Chicanataiteilijat – naisen, luokan ja rodun puolesta

Alkuperäinen kirjoittaja: SEIJA VÄÄRÄNEN

USA:ssa 1970-luvulla syntynyt ns. chicano-kulttuurirenessanssi kehittyi vastapainona maan suurimman vähemmistön meksikolaistaustaisen kansanosan huonolle kohtelulla ja syrjinnälle.

Aiemmin halventavana ymmärretyn ja käytetyn nimityksen chicano/a (tyttö/poika), kouluttamattomasta ja arvottomana pidetystä työväestöstä ottivat käyttöönsä nuoret radikaalit, yhteiskunnallisesti tietoinen älymystö, aktivistit ja taiteilijat, jotka halusivat osoittaa olevansa ylpeitä taustastaan, intiaanijuuristaan ja vanhoista traditioistaan.

Chicanot ihailivat esikuvinaan Meksikon vallankumouksen muralisteja, Riveraa ja Oroczoa. Taiteessaan he käyttivät aiheita Meksikon "suurista kertomuksista", maan sankareiden kuten Emiliano Zapatan ja Benito Juárezin elämästä sekä intiaanien myyttisestä alkukodista Atzlánista. Vähitellen naistaiteilijat kieltäytyivät alistumasta chicano-liikkeessäkin elävän machokulttuuriin määrittämiin naisstereotypioihin ja jäämään miestaiteilijoiden taustalle. Naisen malli tai rooli määrittyi radikaalien keskuudessakin edelleen kollektiivisten mielikuvien, intiaanien Guadalupen Neitsyen, pyhän äidin ja Malinchen (Cortézin tulkin), huoraäidin välisessä jännitteessä.

Miestaitelijoille tyypillinen yhteiskunnallinen uhma sai 1980-luvulla etenkin nuoremmilla naistaitelijoilla erilaisen ilmaisumuodon. Näkökulma yhteiskunnalliseen epäkohtaan avautui usein yksityisestä tilasta ja naisnäkökulmasta käsin. Chicanat keskittyvät naisstereotypioiden purkamiseen, etniseen identiteettiin, kulttuuriperintöön ja -arvoihin.

Kantaaottavuuden ja kriittisyyden ohella chicana-taiteen materiaaliksi tuli alkuperäisväestön maailmankuvalle ominainen. Amalia Mesa-Bains, chicana-taiteen asiantuntija, kutsuu sitä "politisoiduksi henkisyydeksi". Muita peruselementtejä ovat kertomuksellisuus ja seremoniallisuus. Naistaitelijat pyrkivät tulkitsemaan Meksikon suuret "suuret kertomukset" uudelleen ja asettamaan naiset niissä keskeiseen, emansipoituvaan roolin.

Näinhän naiset todellisuudessa ovat olleetkin. Tästä huolimatta esimerkiksi vallankumouksen naissotilaita, soldaderoja, ei aiemmin juurikaan kuvattu, eivätkä he itse luku- ja kirjoitustaidottomina pystyneet kirjaamaan kokemuksiaan vaan jäivät historiankirjoituksen ulkopuolelle. Naisten muisto on säilynyt kuitenkin monissa corridoissa, meksikolaisissa balladeissa Adelitasta ja Valentinasta.

Chicanat, usein sukunsa ensimmäiset koulutetut naiset, halusivat uudelleen tulkita myös Malinchen, Cortézille lahjaksi annetun orjatytön, roolin toisenlaiseksi kuin miehet sen olivat kirjoittaneet. He halusivat kuvata Malinchea myös oppineena ja viisaana selviytyjänä, mitä hän epäilemättä olikin.

Octavio Paz, meksikolainen nobelisti ja runoilija oli aiemmin tunnetussa esseessä Labyrinth of Solitude, The Other Mexico nimennyt Malinchen Meksikon kansan äidiksi, mutta samalla meksikolaisen huonon itsetunnon syyksi selittäen mestitsin psyyken ristiriitaisuuden johtuvan yhdistelmästä valloitettua (intiaani) ja valloittajaa (espanjalainen). Mentaalisesti pitkään sisäistetty kokemus Malinchesta valloittajan huorana ja kansan petturina – mielikuva, jota miehinen vallankumousretoriikka oli ruokkinut – elää edelleen.

o

Kansainvälisesti arvostettuja chicana-taiteilijoita ovat muun muassa Judith Baca, muralisti ja yhteiskunnallinen aktivisti, Ester Hernadez, Yolanda López, Santa Barraza ja Delilah Montoya.

Etelä-Teksasin Kingvsillessä, alueella, joka on kuuluisa meksikolaisten huonosta kohtelusta, syntynyt taidemaalari Santa Barraza (s.1951) on kuulunut chicano-liikkeeseen alusta alkaen. Pitkällä urallaan hän on siirtynyt musta-valkoisesta grafiikasta intiaanienkulttuurien väriloistoon ja -symboliikkaan. Värikylläisissä akryylimaalauksissaan hän hyödyntääkin vanhan mayatradition kuvastoa ja yhdistää sen omaan maagiseen realismiinsa.

Barrazan maalausten tunnelmaa voi luonnehtia ajattomaksi! tai ikuiseksi. Esimerkiksi maalaus Nepantla- välimaa, rajamaa, jossa intiaaninainen istuu selin katsellen erämaan kaukaisuuteen, rajamaalle, agaavekasvin kasvaessa hänen päästään (agaavesta intiaanit valmistivat lääkkeitä, kangasta, paperia, tequilaa), puvun selkämyksessä kuva Guadalupen Neitsyestä.

Barraza itse selittää taiteensa syntyvän vastustuksesta, vapautumisesta sisäistetystä kolonialismista, itsensä määrittämisestä ja vahvistumisesta. Nykyisin hän maalaa meksikolaisia naisikoneita kuten Guadalupea, soldaderaa ja Malinchea feminiinisinä arkkityyppeinä, ihmisyyden ja naiseuden sotureina ja taistelijoina.

Delilah Montoyan (s.1955) valokuvaaja ja installaatiotaitelija Uudesta Meksikosta kuvaa taiteessaan muun muassa kotikaupunkinsa Albuquerquen chicano-yhteisöä, sen elämää ja arkea. Barrazan taiteeseen suhteutettuna Montoyan teokset käsittelevät nykyhetkeä, yhtaikaa sisäistä ja ulkoista, julkista ja yksityistä mutta juuri läsnä olevaa hetkeä.

Ehkä toistaiseksi tunnetuin on Montoyan valokuva El Guadalupano (1995), entisestä rangaistusvangista Felix MartÍnezista ja valokuvasta myöhemmin työstetyt teokset kuten installaatio La Guadalupana (1998) Santa Fen museossa. Teoksessa katsoja kohtaa miesvangin paljaan selän. Selin seisova mies on kasvoton ja nimetön. Lihaksikkaaseen selkään on tatuoitu Guadalupen, intiaanien ruskean Neitsyen kuva etnisenä jengitunnuksena. Kuvan ympärille asetetuista pienistä peileistä monistuvat Guadalupet, legendan ruusut ja palavat kynttilät Pyhä ja sekulaari, yleinen ja yksityinen kohtaavat teoksessa.

Felix MartÍnez, teoksen mallina ollut mies tapettiin vuosi kuvauksen jälkeen kaupungin putkaan, jossa hän oli pidätettynä korttelissaan tapahtuneen ampumavälikohtauksen johdosta. Murhaajaa ei koskaan löydetty. Viime kevään näyttelyssään "Women boxers" Montoya esittää naisnyrkkeilijät uusina "sotureina", "pahoina tyttöinä" ja uusina chicanoina, jotka eivät enää vaikene ja tottele, vaan tekevät, mitä haluavat, eivät, mitä odotetaan.

Chicana-taide elää voimakasta kukoistustaan. Taiteen merkitys etnisen identiteetin lujittamisessa on tärkeää, erityisesti yhteiskunnallisten ongelmien kärjistyessä ja meksikolaisen väestönosan kasvaessa huolimatta Bushin maahanmuuttopolitiikan kiristymisestä. Parhaimmillaan taide vahvistaa ja rakentaa identiteettiä samalla kun se katarttisena, puhdistavana kokemuksena helpottaa erillisyyden kokemusta vieraassa kulttuurissa ja yhä kauemmaksi ihmisestä etääntyvässä markkinataloudessa.

o

Meksikolaisen väestön historia USA:ssa alkaa kaukaa. Vuonna 1848 Guadalupe-Hidalgo -rauhansopimuksessa menetettiin RÍo Granden pohjoispuoliset osat maata, Ylä-Kalifornia ja Uusi Meksiko USA:lle. Teksas oli itsenäistynyt aiemmin vuonna 1845. Vuonna 1994 solmitun NAFTA:n, Pohjois-Amerikan vapaakauppa sopimuksen, seurauksesta esimerkiksi maissinviljely ei enää kannata ja erityisesti maaseudun työläisten laiton maahanmuutto USA:aan kasvaa jatkuvasti.

Lähteitä: *Osa Delilah Montoyan julkilausumasta vapaasti suomennettuna ja lyhennettynä. www.cla.purdue.edu//WAAW/Ressler/artist/montoyabio. Santa Barraza. Artist of the Borderlands (2003) Ed. MarÍa Herrera-Sobek. Asta Kuusinen: Shooting from the Wild Zone (2006) väitöskirja. Helsingin yliopisto. Amalia, Mesa-Bains (1989) El Mundo Femenino: Chicana Artists of the Movement. A Commentary on Development and Production. Seija Vääränen: Guadalupen Neitsyt, Uskonnollisen symbolin funktio, merkitys ja tulkinta Toisen ja Vallan konfliktissa (2007) Lisensiaatintyö. Helsingin Yliopisto.