Nykyvasemmiston on lähestyttävä Leninin perintöä uusilla tavoilla

Artikkelin kirjoittaja Michael Brie on sosiaalifilosofi Rosa Luxemburg -säätiön Kriittisen sosiaali­analyysin instituutissa Berliinissä. Hänen tutkimuksensa keskittyy sosialismin teoriaan ja historiaan, modernien yhteiskuntien sosioekologiseen muutokseen sekä vasemmiston strategisiin kysymyksiin neoliberalismin kriisin aikana.

 

Vasemmisto on heittänyt V. I. Leninin ruumiin historian voittajille – sekä stalinisteille että heidän liberaaleille vastustajilleen. Yksi ryhmä muumioi hänet epäjumalaksi ja oman voimansa palvontakohteeksi, kun taas toinen demonisoi hänet demokratian ja ihmisoikeuksien viholliseksi. Uusi vasemmisto piti itseään ensisijaisesti antileninistisenä vasemmistona ja juhli pesäeroaan hänen perinnöstään. Kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, näennäisesti heittäen Leninin historian roskakoriin, näytti siltä, että viimeinen sana oli lausuttu valtion perustajasta. Hänen perustamansa ja muotoilemansa puolueen johtajat hautasivat hänen työnsä.

Vaatimuksella olla jättämättä Leniniä vihollisillemme on vain yksi tarkoitus. Nimittäin varmistaa, että hänen perinnöstään on hyötyä vasemmistolle valmistauduttaessa siihen lunastuksen hetkeen, jolloin, kuten Walter Benjamin kirjoitti vuonna 1940, ”luja, näennäisen raaka ote”* näkee päivänvalon.

Meidän on opittava Leniniltä ja hänen tekojensa seurauksista. Se tarkoittaa päämäärien ja keinojen käänteisyyden, sekä niistä syntyvän kynnyksen merkityksen tunnustamista. Sen, joka erottaa meidät epäinhimillisyydestä. Sen, jota vasemmistolaiset eivät saa ylittää, itsemme ja tavoitteidemme vuoksi. Sillä pelkkä vallankumouksellinen energia, kuten Rosa Luxemburg kirjoitti vuonna 1918, osittain viitaten Venäjän vallankumoukseen, ei muodosta “sosialismin todellista henkäystä”, vaan sen täytyy kulkea käsi kädessä “kaikkein anteliaimman ihmiskunnan” kanssa (Luxemburg 1918). Lenin ja ne, jotka toimivat hänen nimissään, rikkoivat tämän yhteyden aivan liian usein. Toukokuussa 1953 puhuessaan työläisryhmälle Pariisissa lokakuun vallankumouksesta ja Neuvostoliitosta Albert Camus tiivisti tilanteen näin:

“Työläisten aikaansaama vallankumous onnistui vuonna 1917 ja merkitsi todellisen vapauden aamunkoittoa, sekä suurinta toivoa, jonka maailma on tuntenut. Mutta tuo vallankumous, joka oli piiritetty ja uhattu sekä sisältä että ulkoa, hankki itselleen poliisivoimat. Perimällä määritelmän ja opin, joka kuvasi vapauden epäilyttävänä, vallankumous vahvistui vähitellen ja maailman suurin toivo kovettui maailman tehokkaimmaksi diktatuuriksi.” (Camus 1961: 91)

Tilanteessa, jossa ihmiskunnalla on edessään suurin kriisi sitten toisen maailmansodan, rajoittamattoman sodan ja katastrofikapitalismin aikakaudella, vasemmisto – ainakin Euroopassa – on pelkkä varjo itsestään. Leninin poistaminen vasemmiston kollektiivisesta muistista on ollut osa tätä historian tuhoamista. Mutta kuinka olisi mahdollista puhua Marxista ilman Leniniä? Luxemburgista, Gramscista, Che Guevarasta tai Allendesta, mutta ilman Leniniä? Kuinka vasemmiston uudistuminen voi olla mahdollista, jos se kieltää tärkeän osan vallankumouksellisesta perinnöstään? Mitä sosialismista ylipäätään jää jäljelle, jos Leninillä ei ole sijaa historiassa? Haluaisin esittää seitsemän syytä, miksi Leniniä ei pitäisi jättää hänen vihollisilleen.

Kuva: Wikimedia Commons

1. Leninin sodan hylkääminen

Leninin nousu hahmoksi, joka muuttaisi historian kulkua alkoi hänen päätöksestään torjua vaatimus osallistumisesta ensimmäiseen maailmansotaan (yhdessä muutamien muiden, kuten Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg, kanssa) ja kehotuksesta kääntää aseet päävihollista eli hallitsevaa luokkaa vastaan. Tämä vaatimus oli järkkymätön. Lenin tuli siihen johtopäätökseen, että tämä sota voitaisiin lopettaa vain vallankumouksellisen sisällissodan kautta. Hän ei halunnut loiventaa hallitsevan luokan politiikkaa, vaan taistella sitä vastaan.

Tämä hylkääminen kohdistui sodan ytimeen, ei sen erityiseen syttymissyyhyn. Lenin tarkasteli aina ensimmäisen maailmansodan eroja ja ristiriitoja siitä näkökulmasta, mikä oli niiden merkitys tämän sodasta kieltäytymisen suhteen. Hän pyrki sinnikkäästi kärjistämään ristiriitoja niin kauan kuin hän uskoi voivansa niin tekemällä valmistaa tietä vallankumoukselle. Samalla hän pyrki myös luomaan tilaa sodanvastaiseen asenteeseen pohjaaville kompromisseille, jotka perustuivat itsenäiseen, vasemmistolaiseen näkemykseen.

Leninille tiukat periaatteet eivät olleet ristiriidassa joustavuuden kanssa, vaan ne olivat pikemminkin saman kolikon kaksi puolta. Tämä johti rauhansopimukseen keisarillisen Saksan kanssa ja rauhanomaisen rinnakkaiselon politiikkaan vuoden 1921 jälkeen. Hän arvioi sodanvastaista kantaansa sen hyödyllisyydellä vallankumoukselliselle politiikalle, ja se saattoi nopeasti muuttua uudistusten ja myönnytysten tueksi, kunhan ne näyttivät palvelevan sosialismin vahvistumista.

Yksi vasemmiston ongelmista on, että se ei kykene puuttumaan todellisen työväenluokan todellisiin ristiriitoihin.

2. Leninin dialektiikka

Toinen internationaali oli kohdellut dialektiikkaa kuin kuollutta koiraa. Se antautui jatkuvasti edistyvän kehityksen ideologialle, eikä kyennyt jäsentämään ja käsittelemään järjestelmän murtumakohtia. He luottivat »yleismaailmallisiin periaatteisiin», johon määritelmään sopivaksi rajoittivat myös marxilaisuuden. Näin tehdessään he sulkivat mielensä siltä oivallukselta, miten yksittäisen tapahtuman tarjoamien mahdollisuuksien hahmottaminen luo ulospääsyn kapitalismin ja imperialismin universaalin osallisuuden vankilasta.

Lenin tunnisti Marxin ja Engelsin kirjeenvaihdosta, joka julkaistiin ennen ensimmäistä maailmansotaa, heidän vallankumouksellisen kommunistisen lähestymistapansa lähteen. Siksi Lenin käytti Sveitsissä viettämänsä maanpaon ensimmäiset kuukaudet, jolloin hän oli pakotettu lähes täydelliseen poliittiseen toimimattomuuteen, tutkiakseen juuri tätä dialektiikkaa sen alkulähteillä — Hegelin abstrakteimmassa teoksessa, Logiikan tieteessä. Evoluution sijaan Lenin näki nimenomaan ”harppaukset” keskeisinä, mikä yhtäkkiä käänsi asiat päälaelleen. Hän löysi Hegelin uudelleen vasemmiston vallankumouksellisena ajattelijana.

Leninin monista oivalluksista käsittelen tässä vain yhtä: ”yksilöllisen muuttuminen yleismaailmalliseksi, ehdollisen muuttuminen välttämättömäksi, siirtymät, modulaatiot ja vastakohtien vastavuoroinen liittäminen toisiinsa.” (Lenin 1915: 360). Vakuuttavan vasemmistolaisen politiikan luomiseksi ei riitä, että on oikeassa yleismaailmallisella tasolla – pikemminkin tehtävänä on toimia päättäväisesti sen yksittäisen asian puolesta, joka erityisesti liikuttaa massoja tietyllä hetkellä, tavoitteena helpottaa vasemmistolaisen politiikan väliintulo. Jokainen, joka epäonnistuu tässä yksittäisessä tapauksessa, on epäonnistunut myös yleisellä tasolla ja muuttuu merkityksettömäksi.

Lenin tiivisti tärkeimmän opetuksen, jonka hän sai dialektiikan opinnoistaan analysoidessaan Irlannin Pääsiäiskapinan käänteentekevää merkitystä vuonna 1916:

“...kuvitella, että yhteiskunnallinen vallankumous on toteutettavissa ilman pienten kansakuntien kapinoita siirtomaissa ja Euroopassa, ilman pikkuporvariston osan vallankumouksellisia purkauksia kaikkine ennakkoluuloineen, ilman poliittisesti tiedostamattomien proletaaristen ja puoliproletaaristen joukkojen liikettä tilanherrojen, kirkon ja monarkian harjoittamaa sortoa vastaan, kansallista sortoa vastaan jne. — kaiken tämän kuvitteleminen on yhteiskunnallisen vallankumouksen torjumista. ... Kuka tahansa, joka odottaa ”puhdasta” yhteiskunnallista vallankumousta, ei koskaan elä nähdäkseen sitä. Tällainen henkilö antaa tyhjiä lupauksia vallankumouksesta ymmärtämättä, mitä vallankumous on.” (Lenin 1916: 355f.)

Yksi vasemmiston ongelmista on, että se ei kykene puuttumaan todellisen työväenluokan todellisiin ristiriitoihin imperialistisen maailmanjärjestyksen ja kapitalistisen kilpailun todellisissa suhteissa. Tämä sitoutuminen edellyttää, että puutumme kansallisiin, etnisiin ja patriarkaalisiin ”ennakkoluuloihin”, jotka kehittyvät työväenluokan keskuudessa tällaisissa suhteissa. Silloin voimme saada tästä “epäpuhtaudesta” energiaa vasemmistolaiselle politiikalle. Vain jos onnistumme siinä, voimme purjehtia myrskyä vastaan näinä imperialistisina aikoina.

3. Leninin käänteentekevä analyysi

Historiallisen hetken puutteelliset tai virheelliset diagnoosit ovat vasemmiston oman kritiikin yleisin selitys heikkoudelleen. Diagnooseista ei kuitenkaan todellakaan ole puutetta. Meiltä puuttuvat sen sijaan historialliset diagnoosit, jotka johtaisivat selkeisiin johtopäätöksiin vasemmistolaisesta strategiasta. Aivan liian usein kapitalismin kritiikin puhtauteen liittyy yritys välttää ”epäpuhtaita” seurauksia, joita niistä koituu työväenluokalle. Tästä syystä nämä analyysit jäävät hedelmättömiksi.

Vuosien 1914 lopun ja vuoden 1916 välisenä lyhyenä ajanjaksona Lenin ei ainoastaan tuottanut kirjaa Imperialismi, kapitalismin korkein vaihe, vaan perehtyi myös jälleen kerran maatalouskysymykseen, koska hän näki talonpoikaiston käyttäytymisen tulevan vallankumouksen ratkaisevana kysymyksenä. Hän rinnasti Yhdysvaltain kapitalistisen maatalouskehityksen tien Preussissa valittuun polkuun ymmärtääkseen mahdolliset päätökset, joiden edessä talonpoikaisto olisi vallankumouksessa.

Tänä samana ajanjaksona hän tutki kansallisuuskysymyksen monimutkaisuutta imperialismin aikakaudella, koska hän oletti, että vallankumous voisi onnistua vain, jos se imee kansallisuuskysymyksen energian ja kykenee avaamaan sen antautumatta sille itse. Siksi hän ei suunnannut huomiotaan niinkään järjestäytyneeseen proletariaattiin (jonka vallankumouksellisuus näytti hänestä ilmeiseltä), vaan talonpoikiin, pikkuporvarillisiin nationalistisiin voimiin ja siirtomaavallan vastaisiin liikkeisiin. Hänen kiinnostuksensa ei kohdistunut niinkään näiden voimien luokkarajoituksiin, vaan - kaikenlaisen lahkolaisuuden ulkopuolella - niiden mahdollisuuksiin muuttaa yhteiskuntaa.

Toisin sanoen, mitkä ovat nykyhetken hallitsevat suuntaukset, mitkä tulevaisuuden näkymät ovat realistisia, missä hallitsevan järjestelmän repeämät todennäköisimmin ilmenevät, mitkä ovat mahdollisuudet muodostaa vahvoja liittoutumia jopa heikosta asemasta ja puuttua ratkaisemattomiin tilanteisiin - ja mitä sitten on tehtävä. Lenin kysyi itseltään nämä kysymykset vuoden 1914 jälkeen, mikä teki hänestä valmiimman kuin kukaan muu vasemmistossa vallankumouksellisiin olosuhteisiin, jotka syntyivät vuosina 1917–19. Nämä ovat kysymyksiä, jotka tämän päivän vasemmiston täytyy jälleen kerran esittää itselleen.

Sosialismi on perustettava uudelleen - älyllisesti, poliittisesti ja organisatorisesti.

 

4. Leninin visio ja toimintaohjelma

Lenin kirjoitti teoksen Valtio ja vallankumous laittomassa maanpaossa Suomessa, keskellä ensimmäisen maailmansodan kauhuja ja Venäjällä helmikuun vallankumouksen jälkeen tapahtuneita nopeita poliittisia muutoksia. Hän joutui myös vainon kohteeksi väitettynä Saksan palkkaamana agenttina ja oli suoraan mukana bolševikkien poliittisen vallankaappauksen valmisteluissa.

Hän oli jo huolellisesti koonnut kaiken, mitä hän löysi Marxin ja Engelsin lausunnoista tulevasta kommunistisesta yhteiskunnasta, ja vartioi näitä muistikirjoja henkensä kaupalla. Hänen tavoitteenaan ei ollut vähempää kuin marxilaisen kommunismin uudelleen löytäminen ja sen asettaminen politiikan johtavaksi suunnaksi vallankumouksen menestyksen jälkeen.

Valtiossa ja vallankumouksessa ajatus yhteiskunnan suorasta itsehallinnosta alhaalta käsin aseistettujen työläisten toimesta ja siitä, että tehtaiden työläiset ottaisivat suoraan haltuunsa talouden hallinnan, törmää näkemykseen vallan täydellisestä keskittämisestä työväenluokan käsiin. Aivan kuin Bakunin ja Marx olisivat molemmat ohjanneet Leninin kynää samanaikaisesti. Tämä oli mahdollista osittain siksi, että Marx itse oli Pariisin Kommuunia koskevassa analyysissään omaksunut monia anarkistisia ajatuksia, ja koska hän ja Engels olettivat, että onnistuneen vallankumouksen kuluessa valtio kuihtuisi, koska yhteiskunnalliset ja yksilölliset edut olisivat yhä enemmän yhteneviä keskenään. Ei ole sattumaa, että Leninin (kuten Marxinkin ennen häntä) näkemys vapaasta yhdistymisestä ja koko yhteiskunnan järjestämisestä massiivisena byrokraattisena hankkeena kulkivat käsi kädessä.

Samaan aikaan kun Lenin työskenteli Valtion ja vallankumouksen parissa, hän hyödynsi sotatalouden ympärillä käytyjä keskusteluja, sekä monopolien ja valtion välisen liiton tutkimisen kautta hankkimaansa ymmärrystä talouden suunnittelusta ja ohjauksesta kehittäessään ohjelmaa Venäjän vakauttamiseksi vallankumouksellisen hallituksen johdolla toimivan valtiokapitalismin avulla. Tämän ohjelman hän sitten käynnisti vuonna 1918 ja johon hän turvautui uudelleen siirtyessään NEP-politiikkaan 1920-luvun lopulla.

Leninin visiot olivat syvästi ja sisäisesti ristiriitaisia, eikä hänen välitön ohjelmansa liittynyt orgaanisesti näihin tulevaisuuden suunnitelmiin. Tämä mahdollisti lähes täysin mielivaltaisen vaihtelun ankarimman diktatuurin ja radikaaleimman demokratian välillä, markkinoiden ja lakien välittömän lakkauttamisen sekä niiden lujittamiseen tähtäävien toimenpiteiden välillä. Sotakommunismia ja valtiokapitalismia voitiin näin ollen perustella sosialistisena politiikkana. Kaikki riippui puhtaasti vallitsevista voimasuhteista ja tehdyistä poliittisista päätöksistä. Kestävän vasemmistopolitiikan kannalta se oli aivan liian mielivaltaista.

 

5. Leninin puolue

Siitä lähtien, kun Lenin perusti Iskra-lehden vuonna 1900, hänen keskeinen huolenaiheensa oli luoda ammattivallankumouksellisten puolue, joka kykenisi yhdistämään taistelun työläisten taloudellisten etujen puolesta ja poliittisen taistelun tsaarismin kukistamiseksi. 

Ohjelmallisessa tekstissään Mitä on tehtävä? hän toteaa kaikessa selkeydessään: ”Antakaa meille vallankumouksellisten järjestö, niin me kukistamme Venäjän!” (Lenin 1960a: 467.) Tämä linjaus kasvoi suoraan hänen omasta, häpeän täyttämästä kokemastaan voimattomuudesta, kun hän yritti kouluttaa ja kasvattaa työläisiä kykenemättä ratkaisemaan taloudellisen ja poliittisen taistelun hajanaisuutta ja erillisyyttä. Lenin halusi päästä eroon tästä ”alkukantaisuudesta”, kuten hän sitä väheksyvästi kutsui, ja kehitti käsitteen ”uudenlainen puolue”:

“Ilman tällaista järjestäytymistä proletariaatti ei koskaan nouse luokkatietoiseen taisteluun; ilman tällaista järjestäytymistä työväenliike on tuomittu voimattomuuteen. Pelkästään rahastojen, opintopiirien ja keskinäisten avustusyhdistysten avulla työväenluokka ei koskaan kykene täyttämään suurta historiallista tehtäväänsä - vapauttaa itsensä ja koko Venäjän kansan poliittisesta ja taloudellisesta orjuudesta. Yksikään luokka ei ole historiassa saavuttanut valtaa tuottamatta poliittisia johtajiaan, näkyviä edustajiaan, jotka kykenisivät organisoimaan liikkeen ja johtamaan sitä.” (Lenin 1960b: 370) 

Mitkä ovat ne järjestäytymismuodot, jotka voivat helpottaa menestyksekkäitä kamppailuja? Nämä kamppailut yhdistävät ekologiset ja sosiaaliset kysymykset radikaaliin yhteiskunnalliseen muutokseen. Ne myös yhdistävät taloudelliset vaatimukset pitkän aikavälin taloudelliseen rakenneuudistukseen. Lisäksi ne panevat täytäntöön ennakoivaa rauhanpolitiikkaa säilyttäen samalla oman turvallisuutemme – ja lopuksi, ne antavat vakuuttavan panoksen YK:n kestävän globaalin kehityksen tavoitteiden toteuttamiseen. Yksi asia on varma: ilman tällaisia järjestäytymismuotoja emme pysty kaatamaan katastrofikapitalismia. Sen sijaan meidät tuomitaan laskeutumaan alastomaan barbariaan.

 

6. Leninin taistelu vallasta

Erityisesti nykytilanteessa vasemmiston pitäisi olla tuskallisen tietoinen siitä, mitä voimattomuus tarkoittaa. Se johtaa hajaantumiseen ja rappioon sekä syvään voimattomuuden tunteeseen alati kasvavien uhkien ja mahdollisen alastoman barbaarisuuden edessä.

Valta on eräänlainen viettely, mutta ilman valtaa meille jää vain tyhjiä aikomuksia. Vuonna 1920 Clara Zetkin välitti Luxemburgin Leninistä tekemän huomautuksen vuodelta 1907:

“Katsokaa häntä tarkkaan. Tuo on Lenin. Katsokaa tuota omapäistä, itsepäistä päätä. Todellinen venäläinen talonpoikaispää, jossa on muutamia heikosti aasialaisia piirteitä. Tuo mies yrittää kaataa vuoria. Ehkä ne murskaavat hänet. Mutta hän ei koskaan anna periksi.” (Reisberg 1977: 396).

Lenin johti sosialistisen vasemmiston valtaan, jota se ei ollut koskaan aiemmin tuntenut. Tuon vallan valtaamisen ja turvaamisen aikana hän oli usein armoton ja alisti kaiken tämän tavoitteen alle. Hänen yrityksensä estää Stalinia käyttämästä tätä valtaa väärin ja yritykset luoda voimia, jotka voisivat vastustaa häntä, tulivat liian myöhään. Leninin ponnistelut olivat täysin turhia, sillä hänen kuolemansairautensa oli jo heikentänyt häntä. Hänen viimeiset sanansa, hänen testamenttinsa, todistavat hänen epäonnistumisestaan hallitsemattoman vallan voimien edessä, voimien, joita hän itse oli ruokkinut taistelullaan vallan kaappaamiseksi bolshevikkien avulla.

Michael Brie on sosiaalifilosofi Rosa Luxemburg -säätiön Kriittisen sosiaali­analyysin instituutissa Berliinissä. Hänen tutkimuksensa keskittyy sosialismin teoriaan ja historiaan, modernien yhteiskuntien sosioekologiseen muutokseen sekä vasemmiston strategisiin kysymyksiin neoliberalismin kriisin aikana. Kuva: Wikimedia Commons

7. Yhteinen epäonnistumisemme

Kapitalistisen liberaalin sivilisaation kriisistä on tullut orgaaninen ja yleismaailmallinen. Ja juuri tästä syystä on välttämätöntä katsoa taaksepäin, jotta tämä jatkuvan katastrofin tilanne voidaan lopettaa ja, kuten Walter Benjamin sanoi, ”valmistaa menneisyydelle juhla-ateria”, jotta voimme kääntyä tulevaisuuteen.

Leninin valtavaa vaikutusta ei voi tarkastella ilman että ottaa huomioon hänen epäonnistumisensa luoda sellainen poliittinen järjestelmä, joka kunnioittaa yksilön vapauksia ja luo mahdollisuudet oppimiselle. Nämä uhrattiin valtataistelun hyväksi. Lenin yritti puuttua tähän epäonnistumiseen elämänsä viimeisinä vuosina. Hänen kirjoituksensa vuodelta 1922 ja vuoden 1923 alusta, ennen kuin hän menetti puhekykynsä, olivat uusia ja avoimia etsimisenprosesseja.

Stalinin suuren terrorin kaudella nämä prosessit tukahdutettiin, mutta ne herätettiin henkiin Hruštšovin ja myöhemmin Gorbatshovin aikana. Kiinan kansantasavallassa nuo prosessit eivät koskaan keskeytyneet. Ne alkoivat sisällissodasta ja jatkuivat 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa, ja ne ovat jatkuneet keskeytyksettä vuodesta 1978 lähtien. Se osoittaa, ettei ollut olemassa syytä, miksi Leninin perinteiden ohjaaman puolueen olisi pitänyt olla kykenemätön uudistumaan.

Ainoat ihmiset, jotka voivat oppia historiasta, ovat ne, jotka kutsuvat pöydän ääreen hahmoja, jotka lähtevät etsimään vapautunutta ihmiskuntaa edessämme, pitäen heitä tovereina, puhuakseen heille heidän suurista yrityksistään ja myös epäonnistumisistaan. Lenin kuuluu myös tähän pöytään. Jos emme voi tehdä oikeutta hänelle, meillä ei ole tulevaisuutta.

 

Tien löytäminen

Aikana, jolloin Euroopan ja Yhdysvaltojen hallitsevat luokat ovat yhä kykenemättömämpiä toteuttamaan nykyistä politiikkaansa, kohtaamme muutoksia. Katastrofaaliset tapahtumat ovat muuttuneet yhä yleisemmiksi. Samanaikaisesti kansalaisten luottamus hallitseviin luokkiin, porvarilliseen kapitalismiin ja demokratian instituutioihin on ehtynyt. Ajan henki ei enää toista hallitsevan luokan henkeä. Tässä tilanteessa olemme saavuttaneet sen hetken, jota Walter Benjamin vaati – ’lujan, ilmeisen brutaalin otteen’, jonka Lenin yhtenä harvoista vasemmistopoliitikoista kykeni tarttumaan.”

Aivan kuten ennen vuotta 1933, liberaalin sivilisaation perustavanlaatuisen kriisin edessä, meidän on valittava fasismin ja sosialismin välillä. Karl Polanyi kirjoitti tästä vuonna 1934:

“Fasismi on vallankumouksellinen ratkaisu [liberaalin sivilisaation kriisiin], joka säilyttää kapitalismin koskemattomana. On selvää, että on olemassa toinen ratkaisu. Se on demokratian säilyttäminen ja kapitalismin lakkauttaminen. Tämä on sosialistien ratkaisu.” (Polanyi 2018: 127)

Mutta tätä varten sosialismi on perustettava uudelleen - älyllisesti, poliittisesti ja organisatorisesti. Tämä on mahdotonta, jos sosialismin nykyistä historiaa ja Leninin perintöä ei sisällytetä tähän uuteen sosialismiin.

Bulgarian valtiososialistisen järjestelmän romahdettua bulgarialainen partisaani, kommunisti ja kirjailija Angel Wagenstein teki puolueelleen seuraavan huomautuksen:

“Uskon, että sosialismi on inhimillinen hanke, inhimillinen hanke, perustavanlaatuisin hanke maailmanlaajuisessa sivilisaatiossa sitten kristinuskon tulon. ... Näemme, miten asiat etenevät. Jeesus Kristus ei koskaan tiennyt - hänhän ei ollut kristitty - miten kristinusko kehittyisi 3. vuosisadalla tai keskiajan pimeissä syvyyksissä. Inkvisitio oli kristinuskon gulag. Kristinuskollakin oli gulaginsa, itse asiassa useita gulageja. En ole mikään profeetta sosialismin suhteen. Tiedän vain, ettei ihmiskunnalle ole muuta tietä. Ei ole muuta ulospääsyä.” (Vollmer/Wenzel 2019: 449)

Mutta se, löydetäänkö tämä tie ulos ja miten se löydetään, riippuu myös siitä, miten vasemmistolaiset suhtautuvat Leniniin ja hänen perintöönsä.

Kirjoittaja Michael Brie on filosofi, joka työskentelee Rosa Luxemburg säätiön Kriittisen analyysin instituutissa (The Institute for Critical Social Analysis of the Rosa Luxemburg Foundation), jossa hän on edustanut Transform! Europen verkostoa vuodesta 2009.

Tämä essee on julkaistu ensin Rosa-Luxemburgin säätiön verkkosivuilla ja sen on saksasta kääntänyt Joel Scott Gegensatz Translation Collectivelle. DSL opintokeskus on Transform! Europen jäsen. Suomenkielisen käännöksen tekstistä teki Tiina Sandberg.

Kansainvälinen konferenssi ”100 vuotta Leninin jälkeen. Itsemääräämisoikeus, tekniikka ja valta”, jonka järjestää Barcelonan yliopiston filosofian laitos yhteistyössä useiden instituutioiden ja organisaatioiden kanssa, mukaan lukien transform! Eurooppa järjestetään 26.–28. kesäkuuta 2024 (https://leninconference.cat/en/)

Käännösartikkeli on julkaistu Tiedonantajan printtinumerossa 02/2024.

* (Benjamin 2006b: 179)

Lähdeteokset:

Benjamin, Walter (2006a): On the Concept of History. In: Selected Writings, Volume 4: 1938-1940. Cambridge: First Harvard University Press, 389–400.

Benjamin, Walter (2006b): Central Park. In: Selected Writings, Volume 4: 1938-1940. Cambridge: First Harvard University Press, 161–199.

Camus, Albert (1961): Bread and Freedom. In: Resistance, Rebellion, and Death. New York: Alfred A. Knopf, 87–97.

Lenin, Vladimir I. (1915): On the Question of Dialectics. In: Collected Works, Volume 38. Moscow: Progress Publishers, 355–361.

Lenin, Vladimir I. (1916): The Discussion on Self-Determination Summed-Up. In: Collected Works, Volume 22. Moscow: Progress Publishers, 320–360.

Lenin, Vladimir I. (1960a): What is to be done? Burning Questions of Our Movement. In: Collected Works, Volume 5. Moscow: Progress Publishers, 347–530.

Lenin, Vladimir I. (1960b): The urgent task of our movement. In: Collected Works, Volume 4. Moscow: Progress Publishers, 366–371.

Luxemburg, Rosa (1918): A Duty of Honor. Rosa-Luxemburg-Stiftung. Text abrufbar unter: https://www.rosalux.de/stiftung/historisches-zentrum/rosa-luxemburg/a-du... (Zugriff am 13.5.2020).

Polanyi, Karl (2018): Fascism and Marxian Terminology. In: Thomasberger, Claus/Cangiani, Michele (Hrsg.), Economy and Society. Selected Writings. Cambridge: Polity, 125–134.

Reisberg, Arnold (1977): Lenin – Dokumente seines Lebens 1870 – 1924. Band 1. Leipzig: Reclam Leipzig.

Vollmer, Antje/Wenzel, Hans-Eckardt (2019): Konrad Wolf. Chronist im Jahrhundert der Extreme. Berlin: Die Andere Bibliothek.