Dragsvik

Suomen itsenäistymishistoria liitetään joka vuosi oudolla tavalla talvi- ja jatkosodan tapahtumiin. Aivan kuin itsenäisyys olisi taisteltu Suomi-konepistooli kädessä, yhdessä Antti Rokan ja muiden tuntemattomien sotilaiden kanssa. Tämä johtunee siitä, että itsenäisyyspäivänä vielä elossa olevat sotaveteraanit, sankarihautausmaat ja -muistomerkit sekä Tuntematon sotilas televisioruudussa kuuluvat niin saumattomasti ”juhlallisuuksiin”.

Jos halutaan korostaa itsenäisyytemme saavuttamiseen liittyviä sotaisia puolia, voi vähän ihmetelläkin, että julkisuudessa ei ole lehtijuttuja ja dokumentteja tai keskusteluja vuoden 1917 jälkeisestä, jakautuneesta Suomesta. Itsenäistymistä seurasi vuoden 1918 talvi, kevät ja kesä. Kansalaissota ja sen jälkeinen aika oli yksi verisimpiä kausia maamme historiassa. Veli veljeä vastassa, naisiakin aseissa ja ammuttuina, kymmeniä tuhansia kuolleita, vankileireillä nälkään näännytettyjä ja tutkimatta teloitettuja lapsiakin. Juuri kansalaissodan katkerat muistot ja sittemmin sovinnon hakemisen ongelmat kuuluisivat monen mielestä olennaisesti myös itsenäisyyden saavuttamisen historiaan. No, ehkä tämä puute korjaantuu vuoden 2018 aikana (?).

Dragsvikin leirin hirvittävä historia

Tammisaaressa pitkään työskennellyt opettaja ja tutkija Sture Lindholm (s. 1964) on selvittänyt perusteellisesti kotiseutunsa, viime vuosikymmeniin saakka vaiettua historiaa. Vankileirihelvetti Dragsvik on paitsi pätevää tutkimusta, myös hiuksia nostattavan karmaiseva tarina suomalaisesta keskitysleiristä. Ilmeisesti sen pohjalta ilmestyy myös lähiaikoina väitöskirja. Aihetta onkin, sillä Tammisaaren Dragsvikin vankileiri on tarkoituksella ”unohdettua” historiaa. Paikka oli 1918 todellinen kuoleman esikartano ja odotushuone. Dragsvikin kasarmeihin oli sullottu noin 10 000 punavankia, joista kesällä 1918 kuoli päivittäin nälkään ja sairauksiin pahimmillaan 30-60 tuomiotaan odottavaa. Pääosin he olivat nuoria miehiä ja naisia, jotka olivat kansalaissodassa taistelleet hävinneellä puolella. Moni ei ollut syyllistynyt minkäänlaisiin ”rikoksiin”, ainoastaan kuulunut työväenyhdistyksiin ja osallistunut ehkä avustustehtäviin punaisten puolella.

Dragsvik oli 1918 todellinen kuoleman esikartano ja odotushuone.

Aikalaiset, ja juuri itsenäistynyt valkoinen Suomi eivät noteeranneet leirin hirvittäviä olosuhteita ennen kuin sen ylilääkärinä toimineen Robert Tigerstedtin raportti päätyi julkisuuteen. Silloinkin sitä pidettiin liioitteluna! Koko katastrofin mittasuhteet vuotivat lopulta myös ulkomaille, mutta mikään ei enää kuolleita pelastanut.

Sture Lindholmin teos kuuluu ilman muuta viime vuosien parhaisiin ja hätkähdyttävimpiin tietokirjoihin. Sen rakenne on kronologinen ja pääluvuissa käsitellään muun muassa seuraavia teemoja: Venäläisen Dragsvikin sotilastukikohdan muuttuminen vankileiriksi, keskitysleirin synty, Dragsvikin nälkähelvetti, pakkotyölaitos, katastrofin syyt ja keskitysleirin muisto. Leirivankeja ja organisaation syntyä selostetaan monin aikalaislähtein ja muistelmin. Lindholm vyöryttää esiin lukuisia todistajia, ”puhuvia päitä”, joiden tarinat ovat elokuvallisia kuin Warren Beattyn kuuluisassa The Reds - Punaiset -filmissä.

Dragsvikin nälkäkatastrofi

Dragsvikin nälkäkatastrofista ollaan yhä montaa mieltä. Oliko nälkään näännyttäminen viranomaisten taholta tahallista – vai oliko syynä yleinen elintarvikepula Suomessa? Ainakin vankien ”pakettikielto” alussa edesauttoi kurjistumista. Pitkään jatkunut aliravitsemus, jatkuva nälkä, surkea hygienia ja hivuttavat tartuntataudit tappoivat paljon enemmän kuin leirin teloitukset. Esimerkiksi ylilääkäri Robert Tigerstedtin yllä mainitusta salaisesta raportista selviää, että kesä-heinäkuun aikana 1918 kuolleita olisi ollut yhteensä 1 347 henkeä. Sture Lindholmin mukaan suomalaisissa vankileireissä kuoli kesällä yhteensä noin 13 500 punavankia.

Oliko nälkään näännyttäminen viranomaisten taholta tahallista?

Vankileirihelvetti Dragsvik tuo monen tarinan kautta esiin keskitysleirin koko kuvan: mukana on vankien kertomuksia, mutta myös leirillä työskennelleiden, esimerkiksi sairaanhoitajien ja lääkärien muisteluja. Teoksen erinomainen lähdeaineisto, arkistoviitteet, kirjeet, päiväkirjat, piirrokset ja kuvitus tukevat tekstiä ja saavat sen elämään. Kaiken kukkuraksi koko hirvittävä leiriorganisaatio tulee kammottavan tutuksi ja iholle – koskettaen lukijaa kuin läheisen äkkikuolema.

Lindholm, Sture. Vankileirihelvetti Dragsvik. Tammisaaren joukkokuolema 1918. Atena Kustannus Oy 2017, 446 s. (Käsikirjoituksesta suomentanut Anu Koivunen)