Bosnian sodan pitkät varjot

Vuonna 1945 toteutti kroatialaissyntyinen Josip Broz Tito sen, mitä oli pidetty liki mahdottomana: Tito yhdisti Balkanin etnisistä kansoista Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan – kuusi osavaltiota, viisi kansallisuutta, neljä kieltä, kolme uskontoa, kahdet aakkoset ja yksi puolue – veljeyden ja yhtenäisyyden tunnusten alla.

Omapäinen Jugoslavia sai pian sukset ristiin Stalinin johtaman Neuvostoliiton ja Kominformin kanssa. Se kehitti omaa sosialismiaan Varsovan liiton ulkopuolella ja sitoutumattomien maiden liikkeen pioneerina. Tito varusti maataan ja loi totaalisen sodan doktriinin: jokaisen jugoslaavin piti kyetä puolustamaan maataan ja sosialismia partisaanihengessä – oli hyökkääjänä sitten Nato tai Varsovan liitto.

Aika aikaansa kutakin. Tito – Jugoslavian marsalkka – kuoli vuonna 1980. Talouden ja politiikan kriisit suistivat Jugoslavian raiteiltaan ja nostivat pintaan vanhoja kaunoja ja rintamajakoja. Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan sosialismin romahtaminen johtivat Jugoslavian hajoamiseen ja Euroopan verisimpiin sotiin sitten toisen maailmansodan. YK ja kansainvälinen yhteisö seurasivat aluksi voimattomina etnisiä puhdistuksia, kunnes sotaliitto Nato alkoi 1999 pommittaa silloista tynkä-Jugoslaviaa ja Serbian presidentti Slobodan Milošević pidätettiin syytettynä vallan väärinkäytöstä ja korruptiosta.

Vuonna 1991 alkanut konfliktien sarja huipentui Kosovon itsenäistymiseen 2008. Taisteluissa ja etnisissä puhdistuksissa menetti henkensä arviolta 300 000 henkeä.

Maagista realismia Euroopan tulevaisuudesta

Balkanin myrskyinen historia muodostaa puitteet Jani Saxellin romaanille Sotilasrajan unet. Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle nykypäivän Turun saaristosta, jossa tapaavat Bosnian sodan YK-veteraanit, hollantilaisen rauhanturvaajajoukon sotilaat. Harmittomaksi tarkoitettu metsästysretki muuttuu verilöylyksi, kun salaperäinen voima saa kaverukset sekoamaan ja tulittamaan toisiaan.

Mitä oikein tapahtui ja mikä on kaiken yhteys Bosnian sotaan ja muun muassa Srebrenican verilöylyyn, sitä alkaa vastentahtoisesti selvittää Saxellin aiemmasta, Unenpäästäjä Florian –kirjasta tuttu päähenkilö Florian Tímar.

Florian on tovereineen perustanut Suomeen Uudellemaalle turvapaikan kaltaisilleen ”siunauskirotuille”, mutanteille, joilla on yliluonnollisia voimia. Pian selviää, että hollantilaisten ex-YK-sotilaiden murhien takana on toinen mutanttien ryhmä, Osattomien armeija, joka on ottanut oikeuden omiin käsiinsä. Armeija on organisoinut useita terrori-iskuja, joilla se pyrkii horjuttamaan eurooppalaisten yhteiskuntien perusteita ja kostamaan kansainvälisen yhteisön niin Balkanin sodissa kuin muuallakin harjoittaman välinpitämättömyyden.

Kirjan tyylilaji yhdistelee maagista realismia ja scifiä. Lähitulevaisuuteen sijoittuvan juonen rinnalla kerrotaan tarinaa Balkanin historiasta aina 1400-luvulta ottomaanien vallan ja Itävalta-Unkarin vaiheiden jälkeen Titon sosialistiseen Jugoslaviaan ja 1990-luvun murhenäytelmiin.

Saxell kertoo kirjoittaneensa uutukaista kolme ja puoli vuotta. Työ näkyy: liki 600-sivuinen romaani pursuaa yksityiskohtaista tietoa ja älykkäitä huomioita Euroopan lähihistoriasta ja sepitteellisestä tulevaisuudesta, joka vaikuttaa vaarallisen todennäköiseltä kehitykseltä. Harvassa scifiksi luettavassa kaunokirjassa on mukana asiasanasto sekä lähdeluettelo.

Historiasta tulee todempaa kuin todellisuus

Jani Saxell sanoo, että hänellä on taipumus suureellisiin projekteihin. Sotilasrajan unet on eräänlainen ”Euroopan laajuinen avioeroromaani”, jossa kuljetetaan ihmissuhteita ja valtiollisia hajoamisia ja myrskyjä rinnakkain.

Kirjan ensimmäiset rivit naputeltiin kevättalvella 2011, kun elettiin persujen eduskuntavaalijytkyn tunnelmissa.

– Yritin tavoittaa semmoista fiilistä siitä, miten historiassa koetuista vääryyksistä tulee todempaa kuin todellisuus ja miten arkinen, eri ryhmien väliselle vuorovaikutukselle perustuva elämä väistyy kollektiivisen hysterian tieltä. Sitten kun alkoi tulla näitä persujen avauksia meillä ja vihanlietsontaa ympäri Eurooppaa, niin koin yhä enemmän kirjoittavani ajatonta kirjaa, jossa on paljon historiaa mutta myös ajankohtaista asiaa. Kyllähän nämä kollektiivisen hulluuden puuskat tuntuvat toistuvan.

Saxell huomauttaa, että 1980-luvun Jugoslaviassa ei nuorille merkinnyt se, ketkä ovat kroaatteja, serbejä tai muslimeja – ei siitä jaksettu pitää meteliä

Saxellin mielestä Titon Jugoslavia onnistui lähtökohtaisesti hyvin.

– Se ponnisti toisen maailmansodan raunioista, todella kurjista oloista. 1960-1970-luvuilla maa nousi pieneksi talousihmeeksi, josta puhuttiin samassa lauseessa Saksan ja Japanin kanssa. Maassa oli tekno-optimismia ja makeita visioita lentoautoista, täysin automatisoiduista keittiöistä ja Jugoslavian tukikohdista kuussa. Marsalkka oli itse suurin tekno-optimisti.

Niin kauan kuin talous pyöri ja ihmisillä oli sosiaaliturvaa, niin nationalistiset ristiriidat pystyttiin pitämään taka-alalla. Sitten hirveän onnettomien asioiden seurauksena kaikki on murskana: Tito kuolee, arvot joutuvat myllerrykseen, maan talous syöksyy kriisiin ja joka puolelta nousee tilannetta härskisti hyväksi käyttäviä poliitikkoja ja sotakeinottelijoita. 

– Muutamassa vuodessa äärinationalistisella pommituksella kaikista leireistä saadaan vanhat vainolaistarinat elämään ja näkemään vihollisia naapureissa, työtovereissa, lasten tarhakavereissa.

Saxell arvioi, että mikäli Jugoslavia olisi saanut jatkaa, maa olisi Euroopan viidenneksi tai kuudenneksi suurin talousmahti.

– Ja jos maa olisi säilyttänyt sosialistisen, työläisten itsehallinnolle perustuvan järjestelmänsä, niin siinähän olisi ollut Euroopalle aikamoinen vaihtoehto, pohtii Saxell.

1990-luvun eurooppalainen tragedia

Miksi suomalainen kirjailija haluaa syventyä viime vuosituhannella käytyyn Bosnian sotaan ja vielä kaukaisempaan Balkanin alueen historiaan? Eikö aiheita löytyisi lähempääkin?

Nelikymppiselle Saxellille Jugoslavian kriisi ja erityisesti Bosnian sota jäivät mieleen ensimmäisenä mediasotana, jota seurattiin läpi koko 1990-luvun.

– Vähän yli parikymppisenä, vielä politiikasta mitään ymmärtävänä, tuli seurattua Bosnian uutisia ja tunnettua voimattomuutta ja turhautumista, kun kriisi vain jatkui ja jatkui. Se oli sitä aikaa, kun tietty 1980-1990-luvun vaihteen optimismi vaihtui 1990-luvun kylmäksi reaalipolitiikaksi Suomen laman ja Jugoslavian hajoamissotien muodossa.

Suomessakin vasemmiston suhtautuminen Jugoslavian sotiin ja erityisesti Naton puuttumiseen herätti ristiriitaisia mielipiteitä. Saxell huomauttaa, että asioihin ei ole olemassa helppoja ratkaisuja, ja jos olisi, ei tarvitsisi kirjoittaa 600-sivuisia kirjoja.

– Kirjassakin esitetään välillä argumentteja Natoa vastaan, välillä sen puolesta. Sotien konkreettinen tilannehan vaihteli koko ajan. Esimerkiksi syksyllä 1995 Nato kävi kolmiviikkoisen ilmasodan Bosnian serbejä vastaan. Se oli realistisesti ajatellen hyvin hoidettu: siviiliuhreja tuli vain vähän, ja saatiin aloitettua rauhanneuvottelut Daytonissa.

Sen sijaan keväällä 1999 käyty 78 päivän ilmasota tynkä-Jugoslaviaa meni Natolta huomattavasti heikommin. Pommitukset olivat paljon laajamittaisempia ja huonommin suunniteltuja, ja ne aiheuttivat runsaasti siviiliuhreja ja tuhosivat demokraattisen opposition alueita. Vaikutti siltä, että koko serbikansakuntaa rangaistiin diktatoristen johtajien tekemistä rikoksista.

Mahdottomien ratkaisujen edessä

Joskus on pakko tehdä mahdottomia ratkaisuja. Saxell pohtii, miten nyt seurataan Lähi-idän ja erityisesti Kobanen tapahtumia. Hänen mielestään sotilaallinen interventio voisi siellä tulla kysymykseen.

– Ollaan mahdottomien valintojen edessä: rutto vai kolera? Ei sitä voi etukäteen tietää, mikä on oikein ja järjellistä ja mitä siitä seuraa.

Mihinkään konflikteihin ei ole yksinkertaisia, selkeitä ratkaisuja. Kenties jälkeenpäin voidaan esimerkiksi vallankumouksista ja sodista kertoa koherenttia tarinaa, vaikka tapahtumahetkellä tilanne oli kaoottinen ja sekava.

Siinä on toki ylätaso, suurvallat ja yhtiöt, jotka pelaavat omaa peliään. Usein unohtuu se ruohonjuuritaso.

Saxell kertoo Balkanin-matkallaan tavanneensa kroatialaisen kansalaisaktivistin ja akateemikon Rada Boricin, joka oli sodan aikana Kroatiassa rauhanaktiivi. Itsevaltaisen Franjo Tudjmanin hallintokaudella se oli lähes yhtä vaarallista kuin rauhantoiminta Serbiassa.

Boric oli sitä mieltä, että Jugoslavialla on varmasti pelattu kaikenlaisia poliittisia pelejä ja tehty laskelmia suuntaan jos toiseen, mutta kyllä jugoslavialaiset itse hajottivat Jugoslavian. Vastuuta ei voi siirtää salaliitolle tai ulkopuoliselle klikille.

Jugoslavian hajoamissodissa näyttävät korostuvan uskonnolliset ja etniset puolet. Saxell toteaa, että tilanne oli sama kuin nykypäivän Lähi-idässä: ihmisiä lietsotaan sotaan heiluttamalla uskonnollisia ja kansallisia lippuja ja niitä käytetään hyväksi sotapropagandassa. Mutta tämä on usein vain pintaa.

– Kyllähän kyse on kuitenkin konkreettisista asioista: kuka omistaa minkäkin kukkulan tai vesivarat. Esimerkiksi Bosnian sodassa tyypillisiä olivat puolisotilaalliset kaartit, kuten pahamaineiset Arkanin tiikerit, joilla oli silkka sotarosvouksen meininki. Jotkut ovatkin todenneet, että Bosnian sodassa tapahtui ottomaanien, Itävalta-Unkarin ja Titon aikana luodun omaisuuden uusjako.

Katkeruutta herättää se, että monet sodan aikana ryövänneet ja keinotelleet johtajat ovat nyt paikallistason oligarkkeja.

Ulossuljettujen eurooppalaisten trilogia

Sotilasrajan unet on toinen osa kirjatrilogiassa, jossa Saxell haluaa hahmottaa yhteistä Eurooppaamme ulossuljettujen ryhmien näkökulmasta. Unenpäästäjä Florianin keskiössä ovat Suomen ja Romanian romanit, tuoreessa teoksessa Bosnian muslimit. Työn alla oleva trilogian kolmas osa jatkaa toisen kirjan teemoja.

Maaginen realismi – kirjallisuuden tyyli, jossa arjen keskelle tuodaan arkikokemuksen ylittäviä, yliluonnollisia elementtejä – oli Saxellille luonteva ratkaisu käsitellä kirjan teemoja. Kirjallisiin hengenheimoilaisiin voidaan nyky-Suomesta nimetä esimerkiksi Johanna Sinisalo, Mike Pohjola ja Maarit Verronen.

Kirjassa käsitellään myös paljon kulttuuria – ja vastakulttuuria. Jugoslavia oli merkittävä kulttuurimaa, jossa kukoistivat niin pop- ja rock-musiikki kuin elokuvataide. Tätä puolta Saxell valottaa kirjassa myös historiallisesta perspektiivistä.

– Balkanin historia esitetään usein niin, että se on vain diktaattoreita, taisteluja ja verenvuodatusta. Halusin tuoda kirjassa esille pettyneitä idealisteja ja romantikkoja, jotka ovat kenties jo 1700-luvulla uskoneet slaavien yhtenäisyyteen ja saaneet aikanaan rankasti turpaansa ja unohdettu.

Kirjan taustalta nousee vahva vasemmistolaisen humanismin tunne. Onko humanismi nykymaailmassa katoavaa kansanperinnettä?

– Vaikea sanoa. Ainakin vihapuhe on yleistynyt. Kaikilla puolilla mitä rankimmat sanankäänteet saavat pikku hiljaa sijaa ja ovat entistä salonkikelpoisempia. Ja jotta saat äänesi kuuluviin mediassa niin pitää huutaa entistä kovempaa, sanoo Saxell. Hän kaipaisi keskusteluihin näkökulmien moneutta yksien totuuksien sijaan.

Traagista optimismia

Vasemmiston kannalta on aina traagista ja ongelmallista, kun humanismi hukkuu. Oikeiston humanismi on aina ollut rajattu koskemaan vain pientä porukkaa. Saxell haluaakin kirjallaan herätellä ihmisiä toimintaan.

– Balkanin sotien teurastuksesta jäivät pysyvä ahdistus ja turhautuminen. Ei yksi kirja voi mitään vaikuttaa, mutta jos se voi herätellä yksittäisiä ihmisiä havahtumaan maailman tilanteeseen, niin hyvä.

Toisaalta vasemmisto on aina pyrkinyt painottamaan ongelmien ja konfliktien ennaltaehkäisyä. Balkanin konflikteillakin on omat taustansa ja juurensa, joita Saxell kirjassaan valottaa. Onko aivan mahdoton ajatus, että voisimme ennakoida konflikteja ja kriisejä ja estää niiden muodostumista ennalta? Onko meillä tulevaisuudessakin joku kansanmurha kypsymässä jossakin, emmekä me voi tehdä sille mitään?

– Koen olevani leinolainen traaginen optimisti. Kyllähän monet asiat menevät eteenpäin ja jonkinlaista inhimillistä kehitystä tapahtuu ajatellen vaikkapa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia tai ilmastonmuutoksen tiedostamista. On tapahtunut isoja ja perustavia muutoksia. Toisaalta olen myös waltarilainen ”ei mitään uutta auringon alla” –pessimistikin. Sotia ja kansanmurhia tulee ikävä kyllä aina olemaan. Ne roihahtavat niin äkillisesti ja tuntuu, että ihmisillä ei vihan hetkellä ole yritystäkään tarkastella asioita järkevästi. Ihmiskunta tulee jatkossakin mahdottomien kysymysten eteen, aprikoi Saxell.

Hän korostaa, että myös puuttumattomuus ja mitääntekemättömyys ovat moraalisia ratkaisuja ja kannanottoja. Katselemme sivusta, kun esimerkiksi Euroopan romanit kärsivät köyhinä ja kouluttamattomina yhteiskunnan marginaalissa vuosikymmenestä toiseen.

Ulos painajaisesta?

Kirjan myötä ymmärtää, että islam ei Euroopassa ole uusi ilmiö. Saxell toteaa, että bosniakkien islam on perinteisesti ollut vapaamielistä jopa siihen mittaan, että jotkut ovat pitäneet sitä harhaoppisena. Islamiin on sekoittunut perinteistä folklorea, kuten uskomusolentoja ja yrttioppia. Sotien jälkeenkin bosnialaiset ovat sitkeästi säilyttäneet omaleimaisen kulttuurinsa, vaikka esimerkiksi Saudi-Arabia on pyrkinyt muokkaamaan paikallista uskontoa oikeaoppisempaan suuntaan.

Viime keväänä nähtiin Bosniassa ja muualla entisen Jugoslavian osavaltioissa mielenosoitusliike, joka suuntautui YK:n ja IMF:n sanelupolitiikkaa vastaan – yhteistyötä yli kansallisuus- ja uskontorajojen.

Saxellin mielestä Bosnian suurimpia ongelmia onkin maan jämähtäminen välitilaan, jossa edelleen huseeraavat YK:n järjestöt. Eivätkä järjestöt aina ole osa ratkaisua.

– Järjestöt ovat totta kai tehneet paljon hyvää jälleenrakennusta, mutta siitä on tullut itseään ruokkiva koneisto. Ihmiset kokevat, että he eivät saa päättää omista asioistaan vaan kansainvälisen yhteisön enkelit tulevat ylhäältäpäin kertomaan, mikä on ihmisille parasta.

Myös poliittinen kenttä on sirpaloitunut, ja nationalistisilla puolueilla on suuri valta. Bosnia on vajaan neljän miljoonan asukkaan muuttotappiovaltio, jonka paisuneen byrokratian pyörittäminen rasittaa kansantaloutta. Pienessä maassa on kymmeniä ellei satoja pikkuministereitä. Näin sekä omat poliitikot että kansainvälinen yhteisö kuppaavat kansaa.

– Kevään mielenosoitusliike, jossa kolme kansaa löysi toisensa, oli myönteinen ilmiö ja kenties alku uudelle politiikalle, miettii Saxell.

Hänen kirjansa otsikon ”Sotilasraja” on Balkania halkova historiallinen kulttuuri- ja uskontoraja, joka erotti toisistaan Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja islamilaisen ottomaanien valtakunnan. Saxellin kirjassa sotilasrajasta tulee kuin vaivihkaa eräs päähenkilöistä, toimija, joka aktivoituu aika ajoin historian kuluessa. Se kuiskuttaa päättäjien ja kansojen korvaan vihaa ja väkivaltaa, yllyttää ihmisiä tarttumaan aseisiin ja sovittelemaan ristiriidat tulella ja verellä.

Toisaalta meidän jokaisen sisällä piilee oma ”sotilasrajamme”, jossain tajunnan liepeillä piilotteleva väkivallan, vihan ja katkeruuden potentiaali, joka voi tulla todeksi nopeammin kuin arvaammekaan. Juuri tätä väkivallan ja vihan elementtiä vastaan Saxellin kirja vahvasti nousee. Sotilasrajan unet ovat pitkään olleet painajaisia, mutta tarvitseeko niiden olla sitä ikuisesti?

Jani Saxell. Sotilasrajan unet. WSOY 2014. 590 sivua.

Jani Saxellin teoksia:

• Kaikenlaisia kasvissyöjiä (toimittaja) (Animalia, 2001)

• Ensilumi ja muita novelleja (WSOY, 2002)

• Minä, Lotta ja Päivikki (WSOY, 2003)

• Uhmaa ja unelmia – Kiilan albumi (toimittaja) (Like, 2005)

• Huomispäivän vartijat – novellikokoelma (Avain, 2007)

• Vaihtoehtoinen USA – tietokirja (Avain, 2009)

• Unenpäästäjä Florian (Avain, 2010)

• Sotilasrajan unet (WSOY, 2014)