Eurooppalaisen asekaupan tarina

Laillisen asekaupan mynnin arvo oli vuonna 2018 420 miljardia dollaria ja rauhantutkimusinstituutti SIPRIN tuoreen raportin¹ mukaan myynti on vain  kasvanut tästä, yltäen vuonna 2020 jo 530 miljardiin dollariin. Olemme tilanteessa, jossa aseita ei ole koskaan ollut niin paljon kuin nykyään. Tarkkaa arviota on mahdotonta antaa, mutta puhutaan kuitenkin yli miljardista aseesta ja lisää tuotetaan joka päivä.

Aseiden myynti ei ole ainoa asia, joka on lisääntynyt. Myös konfliktien ja vainojen vuoksi pakenemaan joutuneita ihmisiä on maailmassa enemmän kuin koskaan aiemmin, yli 80 miljoonaa. 

Konfliktit Afganistanissa, Jemenissä, Syyriassa, Keski-Afrikan tasavallassa, Etelä-Sudanissa, Meksikossa, Nigeriassa ja Ukrainassa saattavat toisinaan tuntua eurooppalaisille kaukaisilta. Benjamin Vokarin käsikirjoittama ja Philippe Sadzotin taidokkaasti kuvittama sarjakuva Europe’s deadly trade: Arms export kuitenkin osoittaa, miten asekauppa ylläpitää konflikteja ja mikä on Euroopan rooli tässä kaupankäynnissä.

Homma hallussa – vai onko sittenkään?

Näennäisesti asioiden pitäisi olla hyvin, sillä useat lait, kansainväliset sopimukset ja sertifikaatit valvovat asekauppaa. Ensinäkin aseita ei saisi viedä maihin, joissa on riski, että aseita käytettäisiin kansanmurhaan, rikoksiin ihmisyyttä vastaan tai muihin sotarikoksiin. Aseita ei myöskään saa myydä muille kuin valtiollisille toimijoille, ja aseita myyvän maan tulisi varmistaa mihin myytäviä aseita oikein käytetään. 

EU-tasolla jäsenmaiden asevientiä säädellään Euroopan unionin neuvoston sotilasteknologian ja puolustustarvikkeiden viennin valvontaa koskevan yhteisen kannan avulla (2008/944/YUTP). EU:n jäsenmaat ovat tällä hetkellä vastuussa noin neljänneksestä maailman aseiden viennistä. 

Euroopan unionin jäsenmaat ovat myyneet aseita Jemenin sotaan osallistuvan Saudi-koalition jäsenmaille.

Kansainvälinen ATT-sopimus puolestaan on YK:n yleiskokouksen huhtikuussa 2013 äänin 154–3 hyväksymä sopimus maailman asekaupan rajoittamiseksi, joskaan Yhdysvallat ja Venäjä eivät ole vieläkään ratifioineet sopimusta.

Käytännössä tällaiset varotoimenpiteet eivät kuitenkaan itsessään riitä, kuten Libyan tapaus osoittaa. Vuosikymmeniä Muammar Gaddafin rautaisella otteella johdettu maa romahti vain muutamassa kuukaudessa ja siinä samassa maan asevarastot päätyivät kapinallisten käsiin. Näitä aseita on sittemmin käytetty lukuisissa konflikteissa alueella.

Sarjakuva nostaa esiin myös Jemenin tilanteen. Euroopan unionin jäsenmaat ovat myyneet aseita Jemenin sotaan osallistuvan Saudi-koalition jäsenmaille, eikä asemyyntiä ole estänyt se, että Jemenin sota on erittäin vakava humanitaarinen kriisi ja että koalitio on syyllistynyt sodassa mahdollisesti sotarikoksiksi laskettaviin, vakaviin ihmisoikeusrikkomuksiin.  Toisaalta ehkä asian ei tulisi yllättää, sillä EU:n suurimmat kauppakumppanit asemyynnissä ovat Saudi Arabia, Yhdysvallat, Egypti, Intia, Brasilia, Qatar ja Yhdistyneet arabiemiraatit. Toisin sanoen maita, joista useat eivät ole tunnettuja demokratiastaan, Vokar huomauttaa. 

Maailman suurimpia aseiden viejiä ovat puolestaan Yhdysvallat, Venäjä, Ranska, Saksa, Kiina ja Iso-Britannia. Suurvaltojen etuihin kuuluu oman vaikutusvaltansa ylläpitäminen ympäri maailman, ja yksi avaintekijöistä tässä valtakamppailussa on asekauppa, jolla voi tukea omia liittolaisia ja heikentää kilpailijoitaan. 

Toisin sanoen, virallisesti kaikki ovat sitä mieltä, että asekaupan tulisi olla paremmin kontrolloitua, mutta käytännössä strategiset ja taloudelliset päämäärät ovat väistämättä etusijalla. 

Voittoja kuolemalla

Sarjakuva tuo esille myös kapitalistisen järjestelmän osallisuuden asekaupan luomiin ongelmiin. Aseteollisuus toimii kuten mikä tahansa muukin kaupan ala, sen etuihin kuuluu jatkuva kasvu ja voittojen maksimointi, tarkoittipa se sitten inhimillisen kärsimyksen kannalta mitä hyvänsä.

Kaupankäyntiin liittyy elimillisesti myös korruptio. Erään ranskalaisen tutkimuksen² mukaan ainakin 40 %  korruptiosta kansainvälisessä kaupassa linkittyy nimenomaan asekauppaan. Vokarin nostaa esimerkiksi ranskalaiset Leclerc-taistelupanssarivaunut, joita Ranskan valtionyhtiö GIAT (nykyään nimeltään Nexter Systems) myi Yhdistyneille arabiemiraateille 90-luvun alussa. Vasta hiljattain paljastuivat tämän kaupan taustalla olleet lahjontakulut, jotka yltivät 200 miljoonaan dollariin. Tällä hetkellä näitä tankkeja käytetään Jemenissä, mutta kuten Nexter Systemsin toimitusjohtaja Stéphane Mayer kommentoi, se ei ole lainkaan huono asia, sillä Jemenin sota markkinoi tehokkaasti panssarivaunuja potentiaalisille ostajille.

Korruption ongelmaan liittyy elimillisesti myös niin sanottu pyöröovi-ilmiö, jossa päättäjä siirtyy julkiselta sektorilta yksityiselle ja päinvastoin. Esimerkiksi sarjakuva nostaa Saksan Vapaan demokraattisen puolueen jäsenen ja entisen ministerin Dirk Niebelin, joka siirtyi vuonna 2015 puolustustarvikeyritys RheinmetallAG:n lobbariksi. Niebel mainostaa konsulttiyrityksensä nettisivuilla näkyvästi poliittisia verkostojaan, jotka kytkeytyvät erityisesti Afrikkaan ja Lähi-itään.

Erilaiset vaihto-ohjelmat, joissa taistelijat saavat aseita vastaan rahaa, koulutusta tai maata viljeltäväksi ovat olleet tehokkaita. 

Ottaen huomioon miten asekaupassa nimenomaan valtioiden rooli on suuri, pyrkivät lobbarit vaikuttamaan ja luomaan läheisiä suhteita poliittisiin päättäjiin. Sitä ongelmallisempaa tietysti on, että samat henkilöt voivat toimia kummassakin roolissa. Voidaan myös kysyä, mistä löytyy poliittista tahtoa vastustaa asekaupan ongelmia, mikäli asekauppa näyttäytyy poliitikoille lähinnä taloudellisena mahdollisuutena.

Ratkaisuja tarjolla

Tilanne ei kuitenkaan ole millään tasolla lohduton. Sarjakuva pistää erityisesti toivonsa kansalaisyhteikuntaan, joka on näyttänyt kyntensä aikaisemminkin. 1990-luvulla maamiina-kampanja toi yhteen lukuisia kansalaisjärjestöjä, ja tämä yhteinen ponnistus johti lopulta Ottawan miinankieltosopimukseen, joka tuli voimaan vuonna 1999. Kansalaisyhteiskunnan voima ylipäätään on julkisessa paineessa ja siinä, että pidetään asioita esillä, eikä anneta niiden hautautua.

Erilaiset kampanjat aseiden keräämiseen ja tuhoamiseen ovat niin ikään tehokkaita. Sarjakuva nostaa esimerkiksi ruotsalaisen kansalaisjärjestön aloitteen³, jossa tuhottujen aseiden metallista tehdään erilaisia tarve-esineitä, kuten polkupyöriä, kelloja ja koruja. Myös erilaiset vaihto-ohjelmat, joissa taistelijat saavat aseita vastaan rahaa, koulutusta tai maata viljeltäväksi ovat olleet tehokkaita. 

Valtioiden tasolla olisi hyvä saada perusasiat kuntoon, sarjakuva huomauttaa. Laittoman asekaupan aseet ovat usein peräisin viranomaisten ja valtion asevarastoista, joten ensimmäinen askel on yksinkertaisesti pitää huolta, että tällaiset kohteet ovat tarpeeksi hyvin vartioituja. 

Valtiot pystyvät käyttämään myös joukkovoimaa ja pistämään maan tai kokonaisen alueen asevientisaartoon. Sarjakuva pohtii, miten tämä voi olla hyvin tehokas keino pakottaa taistelevat osapuolet neuvottelupöytään. Harmillisesti sarjakuvassa ei kuitenkaan käsitellä asesaartoa yhtä ruutua enempää, sillä aihe on  varsin monitahoinen, ja tutkimusten⁴ mukaan asessaarron vaikutukset eivät myöskään ole aivan niin suoraviivaiset kuin sarjakuva antaa ymmärtää.

***

Väistämättä Europe’s deadly trade: Arms export onkin vain tiivistelmä hyvin monimutkaisesta aiheesta, mutta sellaisenaan se antaa  yllättävän hyvät eväät ymmärtää tämänhetkisen asekaupan ongelmia. Voisi kuvitella, että asekaupan suurimmat ongelmat liittyisivät nimenomaan laittomaan asekauppaan, mutta jos sarjakuva jotain osoittaa, niin sen että laillinen ei vielä tarkoita eettistä.
 

Englanninkielinen sarjakuva on tilattavissa Tiedonantajan verkkokaupasta.

Europe’s deadly trade: Arms export, Benjamin Vokar, Philippe Sadzot, Tomasz (väritys)
Rosa Luxemburg Stiftung, 2021
54 s.
 

Lähteet:

¹https://sipri.org/media/press-release/2021/business-usual-arms-sales-sip...

² Jean Guisnel, Armes de corruption massive: secrets et combines des marchands de canons, La Découverte, 2011: Compedium of Arms Trade Corruption, World Peace Foundation.

³https://humanium-metal.com/

⁴Michael Brzoska, Measuring the Effectiveness of Arms Embargoes, University of Hamburg, 2008 (pdf)
 

Lisää aiheesta:

Ronja Karkinen, pro Gradu, Euroopan unionin jäsenmaiden asekauppa ja Jemenin sota, 2019, Jyväskylän yliopisto (pdf)