Tunne jakaa kansan – affektiivinen polarisaatio paljastaa vallan rakenteet

Suomessa ei enää riidellä vain mielipiteistä – nyt riidellään tunteista. Helsingin yliopiston tohtoriopiskelija Daniel Kaweckin tuore väitöstutkimus osoittaa, että affektiivinen polarisaatio, eli tunnepohjainen jakautuminen poliittisiin leireihin, on kasvanut merkittävästi 2000-luvulla.

Vaalit toivat esiin aiemmin piilossa olleita jakolinjoja, ja poliittinen asemoituminen sai aiempaa suuremman merkityksen – politiikka alkoi herättää tunteita. Polarisaatio vaikutti lisääntyvän entisestään vuoden 2019 vaaleissa, kun taas viimeisimmistä, vuoden 2023 eduskuntavaaleista saadut tiedot osoittavat kehityksen tasaantuneen, Kawecki sanoo.

Tämä tunnepolarisaatio ei ole sattumaa. Kapitalismin logiikka vaatii yksilöiden sitoutumista kuluttajina, ei kansalaisina. Kun politiikka kaupallistetaan, puolueista tulee brändejä ja äänestäjistä asiakkaita. Tämä markkinointidemokratia – uudissana, joka tarkoittaa demokratian muuttumista kulutustuotteeksi – ei jätä tilaa neutraaliudelle.

Kaweckin tutkimus paljastaa, että erityisesti vasemmisto–oikeisto-asteikon ääripäissä tunteet ovat vahvimpia. Tämä kertoo siitä, että yhteiskuntaluokat eivät ole kadonneet, vaan ne ovat tunteiden kautta entistä näkyvämpiä. ”Ihmiset suhtautuvat yleensä neutraalisti puolueiden tavallisiin äänestäjiin, vaikka heidän suhtautumisensa itse puolueeseen olisi kielteistä”, Kawecki sanoo.

Tunteet eivät ole irrationaalisia – ne ovat reaktioita vallan jakautumiseen. Affektiivinen polarisaatio ei ole demokratian uhka, vaan sen oire. Se kertoo, että ihmiset eivät enää hyväksy neutraalia keskiluokkaista konsensusta, vaan vaativat näkyvyyttä, tilaa ja toimijuutta. Tämä on antikapitalistinen hetki – siksi, että ihmiset tuntevat.

Affektiivinen tarkoittaa tunteisiin liittyvää tai tunteita herättävää. Kun puhutaan affektiivisesta politiikasta, viitataan siihen, miten poliittiset ilmiöt, ryhmät ja ideologiat eivät vain vaikuta järkeen vaan myös tunteisiin – vihaan, pelkoon, toivoon ja kiintymykseen. Affektiivinen ei ole pehmeä tai epälooginen – se on vallan kieli, joka kertoo, kuka saa tulla kuulluksi ja kenet ohitetaan. Kapitalistisessa yhteiskunnassa affektiivisuus on usein kaupallistettu: tunteet brändätään, myydään ja ohjataan kuluttamiseen. Mutta affektiivinen voi olla myös vastarintaa – tunne, joka ei taivu markkinoiden logiikkaan.

Polarisaatio – jakolinjojen syveneminen

Polarisaatio tarkoittaa yhteiskunnallisten ryhmien, mielipiteiden ja identiteettien eriytymistä ja vastakkainasettelun voimistumista. Se ei ole vain erimielisyyttä – se on rakenteellinen ilmiö, jossa ihmiset eivät enää jaa yhteistä kieltä tai kokemusta todellisuudesta.

Affektiivinen polarisaatio vie asiaa pidemmälle: se ei koske vain ajatuksia vaan tunteita. Kun oikeisto ja vasemmisto eivät enää keskustele vaan kokevat toisensa uhkana, kyse ei ole vain ideologiasta vaan identiteetistä. Polarisaatio ei synny tyhjästä – se ruokkii itseään kapitalismin eriarvoistavassa koneistossa, jossa luokat, alueet ja kulttuurit asetetaan toisiaan vastaan. Perussuomalaisten reipas rasistinen retoriikka on kotonaan tässä maailmassa, jota muokataan uudelleen.

Moni on huolissaan kasvavan polarisaation vaikutuksista Suomessa. Kaweck huomauttaa kuitenkin, että poliittinen polarisaatio on luonnollista demokratiassa. Puolueiden tehtävänä on tuoda näkyväksi yhteiskunnallisia ristiriitoja – myös silloin, kun tämä herättää voimakkaita tunteita.

”Haasteena on, että aikamme vaikeat kysymykset liittyvät pitkälti normeihin ja identiteetteihin. Niiden suhteen on hyvin vaikea tehdä kompromisseja. Toivon, että tutkimukseni auttaa tuomaan esiin ja hahmottamaan vastakkainasetteluja tavalla, jonka eri osapuolet voivat hyväksyä, niin että voimme olla yhtä mieltä ainakin siitä, mikä meitä jakaa”, sanoo Kawecki.

Kaweckin mukaan hänen tuloksensa viittaavat myös siihen, että suomalaiset pyrkivät toistaiseksi tekemään eron poliittisen ja yksityisen välillä muodostaessaan kielteisiä käsityksiä tai välttäessään vuorovaikutusta.

”Ihmiset suhtautuvat yleensä neutraalisti puolueiden tavallisiin äänestäjiin, vaikka heidän suhtautumisensa itse puolueeseen olisi kielteistä. Sen sijaan puolueesta pitäminen heijastuu useimmiten myönteisenä suhtautumisena myös sen kannattajiin.”