Kohti sellaista, mikä ei vielä ole näkyvissä

Suomen kommunistisen puolueen (SKP) uusi puheenjohtaja Tiina Sandberg ei halua johdattaa seuraajia, vaan herättää kanssatoimijoita. Tuntuu siltä, että Sandbergin ajattelu ei rakenna liittolaisia uskon varaan, vaan  tärkeämpää on yhteisen tarkkaavaisuuden löytäminen. Sandberg ei vaadi kuuliaisuutta, vaan kysyy: Mitä ajattelet, kun pysähdyt? Mitä näet, kun et enää reagoi vaan alat tarkastella?

Sandbergin johtajuus ei ehkä ole perinteistä karismaa eikä näkyvyyttä. Keskustelu hänen kanssaan saa kysymään: Mitä ajatella, kun aika tarvitsee uuden suunnan? Joitain perinteisiin nojaavia saattaa hirvittää, koska Sandbergin politiikka ei tuo mukanaan valmista suunnitelmaa, vaan kutsuu muita rakentamaan sitä yhdessä – ilman varmoja vastauksia mutta kirkkaan päämäärän suuntaan.

Tämä suunta ei ole kartalla. Se on vasta tuntu, heilahdus - viritys. Ehdotan Sandbergille suunnan nimeksi sosialismia. Suomen kommunistisen puolueen pääsihteeri ei tyrmää ajatusta. Jos yhtään ymmärrän Sandbergia, elämme tilanteessa, jossa nykyisen järjestelmän reunalla syntyy uusi kieli, joka ei sovi mainoslauseisiin eikä puolueohjelman bullet point -listoihin. Se voisi olla uuden sosialismin kieli, jota kapitalismi ei tunne: huolenpidon, jatkuvuuden, toivon ja toisin tekemisen kieli. Se voisi olla keskustelua ja uusi toimintasuunnitelma.

Ajattelu ei ole kaupallista sisältöä

Sandberg ei tarjoa vastausta brändityöryhmille. Hänen tapansa osallistua on ajattelun hidasta, pitkäjänteistä liikettä, joka kieltäytyy olemasta kulutettavaa. Sandbergille politiikka ei ole pelkästään näkemyksiä, vaan koko ajattelun tapa – miten otetaan maailmaa vastaan, miten siihen osallistutaan ja miten se avataan muille näkyväksi.

”Se, että jokin väite on suosittu, ei tee siitä totta”, sanoo Tiina Sandberg.

Sandberg ajattelee kuin filosofinen rakentaja – purkaa, tutkii, kokoaa uudelleen. Hän ei tyydy siihen, että jokin ”vain on niin”. Jokainen väite täytyy purkaa osiin, katsoa, mitä se kantaa sisällään. Vasta sitten voidaan tietää, pitääkö se. Herää pakosta kysymys: Miksi Sandbergin ajattelusta ei ole vielä julkaistu kirjaa?

Tiina Sandberg käyttää sanoja kuten emansipoitunut, mutta ei viittaa pelkästään sukupuoleen tai historiaan. Sandberg viittaa ajattelun vapauteen – siihen, ettei tarvitse olla samaa mieltä, koska ”niin kuuluu”. Se on ajattelun radikaalisuutta sen syvimmässä merkityksessä: ei tyytyä siihen, mitä pidetään itsestäänselvyytenä.

Pienuus ei ole heikkous vaan suunta

Suomen kommunistinen puolue – SKP – on pieni. Tai puolueen kannatus porvarillisilla vaaleilla mitattuna on sitä. Sandberg ei kierrä asiaa, vaan sanoo sen suoraan. Mutta hän ei puhu pienuudesta puolustellen tai pahoitellen. Pienuus on tosiasia, joka mahdollistaa jotain – kirkkauden?

”Jos meidän puolue on pieni, niin meidän on oltava kirkas. Meidän pitää olla se taho, joka sanoo sen, mitä muut ei sano. Ja meidän pitää sanoa se niin, että se jää mieleen”, sanoo Sandberg.

Kirkkaus ei ole iskulauseita tai pikkutakin liepeestä vilkkuvaa puoluepinssiä. Se on ajattelun täsmällisyyttä, suuntaa, jota ei voi erehtyä katsomaan. Sandbergin mukaan kirkkaus syntyy siitä, ettei pelätä omaa identiteettiä. Hän ei hyväksy ajatusta, että kommunistinen puolue voisi piilottaa nimensä tai hämärtää juuriaan.

”Kommunisti sanana saattaa säikäyttää.  Viesti on vahva. Ja vahvuus on etu”, sanoo Sandberg.

Tämä on radikaali ajatus aikana, jossa brändien muokkaaminen on lähes automaattinen refleksi. Moni pienpuolue on hylännyt historiansa ”yleisyyden” ja ”avoimuuden” nimissä. Sandberg kieltäytyy nimenvaihdosta. Hänen mukaansa juuri kommunisti-nimi – kaikessa kantaaottavuudessaan, ristiriitaisuudessaan ja pitkässä muistijäljessään – on syy, miksi ihmiset muistavat SKP:n ylipäänsä.

Ei identiteettipolitiikkaa vaan inhimillistä todellisuutta 

Sandberg ei suostu erottamaan vähemmistöjä SKP:n politiikan ytimestä. Hänen poliittinen kielensä ei ole perustu akateemisen jargonin päälle liimatulle kevyt aktivismille, vaan se on analyysiä siitä, miten yhteiskunta rakentuu ja keitä se tällä hetkellä heittää ulos. 

Puolueenkin sisällä edelleen toistuvasti käytävän Pride-keskustelun kohdalla Sandberg hajottaa tilanteen ajallisesti: se on keskustelu, joka toistuu vuodesta toiseen – samalla ennustettavuudella ja argumentaation tasolla kuin keväinen koiranpaskan jauhanta. Kun lumi sulaa, sama hedelmätön ja kaavojaan toistava keskustelu käynnistyy, joka ainoa vuosi. Mihinkään se ei ikinä vaikuta, eikä ratkaisua synny. Mutta ei ole tarkoituskaan. 

”Tämä Priden joissain aiheuttama voimakas tunnereaktio ei ole puolueen ratkaistavissa. Meillä on asiasta yhdessä keskustellut ja selkeät perustellut päätökset ja linjaukset. On yksilöiden vastuu miettiä, mistä heidän tunteensa kumpuavat ja käsitellä ne, jotta ne eivät jatkuvasti nouse esiin lumen alta. Puolue ei kantojaan pyörrä.” 

Tämä on väkevä puheenvuoro ajassa, jossa politiikkaa yritetään typistää identiteettiryhmien kilpalaulannaksi. Sandberg siirtää keskustelun takaisin ajattelun kentälle: miten käsittelemme tunteemme, miten kohtaamme toiseuden, mitä teemme, kun jokin meissä vastustaa tunteella? Kommunistin vastauksen täytyy perustua faktoille silloinkin, kun ne eivät ole mieluisia. Tunne voi ohjata oikeaan, mutta yhtä hyvin se voi harhauttaa hakoteille.  

Kapitalismin jälkeinen kieli

Yksi Sandbergin keskeisistä viesteistä on, että kapitalismi on tullut tiensä päähän. Mutta hän ei sano tätä kyynisesnä, vaan historian lukutaitoon nojaten.

”Kapitalismi on Marxin mukaan kommunismin välttämätön esiaste – sen tehtävä on kehittää tuotantovoimia niin pitkälle, että meillä on vaurauden jakamisen edellytykset. Sen yli ei voi hypätä, mutta siitä voi siirtyä eteenpäin”, sanoo Sandberg.

Tässä ei siis ole kyse utopiasta, vaan logiikan jatkumosta. Kapitalismi on täyttänyt tehtävänsä, mutta nyt se on paisunut liiaksi. Se ei enää mahdollista elämää – ei ekologisesti eikä sosiaalisesti. Se uhkaa elinkelpoista maailmaa.

”Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toimia”, sanoo Sandberg. Ja siksi Sandbergille politiikka ei ole osallistumista vallitsevaan, vaan sen ylittämistä. Järjestelmä ei kaipaa korjausta, vaan sen perustava logiikka pitää purkaa ja rakentaa toisin. ”Siksi puolueita tarvitaan – mutta ei sellaisina kuin ne ovat nyt.”

Toiminnan poetiikkaa

Tiina Sandbergin maailmassa toiminta ei ole pelkästään organisointia tai taktista liikkumista. Se on tunne, että jollain on merkitystä. ”Kun mä teen tämän, niin jotain muuttuu. Ehkä ei heti, ehkä ei paljon, mutta jotain liikkuu. Ja se pitää voida tuntea.”

Sandbergin mukaan juuri tämä tunne – ettei ole yksin, ettei tee turhaa, että jokin saa liikkeen – on poliittisen toimijuuden ydin. Se ei ole mitattavissa gallupeilla tai algoritmeilla. Se on hiljaisempi, mutta pitkäikäisempi voima. ”Toivo ei ole harha vaan väline.”

”Ja kun on toivoa, niin sitten jaksaa jatkaa. Ja kun jaksaa jatkaa, niin joskus me oikeasti voitetaan”, sanoo Sandberg.

Tämä toivo ei elä kampanjoiden rytmissä eikä mediatilastojen sykkeessä. Se elää siinä, että ihmiset tunnistavat toisensa ja tietävät, että tämä maailma ei ole ainoa mahdollinen.

Tiina Sandberg valittiin SKP:n puheenjohtajaksi

SKP kokoontui  14.-15.6. edustajakokoukseen Poriin ja valitsi Tiina Sandergin puolueen uudeksi puheenjohtajaksi seuraavaksi kolmeksi vuodeksi.

Enemmän kuin puheenjohtajana Sandberg näkee itsensä uusia avauksia ja horisontteja etsivänä, suunnan kysyjänä ja järjestäytyneenä ajattelijana. ”Meillä ei ole muuta kuin loppuelämäaikaa tehdä politiikkaa”, sanoo Sandberg.

Sandbergin mukaan tässä ajatuksessa on ehkä kaikki, mitä voi sanoa. Politiikkaa ei tehdä siksi, että kaikki olisi jo ratkaistu. Vaan siksi, että maailma on vielä kesken – ja siksi sen suunta voidaan vielä muuttaa.