Demonisoitu Lenin

18.11.2014 - 15:05
(updated: 16.10.2015 - 10:39)

Venäjän vallankumousta koskevan keskustelun luonteenomainen piirre viime vuosina on ollut, että Neuvostoliiton romahdus on johtanut monet vasemmistolaiset historioitsijat harhaan ja että oikeistolaiset historioitsijat ovat käyttäneet sekasortoa hyväkseen vetääkseen suoran yhteyden Leninin vallankumouksellisen hallituksen ja Stalinin hallinnon välille. Voidaan jopa sanoa, että tästä teesistä on tullut pääase Leninin teoreettispoliittisen elämäntyön sekä lokakuun vallankumouksen mustaamisessa.

Tyypillinen esimerkki tästä on Robert Servicen jo vuonna 2001 suomeksikin ilmestynyt teos Lenin. Elämäkerta. Suomalaisen historianseurannan tasoa puolestaan kuvastaa Servicen kirjan meillä saama vastaanotto. Ainoan kriittisen arvion taisi esittää Aimo Minkkinen Työväentutkimus-lehdessä vuonna 2002. Muu olikin kritiikitöntä ylistystä.

Pääteesi

Aikoinaan kunniallisena historioitsijana pidetty Service on muuttanut näkemyksiään vuosikymmenessä itäisen Euroopan sosialismin romahduksen jälkeen. Hänen panoksensa Leniniä koskevaan keskusteluun kuvastaa sitä, miten pitkälle alamäki on johtanut. Service on kyhännyt huonosti kirjoitetun Lenin-demonisoinnin, joka työntää syyn 1930-luvun stalinilaisesta järjestelmästä Leninin harteille.

Servicen mukaan ”Leninin luoma valtio säilyi koskemattomana yli seitsemän vuosikymmentä. Tämä mahtava luomus kohosi erittäin nopeasti… Suurin työ tehtiin Leninin johdolla jo vuosina 1917–19. Perustukset oli laskettu, kantavat seinät pystytetty ja katto pantu paikoilleen… Rakennelma oli kuitenkin periaatteessa pystyssä jo vuosia ennen Leninin kuolemaa. Stalin muokkasi sitä rajusti… Rakennelman ydin jäi silti todellisuudessa koskemattomaksi…” (s- 578-579)

Teesi ei sinänsä ole yllätys. Service on pitkään väittänyt, että Lenin johti Staliniin. Mutta hänen kirjastaan puuttuu täysin älyllinen johdonmukaisuus. Todisteiden kyhäämiseksi siinä turvaudutaan olettamusten, spekulaatioiden ja kyökkipsykologian sekasotkuun sekä myrkylliseen kielenkäyttöön. Service on omaksunut pahansuovan henkilökeskeisen näkemyksen historiasta: Lenin manipuloi bolshevikkipuoluetta sekä työläisiä ja talonpoikia tyydyttääkseen kaikennielevän vallanhalunsa.

Service väittää, että kommunistisen puolueen keskusarkistojen vuonna 1991 tapahtuneen avautumisen jälkeen nyt käytettävissä olevat poliittiset ja henkilömuistelmat Leninistä ovat tehneet todellisen elämäkerran ensimmäistä kertaa mahdolliseksi.

Ja hänelle ”pitkäaikaiset epäilykset osoittautuivat oikeiksi” (s. 8). Service tekeekin kaikkensa sovittaakseen tosiasiat etukäteen omaksumaansa teoriaan. Tosiasiat, jotka eivät siihen sovi, hän jättää muitta mutkitta sivuun.

”Hemmoteltu lapsi”, ”raivo härkä”

Servicen väitteellä, jonka mukaan pitkään odotettu arkistomateriaali on ollut ratkaisevaa, ei näyttäisi olevan katetta hänen kirjassaan. Valtaosa Servicen penkomasta materiaalista on henkilökohtaista ja poukkoilee banaalista triviaaliin. Hän antaa valtavasti tilaa Leninin varttumiselle lapsesta aikuiseksi ja tämän henkilökohtaiselle elämälle.

Mutta Servicellä on tässäkin selvä tarkoitus. Psykologisoimalla ja demonisoimalla Leninin persoonan alusta lähtien Service kasaa ”todisteita” edellä mainitun pääteesinsä tueksi.

Läpikäyvänä tarinana Servicen kirjassa on, että ”neljän naisen hoivaamana” (äiti, sisar, vaimo Nadezhda Krupskaja sekä ystävä ja mahdollinen rakastajatar Inessa Armand) Lenin tottui saamaan tahtonsa läpi ja muistutti ”hemmoteltua lasta” elämänsä loppuun asti. Servicellä on pakkomielle jäljittää Leninin poliittista käyttäytymistä hänen henkilökohtaiseen elämäänsä, luonteenpiirteisiinsä, perhetaustaansa ja kasvuaikaansa mitä spekulatiivisimmalla tavalla.

Servicen Lenin oli hermoheikko kiukuttelija ja usein todellisuudelle vieras teoreetikko, jonka suurimmat avut olivat valtava itsepäisyys ja työteliäisyys.

Niiden voimin hän ajoi läpi linjaansa, jota useimmat hänen puoluetoverinsakaan eivät alun perin ymmärtäneet eivätkä hyväksyneet.

”Hän oli kuin raivo härkä. Hän uhosi kiivasta kärsimättömyyttä ja päättäväisyyttä”, hän ”harppoi edestakaisin kuin irti päästetty peto”, ”hän janosi kostoa”, jne.

Tekee mieli välillä uskoa, että Service demonisoi Leniniä vilpittömästi, koska hän ei itse porvarina näytä ymmärtävän monien tapahtumien olemusta ja Leninin esittämien linjanvetojen perusteita.

Mutta ymmärtämättömyys on sittenkin pääosin tahallista, koska se auttaa Leninin demonisoimisessa.

Yrittäessään maalata Leninistä kuvan kovasydämisenä persoonallisuutena ja diktaattorina Service muun muassa väittää, ettei Lenin koskaan ”hiukkakaan säälinyt talonpoikia” vuosien 1891–92 Volgan nälänhädän aikana. (s.104) Ja kun ensimmäinen maailmansota syttyi, Lenin suhtautui ”valtavaan inhimilliseen kärsimykseen tyystin piittaamattomasti”. (s. 271)

Hän väittää myös, että kun Rosa Luxemburg ja Karl Liebknecht murhattiin 1919, ”tämä oli katastrofi kansainväliselle kommunismille, mutta Lenin ei menettänyt yöuniaan sen takia”. (s. 456) Tällä hän pyyhkäisee sivuun sen tosiasian, että Lenin taisteli Luxemburgin saksalaisia parjaajia vastaan ja sanoi ”tulevansa vaalimaan hänen muistoaan”.

Puolue ja työväenluokka

Läpi kirjansa Service antaa itselleen erivapauden olla ymmärtämättä Leninin ajattelun kehitystä ja yhteiskunnallisen muutoksen dynamiikkaa. Vuoden 1905 vallankumous ei saa häneltä juuri muuta huomiota kuin maininnan, että 1905 Lenin ”ei pelkästään vahvistanut kannattavansa väkivaltaa vaan eritteli sitä verenhimoisemmin kuin kukaan olisi osannut kuvitella. Hän näytti suorastaan janoavan väkivaltaa.” (s. 210)

Service myös esittää Leninin teorian puolueen roolista irrallaan sen luokkataistelujuurista.

Lenin muistutti toistuvasti, että osaamme kyllä arvostaa hitaan, säännöllisen ja usein huomaamattoman poliittisen kasvatustyön tärkeyttä mutta että meidän ei pidä sallia sitä mikä nykyisissä olosuhteissa olisi vaarallisempaa – uskon puutetta kansan voimiin. Hän korosti, että vallankumouksen kuukaudet opettavat toisinaan kansalaisia nopeammin ja täydellisemmin kuin kokonaiset poliittisen pysähtyneisyyden vuosikymmenet.

Service yrittää kuitenkin saada meidät uskomaan, että Leninin usko työväenluokkaan oli ”varauksellista”. Vuonna 1902 kirjoittaessaan teoksen Mitä on tehtävä? Lenin oli Servicen mukaan ollut ”ideologinen paternalisti”, joka uskoi, että ”työläiset saattoivat omaksua vallankumouksellisen politiikan ainoastaan marxilaisen intelligentsijan tiukan ja oikean opastuksen turvin”.

Tämä muka selittää, kuinka Lokakuun jälkeen hän ”ei kavahtanut työväenluokan perusoikeuksien kumoamista”. (s. 414)

Lokakuun vallankumous

Tultaessa vuoteen 1917 Service väittää, että Lenin ”tuli johtopäätökseen”, että neuvostot olivat ratkaisu kysymykseen valtiovallasta. Lenin ei kuitenkaan päätynyt tähän kantaan tyhjästä, vaan spontaanin organisaation kokemuksen kautta, organisaation, jonka vallankumouksen puolesta taistelleet loivat vallankumouksessa. Neuvostot olivat työläisten valtion alkio, ei sen vuoksi, että Lenin kirjoitti siitä, vaan koska miljoonien toiminta teki niistä sellaisen.

Mutta Servicen selostuksesta puuttuvat lähes täydellisesti voimat, jotka tekivät vallankumouksen. Työväenluokka esiintyy kirjassa pikemminkin bolshevikkipuolueen narrina, nenästä vedettävänä kuin oman vapautuksensa toimijana.

On paljon todisteita bolshevikkien kannatuksen kasvusta koko vuoden 1917 aikana, mutta kannattaa korostaa, että lokakuun vallankumous oli pitkän poliittisen kriisin huipentuma.

Helmikuun ja lokakuun välisinä kuukausina miljoonat ihmiset lähestyivät vallankumouksellisia aatteita – ei bolshevikkien manipulaation tuloksena, vaan aineellisen todellisuuden vuoksi. Rintamalla jatkui verenvuodatus, maassa oli ruokapula samaan aikaan kun tilanherrat ja teollisuuspohatat säilyttivät etuoikeutensa. Väliaikaisen hallituksen joka käänteessä pettäminä kasvavat työläisten ja sotilaiden joukot suuntasivat katseensa bolshevikkipuolueeseen, joka väitti, että työläiset itse voisivat hallita yhteiskuntaa.

Servicen mielestä Leninin tähdentämä työväenluokan valta oli vain hänen henkilökohtaisen vallanhalunsa viikunanlehti. Leninin korosti, että ollakseen menestyksellinen kapinan ei pidä nojautua salaliittoon eikä puolueeseen vaan edistyneeseen luokkaan, että kapinan täytyy nojautua kansan vallankumoukselliseen nousuun. Service pitää tätä vain juonena: ”Hän halusi bolshevikkien näyttävän puolueelta, joka edistäisi kansan vallankumousta kansan hyväksi.” (s. 373)

Vuoden 1917 elokuussa, kun vastavallankumoukselliset aloittivat kenraali Lavr Kornilovin johdolla kapinan, kysymys vallasta asettui kuoleman vakavana: joko helmikuun 1917 vallankumous etenisi työläisten demokraattisen poliittisen valvonnan pystyttämiseen neuvostojen kautta tai se kärsisi verisen tappion vanhan hallitsevan luokan käsissä.

Service supistaa Kornilovin muodostaman vaaran yhteen lauseeseen. Häivyttämällä vastavallankumouksen mahdollisuuden Service avaa tien väitteelle, että lokakuun vallankumousta seurannut sisällissota oli tulos Leninin vaatimasta kapinasta, ei taantumusvoimien yrityksistä murskata vallankumous: Servicen mukaan väliaikainen hallitus olisi ”miltei varmasti” kukistunut ilman Leniniäkin.

”Mutta Leninin toiminta varmisti, että sen romahtaminen johti äärimmäisen autoritaariseen poliittiseen järjestelmään. Hän teki myös kansalaissodasta väistämättömän.” (s. 437)

Sisällissodan aiheuttamat pakot

Robert Service pyrkii Lenin-kirjassaan todistelemaan, että Leninin ajattelusta ja toiminnasta seurasi väistämättä Stalinin valtaannousu ja stalinilainen terrorikomento.

Service torjuu ”utopiana” mahdollisuuden, että Venäjän lokakuun vallankumous olisi voinut johtaa menestykselliseen kansainväliseen vallankumoukseen.

Mutta stalinismin nousua ei ole mahdollista ymmärtää ilman analyysiä siitä, miten vallankumouksen jääminen leviämättä Venäjän ulkopuolelle ja sisäinen kriisi Venäjällä voimistivat toisiaan.

Riippumatta siitä, mitkä olivat menestyksellisen vallankumouksen mahdollisuudet Euroopassa, bolshevikit eivät missään tapauksessa voineet odottaa. Heidän oli pakko estää syksyllä 1917 uhannut aseellinen vastavallankumous.

Ja heidän oli lokakuun vallankumouksen jälkeen käytävä kolmen vuoden ajan sotaa vallankumouksen kimppuun käyneitä imperialistisia valtoja sekä niiden rahoittamia valkoisia armeijoita vastaan.

Taloudellisen ja sosiaalisen kriisin syvyys interventio- ja sisällissodan tuloksena oli järkyttävä, samoin aiemmasta määrästään noin 43 prosenttiin supistuneen työväenluokan kärsimä tuho. Bolshevikit löysivät itsensä hallitsemasta pahoin murtuneen luokan nimissä. Näiden olosuhteiden vallitessa heidän oli pakko tehdä uskomattoman vaikeita päätöksiä vallankumouksen suojaamiseksi.

Teollisuuden nopean ja keskitetyn valtiollistamisen ohella suoritetut viljan pakko-otot ja muut poliittiset pakotustoimet eivät olleet sosialistisia toimenpiteitä eikä mitään niistä pidetty pysyvinä tai horjumattomina periaatteina. Lenin muistutti, että nämä menettelytavat olivat sodan ja rappion sanelemia tilapäisiä hätäkeinoja. Ja vallankumouksen leviäminen edistyneempiin maihin olisi helpottanut painetta, jonka alaisina ne oli toteutettu.

Service huomaa tämän seikan itsekin: ”Köyhyys, nälkä ja taudit alkoivat olla normaaleja ilmiöitä. Ja tässä tilanteessa bolshevikit tiesivät, että tarvittiin täysin keskitetty järjestys. Lenin ei johtanut Staliniin Niin opillinen kuin käytännön pakko ajoi heitä toimimaan.” (s. 443)

Ja kuitenkin hän sälyttää syyn stalinismin ilmaantumisesta Leninin niskoille.

Interventio- ja sisällissodan jälkeen hallinto oli kriisissä. Vuoden 1918 lopun ja vuoden 1920 lopun välillä nälkä, kylmyys ja taudit olivat tappaneet yhdeksän miljoonaa ihmistä.

Samaan aikaan maanluovutukset olivat lisänneet talonpoikaiston painoarvoa työväenluokan kutistuessa. Pietarissa oli lakkoja ja Kronstadtin varuskunnassa kapina, joka kukistettiin marraskuussa 1921.

Kun puolueen jäsenet joutuivat kohtaamaan vihamielisiä luokkavoimia ja lisääntynyttä byrokratiaa, tämä johti heidän vallankumouksellisten periaatteidensa hitaaseen rappeutumiseen. Autoritaarisista tavoista, jotka juontuivat kurin tarpeesta interventio- ja sisällissodan kaudella, tuli vakiintuneita. On siksi totta, että puolue itse muuttui, kun työväenluokka rapautui.

Vuoden 1919 lokakuuhun mennessä vain kahdeksan prosenttia jäsenistä oli liittynyt puolueeseen ennen vuotta 1917. Urapyrkyreitä liittyi suuria määriä. Lenin tajusi mitä oli tapahtumassa: ”Se mitä meillä todellisuudessa on, on työläisten valtio, sillä omituisuudella, ensiksikin, että ei työväenluokka vaan talonpoikaisväestö on vallitsevana maassa, ja toiseksi, että se on työläisten valtio byrokraattisin vääristymin.”

Service ei viittaa mitenkään Leninin huoliin tai vallankumouksen kohtaamiin pakkoihin. Eikä hän lainkaan pohdi, mikä olisi ollut vaihtoehto bolshevikkien toimille. Hänen teesinsä on yksinkertaisesti, että lokakuun vallankumous oli hirveä erehdys ja että ”mielivaltainen sortohallitus oli suorastaan sisäänrakennettuna hänen [Leninin] uuteen strategiaansa” (s. 313).

Kriisiprosessi ja Stalinin toimet

Uusi talouspolitiikka NEP oli välttämätön. Mutta samalla se merkitsi, että talonpojille annetut myönnytykset huononsivat työläisten tilannetta, ja ilmaantui etuoikeutetuissa asemissa olevia johtajia. Puolue huomasi olevansa tekemisissä pikkukauppiaiden, pikkukapitalistien ja vauraiden talonpoikien kanssa.

Näissä olosuhteissa bolshevikkipuolueen jäsenet eivät voineet pysyä korruptoitumattomina, kun itse vallankumouksen tehnyt luokka oli heikentynyt ja pirstaloitunut eikä sen vuoksi kyennyt luomaan myönteistä valvovaa painetta puoluetta kohtaan. Sitä vastoin muut yhteiskunnalliset voimat loivat painetta monia bolshevikkeja kohtaan, vaikka byrokratian kasvu olikin pitkä prosessi.

Servicen haluttomuus tai kyvyttömyys ymmärtää dynamiikkaa, joka Venäjällä vaikutti sisällissotaa seuranneina vuosina, johtaa hänet näkemään stalinismin ilmaantumisen tulokseksi rautaisesta historian laista. Mutta hän ei yritäkään selittää perustavanlaatuisia eroja Leninin aikaisen taistelevan hallinnon ja 1930-luvun komennon välillä vaan jankkaa, että ”leniniläinen ideologia on avainasemassa pyrittäessä ymmärtämään lokakuun vallankumouksen syntyä ja lopputulosta.” (s. 7) Vallankumouksen ydin ei kuitenkaan ollut leniniläinen ideologia vaan työväenluokan voima ja demokraattinen valta, ydin, jonka Stalin repi kappaleiksi. Tässä ei ole mahdollista selostaa laajemmin tapahtumia, jotka johtivat työläisvalvonnan rippeidenkin häviämiseen Leninin kuoleman jälkeen 1924.

Mutta keskeisen sysäyksen antoi se, miten ulkoinen eristys vaikutti sisäiseen hallintoon ja miten sen kielteinen kehitys puolestaan vaikutti ulkoisiin epäonnistumisiin.

Juuri tämä toisiinsa liittyneiden sisäisten ja ulkoisten kriisien prosessi johti Stalinin ryhtymään käytännön toimiin, jotka pahoin vaurioittivat Venäjän vallankumouksen ydintä.

Vuosina 1928–1932, ensimmäisen viisivuotissuunnitelman kaudella, Stalin johti maatalouden pakkokollektivisoinnin, ”kulakkien luokkana likvidoimisen” ja talonpoikaiston laajojen osien pakkosiirtojen politiikkaa hankkien enemmän viljaa valtiolle vuoden 1933 nälänhädän hirveällä hinnalla. Kollektivisointi eteni käsi kädessä talouden nopean teollistamisen kanssa.

Imperialististen maiden neuvostovaltiolle muodostama vaara kohdattiin aloittamalla kilpailu vastaavan voiman hankkimiseksi, mikä johti modernien aseiden massatuotantoon. Se maksettiin osaksi viemällä maasta viljaa. Seuraava nälänhätä ja kollektivisointi ajoivat miljoonia talonpoikia maaseudulta tehtaisiin.

Työväenluokka laajeni kooltaan lähes kolminkertaiseksi vuosien 1928–1940 välisenä aikana. Voimakas teollistaminen rahoitettiin pääosin sen luokan selkänahasta, joka teorian mukaan hallitsi Neuvostoliittoa. Ammattiyhdistysoikeudet poistettiin ja elintaso heikkeni.

Ajaakseen nämä toimet läpi byrokratia käytti järjestelmällisesti pakotusta. Stalinin salaiselle poliisille GBU:lle annettiin suuret valtuudet, vanki- ja orjatyöleirejä pystytettiin, ja puhdistuksissa tapettiin 100 000 pääasiassa bolshevistista aktivistia.

Vuosina 1936–38 stalinilainen komento vakiinnutettiin suurella terrorilla itse puolueen huomattavaa osaa, myös ”stalinisteja” vastaan.

Oma lukunsa olisi sen tarkasteleminen, miten kaikki tämä vaikutti Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan ja muiden kommunististen puolueiden sekä Kominternin politiikkaan.

Ei ”väistämättömyyksiä”

Leninin johtama vallankumouksellinen hallinto oli kukistanut kapitalismin vapauttaakseen ihmiskunnan sen kauhuista. Se oli vallankumouksen ihanne silloinkin kun sen oli pakko tehdä kompromisseja ja joutua olosuhteiden vääristämäksi. Leninin ajan pakko-otot ja oppositiopuolueiden tukahduttaminen olivat interventio- ja sisällissodan tilapäisiä piirteitä. Ja kun verrataan toimien kovuusastetta ja ennen kaikkea sitä, minkä luokan etujen nimessä niitä toteutettiin, varhainen bolshevikkihallitus ja stalinismi olivat jyrkästi toisistaan poikkeavia.

Koko 1920-luvun ajan oli vääristymistä huolimatta olemassa jatkuva paine kansainväliseen vallankumoukseen. Oli myös olemassa edelleen ajatus valtion johtamisesta työläisten toimesta.

Ja vaikka puolue oli noussut luokan yläpuolelle ja byrokratia kasvanut, valtiolla oli yhä Lokakuun elementtejä. Vuosi 1928 merkitsi kaikkien näiden pyrkimysten murskaantumista.

Mutta mikään edellä sanotusta ei ollut väistämätöntä. Ei ollut mitään katkeamatonta lankaa vuoden 1917 vallankumouksesta ja bolshevikkipuolueesta Stalinin voittoon. Historialliset olosuhteet eivät ole vapaavalintaisia lisäkkeitä tutkittaessa tapahtumien ja henkilöiden kehitystä. Stalinismin juuret ovat interventio- ja sisällissodassa, neuvostovaltioon kohdistuneessa saarrossa, talouden romahduksessa, työväenluokan harventumisessa sekä lännen sosialidemokraattisten puolueiden petoksessa, joka teki mahdottomaksi vallankumoukselliset muutokset Venäjän ulkopuolella.

Taustalla on useita toisiinsa liittyneitä syitä, ei vain jokin yksittäinen syy. Bolshevikkipuolue teki erehdyksiä, mutta ne eivät olleet diktatorisista tendensseistä vaan hirveistä olosuhteista johtuneita erehdyksiä. Ratkaisevia tekijöitä olivat työväenluokan suhteellinen paino ja mahdollisuus vallankumouksen leviämiseen Venäjän ulkopuolelle. Kun ei ollut demokraattisen valvonnan harjoittamiseen kykenevää vahvaa ja poliittisesti aktiivista työväenluokkaa eikä yhteiskunnallista vallankumousta Euroopassa, vallankumouksen saama suunta voidaan nähdä traagisena, mutta ei väistämättömänä.

Sosialismiin pyrkivien voimien kannattaa menneestä oppia ottaen ja Leniniltä ammentaen jatkaa taistelua ja luottaa siihen, että tulevien vallankumousten tuloksia eivät sanele mitkään epähistorialliset ”väistämättömyydet” vaan vallankumouksia tekevät kansanjoukot.

Teksti ilmestyi alunperin Tiedonantajan numeroissa 16 & 18/2004.

Tekijä

Tilaa Tiedonantaja!

Piditkö lukemastasi? 
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!

 

 

 

 

Teoria

Kommentit (3 kpl)

Voit kommentoida Tiedonantaja.fi:n blogikirjoituksia käyttäjätunnuksella Kirjaudu sisään jollei sinulla ole vielä käyttäjätunnusta, Rekisteröi tunnus tästä

Jos osallistuit keskustelun vanhoilla Tiedonantaja.fi -sivuilla, voit palauttaa vanhat tietosi sähköpostiosoitteesi avulla. Klikkaa oheista linkkiä, syötä sähköpostiosoitteesi, ja saat piakkoin postiisi viestin, jonka avulla voit luoda uuden salasanan itsellesi. Palauta vanha käyttäjätunnus.