Näyttivätkö kaikki naistenlehdet samalta 1960–1970-luvuilla – vaikka niiden sanoma palveli eri luokkia? Tamperelaisessa Työväki ja media -seminaarissa dosentti Arja Turunen nosti esiin yllättävän havainnon: vaikka suomalaiset naistenlehdet olivat ideologisesti kaukana toisistaan, niiden ulkoasu muistutti toisiaan hämmentävän paljon. Vasemmistolainen Uusi Nainen vaati rakenteellisia uudistuksia työväenluokan naisten aseman parantamiseksi, kun taas porvarillinen Suomen Nainen puolusti perinteisiä rooleja ja yksilön vastuuta. Kaupallinen Me Naiset liukui näiden välillä, myyden tasa-arvoa muodin ja kulutuksen kautta. Turusen puheenvuoro osoitti, että lehdet eivät olleet vain viihdettä – ne olivat luokkien välinen taistelutanner, jossa työväen ääni kamppaili näkyvyydestä pääoman hallitsemassa julkisuudessa. Kun nykykeskustelu tasa-arvosta ja oikeudesta itse määritellä oma sukupuoli käy yhä kiivaampana, on aika kysyä: kenen ääni kuuluu, ja kenen kokemukset eivät pääse lehtien sivuille?
