Seppo Toiviaisen rooli suomalaisessa marxilaisessa ajattelussa

Karl Marx -seura kokosi huhtikuisella Kirjan talolla Helsingissä seminaarissaan nimekkään joukon tutkijoita ja vasemmistolaisia ajattelijoita pohtimaan kysymystä, joka ei ole vain historiallinen: miten Seppo Toiviaisen perintö haastaa nykyvasemmiston ja ajattelun kenttää? Keskustelu sai lisävauhtia Lauri Hokkasen kirjasta Kommunismin teloitettu unelma – Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia (Docendo, 2024), joka pyrkii kuvaamaan Toiviaista murheellisen kohtalon miehenä. Mutta oliko seminaarin tarkoitus oikaista tätä yksipuolistavaa kertomusta – ja palauttaa Seppo Toiviainen ajattelevana, toimivana ja muuttuvana subjektina takaisin nykyhetken kriittiseen keskusteluun?

 

Seppo Toiviainen elää puheissa 

Karl Marx- seuran Seppo Toiviainen ja suomalainen marxilaisuus -seminaarissa kuultiin useiden yhteiskuntatieteiden ja historian tutkijoiden teräviä ja tunnevoimaisia puheenvuoroja. ”Rohkenen sanoa, että kommunistien toiminnassa on viime vuosina liiaksi tai väärin korostunut asioiden julkinen tai poliittinen puoli. Vastaavasti asioiden yksityinen tai inhimillinen puoli on jäänyt liian vähälle. … Luulen, että inhimillisyys vaihtoehdon kehittämisessä on lopulta kaikkein ratkaisevin tekijä”,
sanoo Kimmo Sarje, lainaten Seppo Toiviaista. Politiikan tutkija Mikko Lahtinen toi esiin, kuinka Toiviaisen tapa tehdä filosofiaa ei seurannut akateemisen maailman konventioita, vaan haki suoraa yhteyttä kansanliikkeisiin ja kadulle. 

Seminaarin henki ei ollut nostalginen eikä ainoastaan kunnianosoittava. Päinvastoin – Toiviainen tuotiin takaisin keskelle keskustelua, jossa kysytään: miten marxilaisuus voisi jälleen puhua tulevaisuudesta, eikä vain menneistä murheista? Toiviaisen ajattelun ja toiminnan tarkastelu oli paikoin myös itsekriittistä. Hänen idealismiaan ja organisatorisia ristiriitojaan ei siloteltu, mutta niistä ei myöskään tehty tragedian väistämätöntä draamaa, kuten Hokkanen teoksessaan tekee.

Puheenvuoroissa toistui viesti: Toiviaisen ajattelu ei ole kadonnut, vaan se elää – hiljaisena kerroksena nykymarxilaisen ajattelun alla, mukana niissä kysymyksissä, joissa vastustetaan kaiken myymistä ja mittaamista markkinoilla. Hänen sitoutumisensa sorrettujen puolelle, hänen palonsa yhteiskunnalliseen analyysiin ja käytännön toimintaan loivat pohjaa sellaiselle radikaalille vasemmistolle, joka uskaltaa sekä analysoida että rakentaa.

 

Mikko Lahtinen: Seppo Toiviaisen Gramsci, jota ei koskaan tullut

Seppo Toiviainen oli Mikko Lahtisen mukaan teräväsanainen ajattelija, jonka kirjoituksista huokui aito halu nähdä yhteiskunnan syvärakenteet ja paljastaa vallan peitellyt muodot. Mikko Lahtinen puhui seminaarissa terävästi Toiviaisen intellektuaalisesta lahjakkuudesta. Lahtisen mukaan Toiviainen näki jotain, mitä moni ei ehkä vielä nuorena osannut arvata.

“Toiviaisessa olisi voinut asua suomalainen Gramsci. Hänen älyllinen lahjakkuus oli ilmiselvä jo hänen varhaisissa teksteissään, mutta poliittinen ura ja elämän karikot estivät tämän potentiaalin täysimääräisen toteutumisen”, sanoo Mikko Lahtinen.

Lahtinen kutsui Toiviaisen Gramsci--suhdetta ”lupaavaksi yhteydeksi vailla jatkoa”. Nuoren Toiviaisen tekstit, kuten Uusi anrkismi vuodelta 1968, säkenöivät Lahtisen mukaan vasemmistolaisen idealismin liekkiä. Toiviainen kirjoitti, osallistui, järjesti, viritti keskustelua, mutta vuosien kuluessa tämä kipinä jäi Lahtisen mukaan ilman kunnollista yhteiskunnallista pohjaa. Gramscin oivallus intellektuellien kaksoisluonteesta – miten ajattelija voi samanaikaisesti olla järjestelmän sisä- ja ulkopuolella – oli Lahtisen mukaan Toiviaisen käsissä hetken aikaa kirkas. Mutta se ei kehittynyt järjestelmälliseksi teoriaksi. Lahtinen kysyy: Ei ehtinyt, ei jaksanut, ei enää halunnut?

“Seppo Toiviaisen Gramsci-suhteensa oli kuin roihuava kipinä – ’lupaava yhteys vailla jatkoa’, kuten totesin – joka valitettavasti sammui ennen kuin ehti sytyttää laajempaa teoreettista tulkintaa”, sanoo Mikko Lahtinen.

Lahtisen mukaan Toiviainen ei jaksanut vääntää kapitalismia vastaan koneistossa, joka jauhaa luovia ajattelijoita pölyksi. Puoluepolitiikka kulutti, alkoholi viimeisteli. Lahtisen mukaan tämä kertoo myös ajasta – siitä miten herkkä, analyyttinen ihminen voi kadota rakenteisiin, jos ei löydä paikkaansa.

“Toiviainen ei sopinut politiikan karkeaan koneistoon; hänen herkkyytensä ja hienostunut analyysikykynsä olisivat kukoistaneet ennemmin yliopiston vapaudessa tai marginaalikritiikissä – oikeastaan väärä mies väärässä paikassa”, sanoo Mikko Lahtinen.

Lahtinen muistutti meitä: moni Toiviaisen kaltaisista on kyennyt uudistumaan. Mutta moni myös katosi – kirjaimellisesti tai henkisesti.

Gramscilaisittain katsottuna Toiviaisessa oli siemen vastakulttuurin rakentajaksi. Hän näki hegemonian ja halusi haastaa sen. Lahtisen mukaan yhteiskunta ei silloin ollut valmis, eikä ehkä ole vieläkään. Nyt kun yhteiskunta myydään palasina markkinoille ja jokaisesta ihmisestä tehdään tuotemerkki, meidän on Lahtisen mukaan kuunneltava niitä, jotka puhuvat toisin. Ja muistettava myös ne, joiden ääni jäi kesken.

“Gramscin mukaan kriittisen intellektuellin tehtävä on kytkeä politiikka ja tiede toisiinsa siten, että ne ruokkivat toisiaan. Toiviaisen kohdalla tämä kahden puolen tehtävä jäi kuitenkin toteutumatta”, sanoo Lahtinen.

 

Mikko Lahtinen on Tampereen yliopiston yliopistonlehtori.

 

Markku Kivinen: Seppo Toiviaisen perintö 

Mitä jäi jäljelle työväenluokasta? Entä vasemmistosta, joka joskus lupasi rakentaa maailmaa kaikille, ei harvoille? Markku Kivinen kysyy, eikä anna valmiita vastauksia. 

Kivisen mukaan Seppo Toiviainen oli ristiriitainen hahmo: syvästi sitoutunut marxismi-leninismiin, mutta silti yksi kiehtovimmista vasemmistolaisista ajattelijoista viime vuosikymmeniltä. Hänen tieteen ja politiikan teonsuhteensa on esimerkki siitä, kuinka syvä ideologinen usko voi toisaalta rajoittaa ajattelua mutta samalla pakottaa avaamaan kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteisiä vastauksia. 

Puheessaan Kivinen ravistelee vakiintuneita käsityksiä työväenluokasta ja keskiluokasta. Hän väittää, että suomalainen vasemmisto on vieraantunut siitä elämästä, jota työväenluokkaan kuuluvat ihmiset elävät nykyisin. Vasemmistosta on tullut keskiluokkaista, ja kriittinen sosiologia on vaarassa muuttua suljetuksi järjestelmäksi, jossa ei enää kysytä mitä emme vielä ymmärrä. 

“Vasemmistoliittokin on jo menettänyt työväenluokan kokonaan. Me näemme, miten vasemmisto tällä hetkellä maailmassa keskiluokkaistuu ja miten vaikeata sen on tavoittaa työväenluokkaa, jonka elämänolosuhteet ovat muutoksessa”, sanoo Kivinen. 

Kivisen sanoin vasemmiston ja tieteen on palattava avoimiin ongelmiin. On yhdistettävä isot yhteiskunnalliset hahmotukset siihen, mitä tiedämme maailmasta tutkimuksen ja kokemuksen kautta. Ideologinen varmuus ei riitä – se voi estää näkemästä, missä ihmiset todella elävät, ja mitä he todella tarvitsevat. 

Kivinen puhuu kylmän sodan perinnöstä, joka edelleen painaa päällemme. Neuvostoliiton varjo estää keskustelun siitä, mitä tapahtuu nyt – kun uudet kylmät sodat, teknologiaimperiumit ja luokkasuhteet järjestyvät uusiksi. Kivisen mukaan meidän tulee käsitteellistää kylmää sotaa ja kehittää yhteiskuntatiedettä, joka tunnistaa historian kerrokset, mutta ei jää niiden vangiksi. 

“Kylmään sotaan liittyvät ongelmat ovat meillä läsnä koko ajan sen takia, että meitä uhkaa uusi kylmä sota. Jos tänään esittää Yhdysvaltojen imperialismin vastaisen puheenvuoron, niin sinut luokitellaan hyvin nopeasti ja päällesi vedetään kylmän sodan arsenaalit.” 

Tämä aika tarvitsee vasemmistolaisen tietämisen tapoja, jotka eivät tarjoa valmiita sapluunoita vaan avaavat tilaa uteliaisuudelle, virheille ja liikkeelle. Se on Seppo Toiviaisen perinnön syvin ydin – ja Markku Kivisen haaste meille kaikille. 

 

Markku Kivinen on Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin emeritusprofessori .

 

Yrjö Haila: Sillanrakentaja ristiaallokossa 

Mistä syntyy yhteiskunnallinen liike, joka uskoo muutokseen, ennen kuin sille on sanoja? Entä mitä tapahtuu, kun liikkeestä tulee järjestö – ja järjestöstä historiallinen muistijälki, jota tarkastellaan vuosikymmenten päästä? Näihin kysymyksiin pureutui emeritusprofessori Yrjö Haila seminaarissa.

Haila ei kirjoittanut muistopuhetta, vaan avasi kontekstia: mitä tapahtui 1960–70-luvuilla, kun opiskelijat, taiteilijat ja tieteentekijät alkoivat järjestäytyä työläisten rinnalle? Hän muistutti, että “herääminen” marxismiin tai kommunismiin ei ole yksilön äkillinen oivallus, vaan vastaus aikaan, jossa tulevaisuus ja menneisyys ovat yhtä aikaa avoinna ja tyhjät tilat kutsuvat täyttyäkseen.

”Kyse ei ole vain yksilöstä vaan laajemmasta virrasta, johon monet meistä kuuluivat. Kyse on probleemoista – ja siitä, miten niihin löydetään mielekkäitä lähestymistapoja. Olen joskus miettinyt tätä nk. ’Damaskoksen tien’ metaforan kautta: ihmiset puhuvat, kuinka ovat ’heränneet’ kommunismiin tai marxismiin. Mutta kysymys ei ole siitä, mitä tiellä tapahtui, vaan mikä sai ihmiset lähtemään tielle ylipäänsä”, sanoo Yrjö Haila.

Seppo Toiviaisen hahmo näyttäytyy Hailan puheessa ristiriitaisena ja inhimillisenä: aluksi hän oli järjestökeskeinen ja vakaumuksellinen marxilainen, mutta myöhemmin hänestä kasvoi Tutkijaliiton sisäinen sillanrakentaja. Hän tasapainotteli kommunistisen puolueen linjaa tukevien ja puolueisiin sitoutumattomien jäsenten välillä. Haila kuvaa tätä vaihetta jännitteisenä: juuri silloin käytiin kiivasta keskustelua siitä, mitä tieteellinen sosialismi voisi olla käytännössä.

“Tutkijaliitto perustettiin tammikuussa 1976. Ensimmäisessä hallituksen kokouksessa toukokuussa Seppo Toiviaisen tilannekatsaus oli kiinnostava: siinä hän kertoi liiton tilanteesta ja tulevista tehtävistä. Erityisen mielenkiintoista on, että Toiviainen esitti erittäin positiivisen näkemyksen liiton perustamisesta – vaikka myöhemmin hän on sanonut vastustaneensa sitä”, sanoo Haila.

Toiviainen ilmaisi Tutkijaliiton tavoitteet aluksi hyvin juhlallisesti: Aatteellispoliittisena perustanamme ovat marxismi-leninismi ja proletaarinen internationalismi. Tunnustamme työväenluokan hegemonian ja SKP:n johtavan roolin.

”Tällaiset sanamuodot kuitenkin liudentuivat nopeasti. Ensimmäiseen liittokokoukseen mennessä – marraskuussa 1976 – puhuttiin jo siitä, että Tutkijaliitto on ’demokraattinen, edistyksellinen tutkijajärjestö, joka perustaa toimintansa tieteelliseen sosialismiin’. Tämä oli merkittävä muutos – ja ehdottomasti oikeansuuntainen”, sanoo Haila.

Hailan mukaan myöhemmin Toiviainen etääntyi, ja kenties katkeroitui. Toiviainen arvosteli Tiede ja edistys -lehden kirjoituksia sekavuudesta ja halveksi uudempaa keskustelua. Haila ei kuitenkaan jää moittimaan, vaan kutsuu arvioimaan prosesseja, joissa opitaan, menetetään ja muututaan. Hän muistuttaa, että Tutkijaliiton tärkein anti ei ollut sen organisaatio vaan sen mahdollistama toimintatila – tilanne, jossa oli mahdollista tehdä toisin.

Meille, jotka etsimme nyt uusia sanoja ja uusia liikkeitä, tämä on muistutus: historia ei tarjoa valmiita malleja, mutta se tarjoaa välineitä ajatella uudelleen. Seppo Toiviainen ei ollut pyhimys eikä vastarinnan kuvake – hän oli osa prosessia. Ja juuri siksi hänestä kannattaa puhua.

“Oma muistoni on, että Sepolle kehittyi tässä yhteydessä sillanrakentajan rooli. Liitossa oli sekä SKP:n taistelulinjaan sitoutuneita että niitä, jotka eivät olleet kiinnostuneita puolueista ollenkaan. Seppo painotti, että yhteisen toiminnallisen perustan löytäminen oli tärkeämpää kuin järjestölliset muodollisuudet. Toimintatilan käsite on keskeinen: mikä on mahdollista ja mikä ei? Ja entä miten erottaa todellinen toimintatila kuvitellusta? Lyhyesti: ei mitenkään. Siksi liike, jolla on tarpeeksi uskoa ja voimaa, voi luoda itselleen toimintatilan, jota ei edes ole olemassa”, sanoo Haila.

 

Yrjö Haila on Tampereen yliopiston emeritusprofessori.

 

Vesa Oittinen: Toiviainen ja suomalainen marxilaisuus 

1970-luvun Suomessa nousi esiin aivan omanlaisensa marxilainen virtaus. Se ei hurmaantunut väkivaltaisesta suoran toiminnan estetiikasta kuten jotkin eurooppalaiset liikkeet, eikä myöskään vajonnut akateemisen teoretisoinnin norsunluutorniin. Se oli maanläheistä, työväenluokan kanssa hengittävää ajattelua, joka syntyi, kun radikalisoitunut sivistyneistö liittoutui Suomen kommunistisen puolueen vasemman siiven kanssa. Yksi tämän suunnan kirkkaimmista ajattelijoista oli Seppo Toiviainen – filosofi, kansanedustaja, tutkija ja ennen kaikkea dialektisen ajattelun harjoittaja. 

”1970-luvun suomalainen marxilaisuus oli osa laajempaa vasemmistolaisen ajattelun nousua. Suomessa sen ilmenemismuoto oli kuitenkin omintakeinen: se ei saanut äärivasemmistolaisia piirteitä, kuten vaikkapa Ranskassa tai Italiassa. Meillä äärivasemmistolaiset jäivät marginaaliin. Suomessa marxilainen ajattelu säilyi tiiviissä yhteydessä työväenluokkaan”​, sanoo Vesa Oittinen. 

Toiviaisen ajattelun ytimessä oli puolue. Ei mikä tahansa puolue, vaan sellainen puolue, joka toimii ”muuntaja-asemana” tiedon ja toiminnan, sivistyneistön ja kansan, teorian ja käytännön välillä. Se ei ole byrokraattinen koneisto vaan elävä, ristiriitainen, suuntaa etsivä olento – kuten kansa itse. Tällainen puolue ei seuraa, vaan rakentaa todellisuutta. Juuri siksi Toiviainen vaati intellektuelleilta, eli yhteiskunnallista tilannetta tutkivilta ja ajatteluun syventyviltä ihmisiltä, että he eivät jää kellumaan vapaasti ilmaan – vaan liittyvät liikkeeseen, joka pyrkii muuttamaan maailmaa. 

”Keskeinen ajatus taistolaisessa puolueteoriassa on se, että sosialismiin siirtyminen vaatii kommunistisen puolueen, joka toimii dialektisena muuntaja-asemana: se yhdistää marxilaisen analyysin ja konkreettisen politiikan”​, sanoo Vesa Oittinen. 

Eräässä puheessaan Toiviainen nosti esiin SKP:n asiakirjaluonnoksen, jossa vaadittiin silakalle tavoitehintaa. Useimpien silmissä tällainen vaatimus olisi voinut näyttää tekniseltä detaljilta, mutta Toiviaiselle siinä tiivistyi paljon: silakasta tuli sekä kansanravinto että pääomaa vastaan käydyn kamppailun symboli. Vallankumous ei synny vain aatteista vaan myös siitä, että silakan hinta on reilu ja kalastaja pärjää. 

Toiviainen ei tehnyt eroa tieteen ja politiikan välille. Hän katsoi, että molemmat nousevat samasta yhteiskunnallisesta käytännöstä – kansalaisten arjesta, työstä, taistelusta, levosta ja epävarmuudesta. Siksi hänelle dialektiikka – eli ristiriitojen kautta tapahtuva kehitys – ei ollut pelkkä menetelmä vaan ajattelun ja toiminnan taito. 

Oittisen mukaan Toiviaisen puoluekäsitys oli kuitenkin ehkä liian ihanteellinen. “Se ei toiminut kunnolla 1970-luvun Suomen tilanteessa, jossa SKP oli jakautunut kahtia ja puolueriita söi ihmisten energiaa”, sanoo Oittinen. 

”Toiviainen pyrki soveltamaan dialektiikkaa myös politiikan käsitteeseen. Hän arvosteli esimerkiksi Karl Mannheimin käsitystä, jossa tiede ja politiikka ovat täysin erillään. Marxilaisuudessa niitä yhdistää käytäntö: yhteiskunnallinen toiminta”, sanoo Vesa Oittinen. 

Tämän päivän maailman tuulissa, joissa markkinat mylläävät niin taiteen, tieteen, sukupuolisuuden kuin metsätkin kauppatavaraksi, Toiviaisen ääni kantaa ajankohtaisena. Hän muistuttaa: ei riitä, että ymmärrämme todellisuutta – meidän on muutettava se. Ja joskus se muutos alkaa silakasta. 

”Toiviaisen mukaan marxilaisuudessa politiikka ja tiede voivat muodostaa sisäisen yhteyden – käytännön kautta. Tässä dialektiikka toimii siltana. Lenin piti dialektiikkaa ratkaisevana marxilaisuudessa. Se ei ole vain maailmankatsomuksen perusta, vaan myös poliittisen toiminnan metodi”​, sanoo Vesa Oittinen  

 

Vesa Oittinen on Karl Marx-seuran puheenjohtaja, filosofian tohtori, professori ja Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin emeritusprofessori. 

 

Kimmo Sarje: Luokkataistelun uudelleenajattelu 

Kimmo Sarjen mukaan silloinkin, kun Seppo Toiviainen puhui 1979 järjestetyssä Soihtu-lehden ”80-luku-seminaarissa”, hän ei vain analysoinut aikaa, vaan kuunteli myös sen rakoiluja.  

Kapitalismin kriisi syvenisi, mutta Toiviainen ei  tyytynyt marssittamaan vanhaa vallankumouskieltä – hän näki Sarjen mukaan tarpeen toisenlaiselle, kokonaisvaltaiselle vaihtoehdolle. “Toiviaisen puheenvuoro “Kommunistiset vaihtoehdot” oli enemmän kuin linjapuhe: se oli kutsu ajatella uusiksi, kuulla niitä, joita ei ollut totuttu kuulemaan”, sanoo Sarje. 

”Toiviaisen mukaan 80-luvusta tulisi kapitalismin syvenevien kriisien vuosikymmen. Tämä oli yksi hänen kantavia ajatuksiaan, mutta tosiasia on, että siitä lopulta tuli sosialismin romahduksen vuosikymmen – tätä Toiviainen ei ottanut tässä esityksessään huomioon”, sanoo Sarje. 

Toiviaisen mukaan vasemmiston toiminta oli kallistunut liiaksi näkyvän, julkisen ja poliittisen puolen suuntaan. Yksityinen, inhimillinen – se, mikä tapahtuu kehoissa, arjessa ja tunteissa – oli jäänyt pimentoon. Sarjen mukaan tämä ei ollut sivuhuomautus, vaan radikaali siirtymä. Toiviainen ehdotti, että juuri ”inhimillisyyden vaihtoehto” voisi olla ratkaisevin tekijä tulevaisuuden luokkakamppailussa. 

”Rohkenen sanoa, että kommunistien toiminnassa on viime vuosina liiaksi tai väärin korostunut asioiden julkinen tai poliittinen puoli. Vastaavasti asioiden yksityinen tai inhimillinen puoli on jäänyt liian vähälle. … Luulen, että inhimillisyys vaihtoehdon kehittämisessä on lopulta kaikkein ratkaisevin tekijä”, Sarje lainaa Toiviaista. 

Sarjen mukaan Toiviainen puhui ihmisistä, heidän eläästään ja ristiriidoistaan. Hän huomasi, kuinka ympäristöongelmat, naisten oikeudet sekä elämäntapojen muuttuminen koskettivat syvästi työväenluokkaista todellisuutta. Toiviainen ei Sarjen mukaan puhunut yhteiskunnasta ylhäältä käsin, vaan sen säröistä käsin. 

Kimmo Sarje, joka tuolloin järjesti ”80-lukuseminaarin”, näkee juuri tämän Toiviaisen perintönä: marxilaisuus ei ole valmis rakennelma, vaan jatkuvaa ajattelun työtä. Ei uskonnon kaltainen opinjärjestelmä, vaan elävä ja reagoiva työkalu sorron purkamiseksi. Sarje muistuttaa, että myös suomalainen kapitalismi vaatii oman analyysinsä – ei yleispätevää, vaan tähän aikaan ja paikkaan kiinnittyvää ymmärrystä. 

”Toiviainen kartoitti raikkaasti politiikan ajankohtaisia haasteita. Hän kiinnitti huomiota keskusteluun elämäntavasta ja naisten oikeuksista. Hänen mielestään uusiin liikkeisiin oli reagoitu liian hitaasti. Toiviaisen mukaan yhteiskunnan ja luonnon välinen suhde oli asettanut laadullisesti uuteen vaiheeseen ihmiskunnan historiassa”, Sarje arvioi. 

Sarje näkee Toiviaisen merkityksen siinä, että hän osasi tuoda marxilaiseen ajatteluun herkkyyttä ajan yhteiskunnallisiin murroksiin, erityisesti suhteessa ympäristöön, sukupuoleen ja uusien liikkeiden esiinmarssiin. Tiede ja politiikka yhdistyvät aktiiviseksi analyysiksi muuttuvasta maailmasta – ei suljetuksi ideologiseksi järjestelmäksi. 

Toiviaisen ajattelu ei ole valmiiksi pakattu iskulause tai nopea ratkaisu. Se on kutsu hitaaseen ajatteluun, jossa kaikki ihmiset – sukupuoleen, taustaan tai identiteettiin katsomatta – voivat olla omien elämiensä tekijöitä. Ja juuri siksi Seppo Toiviaisen ääni kuuluu yhä. 

 

Kimmo Sarje on suomalainen kuvataiteilija ja filosofian tohtori, joka toimii estetiikan dosenttina Helsingin yliopistossa

 

Haaste nykyvasemmistolle – ja tutkijoille

Seminaari onnistui siinä, mikä kriittisen ajattelun tilaisuuksissa on yhä harvinaisempaa: se sai ihmiset – niin tutkijat kuin kuulijat – puhumaan, kyseenalaistamaan ja innostumaan. Keskustelu ei ollut muotoseikka, vaan aidosti ristiriitainen ja haastava. Se toi esiin kysymyksiä, jotka eivät ole vain Seppo Toiviaisesta, vaan meistä kaikista: Missä ovat tämän päivän toiviaiset? Miksi marxilaisuus koetaan yhä vain akateemisesti lahjakkaiden asiaksi, vaikka sen analyysit näyttäytyvät yhä osuvampina ekokatastrofin ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden aikakaudella? Pitäisikö Toiviaisen työtä tutkia uudelleen – ei pelkästään elämäkerrallisena tapauksena, vaan teoreettisena ja poliittisena projektina?

Seminaari tarjosi tälle uudelle tutkimukselle ja poliittiselle keskustelulle lähtölaukauksen. Se nosti esiin tarpeen päivittää myös nykyvasemmiston ymmärrystä omasta historiastaan: ei itsetarkoituksena, vaan uuden radikaalimman suunnan ottamiseksi. Toiviainen ei ollut pelkkä unelman uhri, vaan rakenteiden ja ajatusten haastaja. Tämä näkökulma horjuttaa yksiviivaisia tulkintoja kommunistisen liikkeen historiasta – ja tekee tilaa uudelle utopialle, joka ei alistu kyynisyyden logiikkaan.

 

Miten Seppo Toiviainen puhuisi nyt?

Jos Seppo Toiviainen astuisi tänään yhteiskunnalliseen keskusteluun, hän ei tyytyisi kommentoimaan nykyvasemmiston linjauksia. Hän loisi tiloja, joissa ajattelu ja toiminta yhdistyvät, joissa sanat eivät jää papereihin tai näyttöruuduille, vaan muuttuvat liikkeeksi. Hän puhuisi rauhasta, mutta ei hiljaisena vetäytymisenä vaan taistelevana rauhana – sotaa ja sortoa, kapitalismia ja eriarvoisuutta vastaan.

Toiviaisen kaltainen ajattelija muistuttaisi, että politiikka ei ole markkinointi- tai mediapeli, vaan pohjimmiltaan yhteisön kykyä määritellä, mitä pidetään arvokkaana. Tässä ajassa, jossa nopeus ohittaa syvyyden ja algoritmi määrittää näkyvyyden, marxilainen analyysi voisi avata toisenlaisen tavan katsoa todellisuutta – ei myytävänä, vaan muutettavana.

Karl Marx -seuran seminaari oli enemmän kuin muistelutilaisuus. Se oli kutsu lähteä liikkeelle. Uudelleen. Yhdessä. Ja tällä kertaa ei pelkästään puolueohjelmia varten, vaan sen toisenlaisen – inhimillisemmän maailman vuoksi, jonka Toiviainen halusi näkyväksi, ymmärretyksi – ja lopulta todeksi.