Pohjoismainen tasa-arvoparadoksi ja miten se syntyy

Kuvaan teille tässä artikkelissa ensin Suomessa vallitsevaa tilannetta naisiin kohdistuvan väkivallan suhteen. Sen jälkeen lähestyn historiallisten kehityskulkujen kautta kysymystä militarismista ja naisiin kohdistuvasta väkivallasta.

En keskity pelkästään seksuaaliseen väkivaltaan, vaikka käsittelenkin myös sitä. Mielestäni myös seksuaalinen väkivalta kumpuaa ennen kaikkea samoista syistä kuin muukin naisiin kohdistuva väkivalta. Siksi siihen vaikuttavat suurimmalta osin myös samat syyt ja selitykset. Samoin ratkaisut molempiin ovat pääosin yhtenäiset.

Haluan myös korostaa, että kun tässä kirjoitan naisista, teen sen ensisijaisesti merkityksessä ”muut kuin miehet”. Miehillä taas viittaan ensisijaisesti cis-heteromiehiin, tai henkilöihin, jotka yhteiskunnan silmissä identifioidaan heiksi.

Aloitetaan Suomen tilanteesta, joka on paljon huonompi kuin voisi kuvitella. Tasa-arvon mallimaassa naiset joutuvat erittäin usein väkivallan uhreiksi. Euroopan laajuisissa vertailuissa Suomi sijoittuu kärkeen parisuhdeväkivallassa. Tämä ei ole sattumaa, vaan seurausta sekä rakenteellisista että kulttuurisista tekijöistä, joita vielä pahentavat nykyisen hallituksen leikkauspolitiikka ja oikeistolainen arvomaailma.

Naisiin kohdistuva väkivalta yleistä

Suomessa arviolta joka kolmas nainen on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa. Lähisuhdeväkivalta on yleistä, ja jopa puolet naisista on kohdannut jonkinasteista seksuaalista häirintää. Raiskausten ja muun seksuaalirikollisuuden ilmoittamiskynnys on edelleen korkea. Vuonna 2023 raiskausten määrä nousi tilastoissa, mutta tämä ei välttämättä kerro rikosten määrän kasvusta, vaan siitä, että ilmoituksia tehdään enemmän. Tosin on merkille pantavaa, että sama trendi näyttäisi jatkuneen myös 2024.

Osittain tätä saattaa selittää se, että Suomen rikoslainsäädäntö on hiljattain uudistettu niin, että raiskauksen määritelmä perustuu suostumuksen puutteeseen. Tämä on keventänyt uhrien niskaan sälytettyä todistustaakkaa. Lakimuutos on feministisen liikkeen voitto, mutta oikeuslaitoksen asenteet ovat edelleen usein raiskauksia ja naisia vähätteleviä.

Oikeistohallituksen linja aiheuttaa ongelmia. Suomen nykyinen hallitus (Kokoomus, Perussuomalaiset, Ruotsalainen kansanpuolue ja Kristillisdemokraatit) on leikannut voimakkaasti palveluista, joita naiset ja muut väkivallan uhriksi joutuneet tarvitsevat. Rahoitus turvakodeille, matalan kynnyksen tukipalveluille ja mielenterveyspalveluille on vähentynyt ja lisää leikkauksia lienee tulossa.

Suomen nykyinen hallitus on leikannut voimakkaasti palveluista, joita naiset ja muut väkivallan uhriksi joutuneet tarvitsevat.

Väkivallan vastainen työ tarvitsee resursseja. Esimerkiksi leikkausten kohteeksi joutuneiden turvakotien paikkojen määrä on Suomessa yhä alle Istanbulin sopimuksen suositusten. Hallituksen leikkaukset sosiaaliturvaan ja hyvinvointialueiden budjetteihin pahentavat tilannetta entisestään, koska naiset jäävät taloudellisesti haavoittuvampaan asemaan. Hyvinvointivaltio on perinteisesti suojannut naisia, mutta sen purkaminen on heikentänyt heidän asemaansa, sillä väkivallan uhrit tarvitsevat palveluita, mutta niitä on leikattu.

Taloudellisen epävarmuuden yleistyminen pakottaa naisia jäämään väkivaltaisiin suhteisiin. Leikkauspolitiikka ei kuitenkaan ole ainoa tämänhetkisen hallituksen aiheuttama ongelma. Hallituksen puolueissa on useita näkyviä poliitikkoja ja muita vaikuttajia, jotka vähättelevät naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tai pyrkivät kääntämään keskustelun pois rakenteellisista ongelmista. Nimenomaan Perussuomalaisilla on pitkä historia naisvihamielisten asenteiden normalisoinnista, mutta kristillisdemokraattien ja kokoomuksen sisäsiistimpi naisviha ei ole yhtään vähemmän ongelmallista. Oikeistopolitiikka ylipäätään ei tunnusta väkivaltaa rakenteellisena kysymyksenä, vaan näkee sen yksilökohtaisena ”epäonnistumisena”.

Pohjoismainen paradoksi

Edellä mainitut asiat tuntuvat olevan ristiriidassa sen kanssa, miten suuri rooli naisilla on suomalaisessa yhteiskunnassa. Juuri tätä ristiriitaa kutsutaan usein pohjoismaiseksi tasa-arvoparadoksiksi, koska sama ilmiö on nähtävillä myös muissa pohjoismaissa. Kyse ei ole kuitenkaan sattumasta, vaan ilmiö on selitettävissä maiden historian kautta. Näin voidaan löytää selitys sille, miksi Suomi on Euroopan toiseksi vaarallisin maa naisille ja muille kuin miehille. 

Euroopan unionin perusoikeusviraston tutkimuksen mukaan Suomi on EU:n toiseksi turvattomin maa naisille. Suomessa naisista yli puolet (57 %) on kokenut fyysistä väkivaltaa, seksuaaliväkivaltaa tai uhkailua. Puolet suomalaisnaisista on kokenut parisuhteessa henkistä väkivaltaa ja 29,7 % on kokenut vainoa elämänsä aikana. 16 % suomalaisista naisista on joutunut raiskauksen uhriksi. Naiset kokevat miehiä useammin sekä vakavaa, että toistuvaa väkivaltaa (Tilastokeskus 2023 [1]).

Pidin esityksen, johon tämä artikkeli pohjautuu, alunperin Espanjassa, jossa käsitys suomalaisten naisten tilanteesta on sangen erilainen ja siksi edellä esitetty väittämä herättää hämmästystä. On helppo ajatella, että kyseessä on mittausvirhe. Tätä mahdollisuutta on kuitenkin tutkittu ja esimerkiksi Gracia, Martín-Fernández, Lila, Merlo ja Ivert vahvistivat tutkimuksessaan mittausmenetelmien verrannollisuuden [2]. Kyse on oikeasta ilmiöstä, ei menetelmävirheestä. Voidaan esimerkiksi vertailla puolisonsa tappamaksi joutuneiden naisten määriä. Suomessa parisuhdeväkivaltaan kuolee noin 15 naista vuodessa. Espanjassa noin 60. Espanjan väkiluku on kuitenkin noin kymmenen kertaa Suomea suurempi.

Suomen tilannetta voi ymmärtää, kun tarkastelee sitä historiallisen kehityksen, kulttuuristen rakenteiden ja poliittisten valintojen kautta. Vaikka Suomi on monella tapaa tasa-arvon edelläkävijä, se ei tarkoita, että naisiin kohdistuva väkivalta olisi hävinnyt. 

Suomi oli ensimmäinen maa, jossa naiset saivat 1906 – jo ennen maan itsenäistymistä – sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden. Suomessa naisten osallistuminen työelämään alkoi varhain ja yleistyi nopeasti erityisesti toisen maailmansodan jälkeen. Suomalainen hyvinvointivaltio on tarjonnut vahvan tuen työssä käyville naisille tarjoamalla työn ja perheen yhdistämistä helpottavia palveluita, kuten päivähoito, vanhempainvapaat ja erilaiset koulutusmahdollisuudet.

Tasa-arvo on ottanut pisimpiä edistysaskeleita juuri taloudellisissa ja institutionaalisissa kysymyksissä. Sukupuolittunut väkivalta ei ole vähentynyt samaan tahtiin. Kun edistystä on tapahtunut, on se luonut ajatuksen ”valmiista” tasa-arvosta. Mikä puolestaan on muodostunut esteeksi tämän vakavan rakenteellisen ongelman ratkaisemiselle.

Kun edistystä on tapahtunut, on se luonut ajatuksen ”valmiista” tasa-arvosta.

Vaikka Suomi on tasa-arvon mallimaa monilla mittareilla, yhteiskunta kantaa mukanaan patriarkaalisia ja väkivaltaan ohjaavia rakenteita, joita avaan seuraavassa lyhyesti:

Alkoholi on perinteisesti ollut suuri tekijä suomalaisessa lähisuhdeväkivallassa. Ryyppääminen ja aggressiivisuus on nähty ”normaalina” miehisenä käytöksenä ja tapana ilmentää tietynlaista miehisyyttä. Lisäksi alkoholin käyttö on yleistä ja erittäin humalahakuista. Usein juominen tapahtuu kotona, samoin kuin suomalainen väkivaltakin. Huomionarvoista on, että myös Ruotsi ja Norja, joissa naisiin kohdistuva väkivalta on samalla tavalla yleistä, sijoittuvat kärkipäähän humalahakuista alkoholinkäyttöä mittaavissa tutkimuksissa.

Suomen historia sotien ja niistä kummunneen voimakkaan maanpuolustushengen kanssa on vaikuttanut voimakkaasti siihen, miten miehisyys ja väkivalta kietoutuvat yhteen. Sodan jälkeen tyypillinen perhemalli säilytti pitkään autoritaarisen ja patriarkaalisen dynamiikan, vaikka tilanne yhteiskunnan tasolla muuttui nopeasti tasa-arvoisempaan suuntaan. Miesten pakollinen asepalvelus on osaltaan ollut säilyttämässä tätä myrkyllistä perinnettä. Palaan tähän tarkemmin hieman myöhemmin.

Berthol Brech totesi aikoinaan, että suomalaiset osaavat vaieta kahdella kielellä. Nykyään oletettavasi jo ainakin kolmella. Suomessa on perinteisesti vallinnut ”älä puhu, älä valita” -kulttuuri. Tämä on tehnyt naisten kokemasta väkivallasta puhumisen vaikeaksi, ja silloinkin kun siitä vihdoin puhutaan, siihen suhtaudutaan yksilön, ei yhteiskunnan ongelmana. Tämä estää ongelmien käsittelyä rakenteiden tasolla.

Suomalainen ”tasa-arvo” on usein perustunut naisten kyvylle sopeutua miesvaltaisiin rakenteisiin, ei niinkään näiden rakenteiden muuttamiseen. Edistyksen hintana on ollut käytöksen muuttaminen perinteisesti miehisempään suuntaan. Tämä on osaltaan vahvistanut monien miesten kokemusta ”oman roolin menetyksestä” ja siitä, että naiset ovat ottamassa heidän paikkansa. Tämä on voimistanut antifeministisiä ja konservatiivisia reaktioita. Hallitukset ovat myös olleet haluttomia ratkomaan ongelmia muuten kuin yksilötasolla. Yksilön oikeudet painottuvat laajempien yhteiskunnallisten ratkaisujen kustannuksella.

Miten nämä edellä mainitut tekijät saavat aikaan paradoksaalisen tilanteen, jossa tasa-arvon mallimaa on naisille vaarallinen?

Asenteiden ja käytäntöjen tasolla Suomi on samanaikaisesti sekä tasa-arvon mallimaa että yhteiskunta, jossa maskuliininen väkivalta on edelleen normalisoitua. Tilannetta on vaikea muuttaa, koska historiallinen ja kulttuurinen perintö, joista mainitsin aiemmin sodat, alkoholin, miesten pakollisen asepalveluksen ja hiljaisuuden kulttuurin, tekevät väkivallasta kestävän ja vaikeasti muutettavan ilmiön. Hyvinvointivaltion mureneminen kasvattaa riskejä entisestään ja poliittinen oikeisto sekä antifeministiset reaktiot vastustavat aktiivisesti muutoksia. 

Kuva: Unsplash

Mitä tästä seuraa feministiselle kamppailulle Suomessa?

Feministisen liikkeen on jatkuvasti haastettava ”valmis tasa-arvo” -myytti ja osoitettava, että muodollinen tasa-arvo ei itsessään tarkoita turvallisuutta naisille. Tämä tulisi myös kyetä tekemään tasolla, jota ei leimata näpertelyksi. Esimerkiksi erilaisten miehiin viittaavien sanojen käytön muuttaminen ja siitä käytävä keskustelu näyttäytyy helposti tällaisena. Sen sijaan naisiin kohdistuva väkivalta, myös sukupuolinen väkivalta, olisi vaikeammin sivuutettava keskustelun aihe. 

Tällä hetkellä antifeministiset voimat lyövät kuitenkin kättä äärioikeis-ton kanssa ja pyrkivät ohjaamaan tämän keskustelun yksinomaan keskusteluksi ulkomaalaisten tekemistä rikoksista. Väkivaltaan liittyvä vaikeneminen on murrettava – feministinen tietoisuus ja yhteiskunnallinen keskustelu ovat siinä keskeisiä aseita. 

Samoin kuin Espanjassa, myös Suomessa on yleisesti tarpeen painostaa voimakkaammin naisille tärkeiden työpaikkojen ja sosiaalisten oikeuksien toteutumisen puolesta. Tämä vaatii julkisten palveluiden rahoituksen tukemista sekä poliittisen oikeiston ideologian haastamista. Suomen tilanne on paradoksaalinen, mutta ei toivoton. Feministisillä liikkeillä on mahdollisuus muuttaa suuntaa, mutta se vaatii järjestäytymistä ja kansainvälistä solidaarisuutta. Yksittäistä ratkaisua, joka purkaisi tilanteen ei ole olemassa. Samoin kuin ongelma, on myös vastaus siihen monisyinen. 

Militarismin rooli väkivallan moottorina

Lopuksi nostan vielä esiin jo aiemmin mainitsemani yhteyden naisiin kohdistuvan väkivallan ja suomalaisessa yhteiskunnassa vahvana vaikuttavan militarismin välillä, jota ovat tutkineet viime aikoina Noora Kotilainen ja Susanna Hast. Useimmat seuraavaksi esiin nostamani argumentit perustuvat Kotilaisen ja Hastin artikkeliin Suomi ja kriittisen militarismin tutkimuksen tarve, jonka linkki löytyy lähdeluettelosta. Militarismin nousu ja sodan uhalla pelaaminen vaikuttavat väistämättä negatiivisesti myös sukupuolittuneeseen väkivaltaan ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Tämä johtuu seuraavista syistä:

Militarismilla ja sukupuolittuneella väkivallalla on suora yhteys, ja historiallisesti militarismi ja patriarkaalinen väkivalta kulkevat käsi kädessä. Militaristinen ajattelu rakentuu väkivallan normalisoinnille ja ajatukselle, että valtaa ylläpidetään voimalla. Tämä ei koskaan rajoitu yhteiskunnassa pelkästään sotilaallisiin kysymyksiin, vaan vaikuttaa myös siihen, miten yhteiskunta suhtautuu väkivaltaan ylipäätään, sekä siihen miten tämä väkivalta jakautuu sukupuolten välillä.

Militaristinen ajattelu rakentuu väkivallan normalisoinnille ja ajatukselle, että valtaa ylläpidetään voimalla.

Suomessa tämä näkyy tällä hetkellä erityisesti seuraavilla tavoilla: Ensinnäkin Suomessa noudatettava asevelvollisuusjärjestelmä tuottaa maskuliinista väkivaltakulttuuria. Pakollinen yleinen asepalvelus koskee ainoastaan miehiä ja vain harvat naiset valitsevat vapaaehtoisen asepalveluksen. Vuonna 2023 75 prosenttia miehistä suoritti aseellisen palveluksen (Puolustusvoimat [3]) ja siviilipalveluksen suosio on jatkuvasti laskenut, kun aseellisesta palveluksesta on tehty lyhyempi ja siten helpompi vaihtoehto. Naisista hakeutuu vapaaehtoiseen asepalvelukseen vain muutama prosentti. 

Tämä järjestelmä on kasvattanut ja kasvattaa miesten sukupolvia, joissa väkivallan käyttö ja hierarkkinen käskyttävä kulttuuri normalisoituvat. Lisäksi miesten kesken jaettu kokemus asepalveluksesta ohjaa edelleen käsityksiä siitä, millaista on tehokas toiminta ja ketkä siihen kykenevät. Tämä vaikeuttaa naisten nousua johtaviin asemiin yhteiskunnassa.

Toisekseen sota- ja turvallisuuspuhe legitimoivat kovaa politiikkaa. Kun turvallisuusympäristöstä puhutaan vain ja ainoastaan kovien keinojen kautta, sosiaaliset ja rakenteelliset ongelmat - kuten naisiin kohdistuva väkivalta ja aivan erityisesti seksuaalinen väkivalta, joka harvemmin koskettaa miehiä muuten kuin tekijöinä - jäävät taka-alalle.

Kolmanneksi ”Maanpuolustus ensin, tasa-arvo sitten” -mentaliteetti määrää yhteiskunnassa poliittisten kysymysten tärkeysjärjestystä. Feministinen ja tasa-arvopolitiikka leimataan toissijaiseksi turvallisuuspolitiikan rinnalla, siitä huolimatta, että sukupuolittunut väkivalta on yksi yhteiskunnan suurimmista toteutuvista turvallisuusuhista. Se ei ole millään tavalla spekulatiivinen uhka.

Palaan vielä pakollisen asepalveluksen merkitykseen, koska se on mielestäni tässä suhteessa keskeinen tekijä.

Suomessa asepalvelus on yhä pakollinen vain miehille, mikä itsessään ylläpitää ajatusta sukupuolittuneista rooleista: miehet ovat väkivallan käyttäjiä ja puolustajia ja naiset toimivat hoivaavissa ja yhteiskuntaa ylläpitävissä rooleissa. Tämä johtaa siihen, että kovia arvoja ja väkivaltaa normalisoidaan yhteiskunnassa. Asepalveluksessa itsessään opetetaan alistamista, väkivallan käyttöä ja vallan hierarkioita. 

Asepalveluksesta juontava väkivalta näkyy siviiliyhteiskunnassa. Armeijan käyneillä miehillä on korkeampi riski turvautua väkivaltaan myös kotioloissa, koska heillä on paitsi käsitys väkivallasta ongelmien ratkaisukeinona, myös varusmieskoulutuksen mukana saatu valmius sen käyttöön. Erityisesti tämä riski koskee asepalveluksen suorittaneita miehiä, joiden elämässään kohtaamat traumaattiset tai aggressiiviset kokemukset jäävät käsittelemättä. Etenkin, mikäli tähän liittyy myös päihteiden käyttöä. Patriarkaatin uusintaminen toteutuu tehokkaasti asepalveluksen kautta myös siksi, että asepalvelus suoritetaan tyypillisesti hyvin nuorena, juuri täysi-ikäistyneenä.

Uutena Ukrainan sodan ja Natoon liittymisen nostamana keskusteluna suomalaisessa yhteiskunnassa näkyy myös turvallistaminen ja sen kautta toteutuva feministisen politiikan syrjäyttäminen. Viime vuosina Suomen poliittinen eliitti on omaksunut entistä militaristisempia puhetapoja. NATO-jäsenyys ja Venäjän koettu uhka ovat tehneet turvallisuuspolitiikasta ”kovien miesten” aluetta, jossa sosiaaliset kysymykset – kuten sukupuolittunut väkivalta – nähdään epäolennaisina. Lisäksi ratkaisujen hakeminen voimankäytöstä näyttäytyy siinä oikeana toimintatapana ja neuvotteluun ja sopimiseen perustuvat mallit puolestaan heikkoutena.

Hallituksen sisällä oikeisto on käyttänyt turvallisuusretoriikkaa oikeuttaakseen leikkauksia silloin  kun jo lähes 2,5 prosenttiin bkt:stä kohonneita puolustusmenoja on esimerkiksi budjettikeskusteluissa kyseenalaistettu. Samaan aikaan hallituksen oikeistopopulistit lietsovat pelkoa ulkomaalaisten miesten tekemästä väkivallasta, mutta hiljenevät täysin, kun kyse on suomalaisten miesten harjoittamasta naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Tähän heitä kannustaa myös se, että rasistiset keskustelut kasvattavat heidän kannatustaan.

Tässä on kokonaiskuva suomalaisen väkivaltakulttuurin taustalla vaikuttavista mekanismeista. On aika esittää muutamia johtopäätöksiä ja toimintatapoja, jotka nähdäkseni olisivat avaimia tilanteen muuttamiseen. Teen jälleen lyhyen listauksen:

Mielestäni tärkein toimintalinja on feministinen kampailu, joka pyrkii antimilitarismiin ja väkivallan kieltämiseen kaikissa muodoissaan. Feministinen liike ei voi ohittaa militarismia ja sodan oikeuttamaa väkivaltaa. Suomessa vallitsevan sotaisan keskustelukulttuurin ja sodan uhkaan nojaavan puolustusmenojen kasvattamisen ilmapiirissä tämä ei ole yksinkertaista. Etenkään oikeistolaisempi osa feministisestä liikkeestä ei ole halukas vastustamaan militarismia, mutta valitettavasti myös parlamentaarinen vasemmisto myötäilee tätä sotaisaa retoriikkaa. Kukaan ei kuitenkaan voi kiistää, etteivätkö juuri naiset ja erilaiset vähemmistöt kärsisi militarismista ja sen seurauksista. 

Sota ja militarismi ovat historiallisesti johtaneet naisiin kohdistuvan väkivallan kasvuun. Tämä näkyy myös Suomessa – esimerkiksi perheväkivaltatilastoissa väkivaltatapaukset nousivat voimakkaasti talvi- ja jatkosodan jälkeen. Merkittävää on, että tekijöissä korostuivat rintamalla olleita miehiä nuoremmat ikäluokat, jotka eivät olleet itse osallistuneet taisteluihin. (Kriminologia.fi [4]) Selittävänä tekijänä heidän kohdallaan oli väkivallan ihailu ja halu vastata sodanjälkeiseen mieskuvaan väkivaltaisuuden vaatimuksineen.

Hyvinvointivaltion puolustaminen on keskeistä turvallisuutta kasvattavaa politiikkaa.

Minkään yhteiskunnan turvallisuus ei koskaan voi perustua vain aseisiin. Feministinen politiikka muistuttaa siitä, että todellinen turvallisuus tarkoittaa ensisijaisesti väkivallattomuutta kodeissa, työpaikoilla ja yhteiskunnassa. Tähän on edelleen pyrittävä myös silloin kun eletään lakien ja instituutioiden suhteen ”valmiissa tasa-arvossa”.

Hyvinvointivaltion puolustaminen on keskeistä turvallisuutta kasvattavaa politiikkaa. Feministien ja vasemmiston tulee uskaltaa haastaa militarismia vaatimalla sosiaalisia turvaverkkoja, jotka estävät naisten haavoittuvan aseman hyväksikäyttöä.

Militarismi ja sukupuolittunut väkivalta kulkevat yhdessä. Feministisen liikkeen on haastettava väkivallan normalisointi kaikilla tasoilla – kodeista armeijaan ja valtion politiikkaan. Suomen militarisoituva ilmapiiri ei ole vain ulkopolitiikan kysymys – se vaikuttaa suoraan naisiin kohdistuvan väkivallan mekanismeihin. Tämä on feministinen kamppailukysymys siinä missä sosiaaliturva ja rikoslakiuudistuksetkin. Ennen kaikkea siitä löytyy suomalaisen tasa-arvoparadoksin purkamisen avain.

Lähteet:

1.Tilastokeskus https://stat.fi/tup/sukupuolistunut-vakivalta/index.html

2. Prevalence of intimate partner violence against women in Sweden and Spain: A psychometric study of the ’Nordic paradox’: Enrique Gracia, Manuel Martín-Fernández, Marisol Lila, Juan Merlo, Anna-Karin Ivert https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/31095614/

3. Puolustusvoimat https://puolustusvoimat.fi/-//1950813/vuoden-2023-kutsunnat-paattyivat-n...

4.Kriminologia https://www.kriminologia.fi/2022/02/28/sota-tuottaa-vakivaltarikollisuut... ja asepalveluksen roolia käsittelevät osa perustuu keskeisiltä osin Noora Kotilaisen ja Susanna Hastin artikkeliin Suomi ja kriittisen militarismin tutkimuksen tarve  https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/af92a3b4-3ed0-4922-...