Samat kannet, eri maailmat – naistenlehdet 60- ja 70-lukujen tasa-arvotaistelussa

Tampereen työväenmuseo Werstaan sali oli täynnä kesäseminaarin yleisöä, kun Jyväskylän yliopiston dosentti Arja Turunen astui puhujapönttöön. Hänen aiheensa – ”Naiskysymyksen käsittely Uusi Nainen, Suomen Nainen ja Me Naiset -lehdissä 1960–1970-luvuilla” – resonoi voimakkaasti kuulijoiden kanssa. Minulle toimittajana esitys oli erityisen kiinnostava, sillä olen itsekin pohtinut, miksi yhteisöt kaipaavat omaa mediaansa ja mitä merkitystä sillä on heidän tarinoidensa näkyväksi tekemisessä. Kun katselin Werstaan salia, huomasin myös jotakin olennaista: yleisö oli vahvasti naisvaltainen, ja se seurasi Turusen esitystä tarkkaavaisesti, esittäen lopuksi teräviä kysymyksiä ja jakamalla omia havaintoja.

Arja Turunen vertaili esityksessään kolmea hyvin erilaista lehteä – Uusi Nainen, Suomen Nainen ja Me Naiset – tutkiakseen, miten suomalaisissa naistenlehdissä käsiteltiin naisten asemaa ja tasa-arvokysymyksiä 1960–1970-luvuilla sekä osoittaakseen, että myös naistenlehdet olivat merkittäviä yhteiskunnallisia toimijoita, eivät vain ”kevyttä” ajanvietettä

Turusen tutkimus toi esiin ainakin kolme merkittävää havaintoa, jotka kertovat yhtä aikaa naisten asemasta ja suomalaisen median historiasta: eri lehtien tulkinnat tasa-arvosta erosivat jyrkästi, naistenlehdet olivat keskeisiä areenoita perhe- ja työelämän ristiriitojen käsittelyssä ja ulkoisesti samankaltaiset lehdet olivat sisällöltään ristiriitaisia – ne tasapainoilivat viihteen ja politiikan välillä.

Tasa-arvo – sama sana, eri maailmat

1960–1970-luvuilla naiskysymys ei tarkoittanut kaikille samaa. Turunen konkretisoi Werstaan alustuksessaan, kuinka poliittinen tausta muokkasi sitä, mitä ”tasa-arvo” merkitsi. Vasemmistolainen Uusi Nainen näki epäkohdat rakenteellisina ja vaati kunnallista päivähoitoa, parempaa työelämän lainsäädäntöä ja naisten äänen kuulumista politiikassa. Kokoomuspiirin Suomen Nainen taas varoitteli liiallisesta radikalismista ja painotti, että biologiset ja psykologiset tekijät selittivät naisten ”luontaista” asemaa perheessä. Kaupallinen Me Naiset kulki näiden välimaastossa, vaihdellen viihteellisestä sisällöstä yllättävänkin radikaaleihin keskusteluihin.

Eri lehdet puhuivat samasta asiasta, mutta niiden sanoma oli täysin erilainen. Tasa-arvosta tuli heijastuspinta, jonka kautta mitattiin ideologista suuntaa – oliko naisen paikka ensisijaisesti työväenliikkeen tasa-arvoprojektissa, kodin suojissa vai kaupallisen kulutuskulttuurin piirissä.

Arjen ristipaineet – koti, työ ja lapset

Kun naiset lähtivät yhä suuremmissa määrin työelämään, koti ja perhe eivät seuranneet mukana samaan tahtiin. Suomessa 60- ja 70-luvuilla päivähoitojärjestelmä oli vasta kehittymässä, ja tämä synnytti kotiapulaiskysymyksen. Lehtien palstoilla käytiin kiivasta keskustelua siitä, kuka hoitaa lapset ja miten kotityöt järjestetään, jos äiti käy palkkatyössä.

Naisten lehdissä piirtyy kuva ristipaineista, joita tuon ajan perheet kokivat: äidit halusivat osallistua ansiotyöhön, mutta arjen pyörittäminen oli lähes mahdotonta ilman kotiapua tai kunnallista päivähoitoa. Vasemmistolehdissä tämä esitettiin rakenteellisena ongelmana, porvarillisissa julkaisuissa moraalisena kysymyksenä ja Me Naisissa konkreettisina kokemuksina, jotka kumpusivat lukijoiden arjesta. Lehtien palstat olivat kuin terapeuttisia tiloja, joissa yhteiskunnan murros sai sanoja ja kasvot.

Pinnan alla toinen tarina

Yksi Turusen esityksen yllättävimmistä havainnoista oli lehtien ulkoinen samankaltaisuus. Kansikuvat olivat usein lähes identtisiä: kauniita naisia, muotia, kodin estetiikkaa. Näin myös poliittiset lehdet kietoutuivat samaan visuaaliseen muottiin kuin kaupalliset. Mutta sisältö saattoi kertoa aivan toisen tarinan.

Tämä ristiriita paljastaa lehtien kaksoisroolin: niiden oli houkuteltava lukijoita viihteellä tai estetiikalla, mutta samalla niistä oli tullut yhteiskunnallisen keskustelun areenoita. Pinnallinen muotiartikkeli saattoi olla portti syvemmälle poliittiseen analyysiin, ja juuri tässä piili naistenlehtien voima – ne tavoittivat laajan yleisön, joka ei välttämättä olisi tarttunut puoluelehteen tai poliittiseen pamflettiin.

Oliko naistenlehdissä peili vai muutosvoima?

Turusen esitys Tampereella osoitti, että 1960–1970-lukujen naistenlehdet olivat paljon enemmän kuin ”kevyttä lukemista”. Ne olivat areenoita, joilla käytiin kiivasta kamppailua tasa-arvosta, työelämästä ja perheen arjesta. Ne olivat ristiriitaisia, mutta  ehkä myös juuri siksi niin merkityksellisiä: niiden sivuilla kohtasivat poliittinen ohjelmatyö, lukijoiden henkilökohtaiset kokemukset ja kaupalliset houkutukset.

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaarin teema ”Työväki ja media” sai Turusen esityksessä konkreettisen muodon. Työväenliike ei elänyt vain kokoussaleissa ja barrikadeilla – se eli myös naistenlehtien sivuilla, joissa työläisnaiset kertoivat arjestaan, joissa pohdittiin kotiapulaisen asemaa ja joissa haastettiin sukupuolirooleja. Samalla tuli näkyväksi, että media ei ollut vain peili, vaan myös voimakas toimija, joka muokkasi käsityksiä naisten ja miesten paikoista yhteiskunnassa.

Kun katselin Werstaan yleisöä, joka nyökkäili Turusen puheelle ja esitti kiperiä kysymyksiä, tuli selväksi, että aihe ei kuulu vain historiaan ei vain naisille eikä vain työväelle. Se on osa nykyhetken keskustelua. Se kenen ääni kuuluu mediassa ja millaista todellisuutta sen kautta rakennetaan, kuuluu kaikille.

Arja Turunen on Jyväskylän yliopiston etnologian dosentti ja museologian yliopistonopettaja, joka on erikoistunut sukupuolihistoriaan sekä pukeutumisen ja median tutkimukseen. Hänet tunnetaan erityisesti suomalaisen feministisen liikkeen historian, ruohonjuuriaktivismin ja 1960–1980-lukujen kokemushistorian tutkimuksista. Turusen lähestymistapa yhdistää muistitietoa, arkistoaineistoja ja lehdistön analyysia tavalla, joka tekee näkyväksi sukupuolten väliset valtasuhteet ja niiden muutokset. Hän on johtanut ”Naisten asialla” -hanketta ja saanut Sanoman säätiön apurahan naistenlehtien tutkimukseen. Turunen on julkaissut useita teoksia ja artikkeleita, joissa hän on käsitellyt niin feminististä kokemushistoriaa kuin vaatteiden ja pukeutumisen merkityksiä kulttuurissa. Lisäksi hän toimii aktiivisesti tieteellisissä seuroissa ja julkaisujen toimituskunnissa sekä opettajana, joka korostaa museoiden ja median roolia kulttuuriperinnön välittäjinä ja yhteiskunnallisen keskustelun rakentajina.