tai vaalien hetkiin. Hän ei kutsu äänestämään – vaan elämään politiikkaa. Politiikka ei ole identiteetti vaan käytäntö. Sitä on yhteinen toiminta, näkyvä ja näkymätön muutos, arjessa ja liikkeessä.
Kapitalismi, rasismi ja järjestelmä, joka erottaa ihmiset toisistaan
Ekmanin poliittinen herääminen alkoi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, aikana, jolloin maahanmuuttovastainen retoriikka ja rasismi valtasivat tilaa mediassa ja keskustelukulttuurissa. Heikki seurasi Homma-foorumia ja muita verkon rasistisia yhteisöjä – ei hyväksyvänä vaan tarkkailevana, keskustellen ja haastellen. Alkuun Heikki näki ongelman rasismissa. Pian hän alkoi kysyä suurempia kysymyksiä.
"Ei maailmaa paranneta pelkästään sillä, että poistetaan iso rasistinen ajattelu", Ekman sanoo nyt. "Sitten lähti miettimään, että voisiko vika olla vähän laajemmin tässä systeemissä."
Rasismi ei ole hänelle vain yksilöiden ennakkoluuloja, vaan oire. Se syntyy, kun ihmiset asetetaan kilpailemaan samoista resursseista, työpaikoista, elintilasta. Järjestelmä, joka ajaa ihmiset toisiaan vastaan – se on kapitalismi, tai kuten Ekman sanoo, "pääomakeskeinen hegemoniameininki". Hän näkee rasismin, fasismin ja uusliberaalin talousajattelun toisiinsa kytkeytyneinä. Ja siksi hän löysi kommunismin – ei dogmina, vaan välineenä ymmärtää ja muuttaa maailmaa.
Työväenliike, joka ei katso taaksepäin vaan eteenpäin
Ekman ei halua paluuta menneeseen, vaan haluaa uudistaa työväenliikettä niin, että se kykenee vastaamaan aikamme ristiriitoihin: ilmastokriisiin, globaaliin eriarvoisuuteen ja yhteiskunnan militarisoitumiseen. Hän puhuu järjestelmällisestä ja inhimillisestä tavasta yhdistää luokkatietoisuus ja ympäristövastuu.
"Kapitalismin vastaukset tähän mennessä ovat olleet ihmisvastaisia", hän sanoo. "Ekologisia ja ilmastoystävällisiä teknisiä ratkaisuja on, mutta ne eivät ole humaaneja. Valmistaudutaanko me planeetaarisiin holokausteihin, ruvetaanko päättämään, kenellä on oikeus elää?"
Heikki Ekmanin näkemykset eivät ole yksittäisiä iskulauseita, vaan osa pidempää kaarta: kommunismi ei ole hänelle valmis vastaus, vaan työväline. Yhä uudestaan hän palaa ajatukseen siitä, että toivo ei löydy yksilöllisestä kilpailusta tai markkinoista, vaan yhteisestä liikkeestä – josta jokainen, myös ei-binaariset, maahanmuuttaneet, työttömät, opiskelijat ja taiteilijat voivat löytää paikkansa.
Puheenjohtajaehdokas, joka ei kaivannut valtaa vaan vastuuta
Keväällä Heikki Ekman oli ehdolla Suomen kommunistisen puolueen (SKP) puheenjohtajaksi. Hän ei ollut mukana keräämässä meriittejä tai kiillottamassa kilpeä, vaan esitti suoran kysymyksen: voisiko puolue olla enemmän? Voisiko se kasvaa liikkeeksi, joka ei vain reagoi kriiseihin, vaan rakentaa vaihtoehtoa?
"Toivon jatkavani innokkaasti puolue- ja järjestötoimintaa, puolueen kehittämistä, yhteistyötä muiden kanssa. Haluan laajempaa jatkuvuutta – ei pelkästään puolueelle, vaan kommunismille", hän sanoo.
Hän ei puhu johtamisesta ylhäältä käsin. Hyvä johtaja, hänen mielestään, "hahmottaa laajoja kysymyksiä, elää nykyajassa ja vie porukkaa eteenpäin rakentamaan uutta työväenliikettä". Johtajuus on yhteisen näkymän rakentamista, ei komentamista.
Käveleminen politiikkana
Kerran tai pari vuodessa Heikki Ekman kävelee 40–50 kilometrin matkan, yleensä Uudellamaalla. Kävely ei ole vain liikuntaa – se on tiedonkeruuta, kokemusta, havaintoa. "Se antaa tuntumaa siihen, miten eri tasolla Uudenmaan kunnat ja kaupungit ovat joukkoliikenteen suhteen." Bussien aikataulut, jalkakäytävien loogisuus, levähdyspaikat – ne kaikki kertovat jotain siitä, kenen ehdoilla yhteiskunta on rakennettu.
Käveleminen on myös vastalause kiireelle, tehokkuudelle, jatkuvalle tuloksellisuudelle. Se on hiljainen mutta määrätietoinen ele: minä kuljen, havainnoin ja ajattelen. Kävely on hänen politiikkaansa – liike, joka ei ole vain matka vaan myös suunta.
"Miksi olen edelleen kommunisti ja miksi kävelen?" hän kysyy ja vastaa itse: "Koska kommunismi tarjoaa vastaukset niihin kriiseihin, joita kapitalismi ei ratkaise – ja se pitää ihmiset liikkeessä, kirjaimellisesti ja vertauskuvallisesti."
Politiikkaa ilman suljettuja ovia
Heikki Ekman kutsuu politiikkaan tavalla, joka ei ole sormea heristävä eikä oviin kolkuttava. Hän ei pyydä lupaa, vaan näyttää, että politiikka on jo läsnä – jokaisen päätöksen, ajatuksen ja liikkeen sisällä. Hän kutsuu meitä kysymään: entä jos tämä kaikki voisi olla toisin?
Hän ei anna valmiita vastauksia, vaan avaa tilaa kysymyksille. Hän ei tarjoa tulevaisuutta, joka olisi ostettavissa, vaan mahdollisuuden, joka on rakennettava yhdessä. Siinä on jotain harvinaista tässä ajassa.
Kuka kävelee vielä – ja miksi? Ehkä vastaus on tässä: ne, jotka uskovat, että suuntaa voi vielä muuttaa.
Kirjoittajan artikkelit
Luonto ei ole vain stressinlievityksen keidas, vaan poliittinen tila, jossa ihminen kohtaa itsensä. Turun yliopiston uusi tutkimus avaa luonnon merkitystä eudaimonisen hyvinvoinnin näkökulmasta – syvyytenä, toimijuutena ja yhteytenä. Ekokriisi haastaa nuorten itsehyväksynnän ja synnyttää ekosolidaarisuutta.
Kun presidentit ja pääministerit keskustelevat sodasta, työväenluokka maksaa verot, kantaa taakan ja hautaa lapsensa. Suurpääoma määrittää, milloin ja miksi soditaan, mutta kenen ääni kuuluu, kun päätetään rauhasta? Nuorten kasvava epäluottamus poliitikkoihin, imperialistiset sodat ja kansainvälinen pääoman etu paljastavat, että rauhan kysymys on pohjimmiltaan luokkakysymys — ja juuri siksi ratkaiseva hetki työväenluokan ja kansalaisyhteiskunnan toiminnalle on käsillä nyt.
- ‹ edellinen
- 6 / 18
- seuraava ›
Tilaa Tiedonantaja!
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!
Politiikka
Suomen Toimihenkilöiden Keskusjärjestö STTK:n puheenjohtaja Antti Palola vaatii Suomen hallitusta tunnustamaan Palestiinan valtion. Työväenliikkeen ääni kuuluu nyt myös kansainvälisessä ihmisoikeuskeskustelussa. Gazan sodan tragedia on nostanut esiin moraalisen velvollisuuden toimia. STTK:n mukaan Suomen ei tule jäädä sivustakatsojaksi.
Affektiivinen polarisaatio repii Suomea tunnepohjaisesti kahtia. Helsingin yliopiston tutkimus paljastaa, kuinka puolueet muuttuvat identiteeteiksi ja politiikka tunteiden taisteluksi. Tämä ei ole vain demokratian ilmiö – se on kapitalismin seuraus. Tunteet kertovat, kuka saa tilaa ja kuka jää ulkopuolelle.
Työväenluokalla on sanottavaa – ja tarve tulla kuulluksi. Mutta Orpo–Purran hallitus ei kuuntele, eikä sen budjetti puhu ihmisille vaan pääomalle. Syksyn budjettiriihi osoittaa, miten julkiset palvelut, sosiaalinen asuminen ja kuntien rahoitus alistetaan markkinoiden logiikalle, samalla kun asevarusteluun löytyy miljardeja. Ara-järjestelmän alasajo ja asumistukien leikkaukset eivät ole yksittäisiä toimenpiteitä vaan osa laajempaa rakennemuutosta, jossa yhteiskunnan vastuu siirretään yksityisille toimijoille. SKP:n puheenjohtaja Tiina Sandbergin mukaan Orpo-Purran uusi budjetti luo luokkaeroja. Kommunistit rakentavat vaihtoehtoa, jossa resurssit palvelevat ihmisiä, eivät pääomaa.