Hannu Niklander uskaltaa kyseenalaistaa

Luin alkukesästä Hannu Niklanderin vähemmälle huomiolle jääneen essee- ja kirjoituskokoelman Kuinka saa sanoa (Robustos 2015, 241 s.). Se sisältää kymmenittäin lyhyempiä ja pitempiä, mutta aina älykkäitä ja poleemisia kirjoituksia tärkeistä aiheista. Ne on jaoteltu teemoittain. Monen asian kyseenalaistaminen on aina hyvin perusteltua ja kirjailija ottaa samalla vahvasti kantaa jähmettyneeseen ja dogmaattiseen ajatteluun.

Niklander pohtii monia kummallisuuksia. Esimerkiksi: mitä ovat aidot maut ja hajut tai hupeneva hiljaisuus, missä näkyy Suomen ”erinomaisuus” ja Venäjä-suhde, mitä merkitsevät alempi ja ylempi luokka kirjallisuudessa tai Kalevalan ja Isojen poikien laulujen sensuroinnissa, millainen on oopperan olemus, kirjailijan kohtalo markkinoilla tai muutosvastarinnan todellinen sisältö ja kaikkien rajojen häilyvyys.

Kaiken takaa nousee ajatus siitä, mitä ja kuka saa mistäkin sanoa ja kuinka erilaisia tulkintoja ilmiöistä voi tehdä – kun etsii uusia näkökulmia. Teksteissä kukkii myös hilpeänhiljainen huumori, vaikka teemana olisi kuolema tai vanhuus.

Monipuolinen kirjailija

Hannu Niklander (s. 1951) on erittäin monipuolinen kirjailija – kaikenlaisen kirjoittamisen parissa viihtyvä ahertaja ja aktivisti. Hän on kirjoittanut novelleja, romaaneja, runoja ja matkakirjoja ja toiminut muun muassa Kirjailijaliiton varapuheenjohtajana. Ura alkoi jo 1970-luvun alussa ja varmasti tuo kuohuva 70-luku vei miehen myös monenlaisen kansalaisaktivismin ja luottamustehtävien pariin. Olen seurannut kirjailijan uraa epäsäännöllisen säännöllisesti ja muistan lukeneeni ainakin seuraavat Niklanderin teokset:

Kulttuuritietoisuus, laaja kielitaito ja eri taidelajien tuntemus näkyvät ja kuuluvat.

Maakuntalaulu, Tuokiokuvia Euroopasta, Sairaskertomuksia, Leskimiehen kevät, Öinen kävely, Radan varrella varjo, Kuu jättää jäljen, Taivaalla tutut tähdet, Luon katseen luoteeseen. Matkakertomuksia Pohjolasta, Aurinko katsoo taakseen.

Viimeksi mainitusta kirjailija sai myös Kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 1999.

Perustellusti voi sanoa, että Suomessa on aika vähän niin monipuolisia kirjailijoita, kirjallisuusihmisiä ja toimijoita kuin monet genret hallitseva ja silti oman tyylinsä säilyttävä Niklander. Kulttuuritietoisuus, laaja kielitaito ja eri taidelajien tuntemus näkyvät ja kuuluvat Kuinka saa sanoa -teoksessakin. Se auttaa myös tekijää suvaitsevaisuuden rintamalla, maailmalla matkatessa. Aivan juhannuksen alla luin Elämäntarina-lehdestä (2/2016) kirjailijan hienon Afrikka-matkakertomuksen ”Olinhan siellä minäkin” – Niklander on kuulunut vuosia Elämäntarina-lehden vapaaehtoisavustajiin.

Korvapuusti itsestäänselvyyksille ja älyttömälle sensuroinnille

Renkutus ja tulkinta -otsikon alla Niklander käsittelee uudessa kirjassaan laajasti niin sanottuja Isojen poikien lauluja, mutta aloittaa Kalevalasta, mistä Elias Lönnrot jätti harkiten pois seksuaalisuutta kuvaavan aineiston. Se ei sopinut fennomaniankaan piiriin: kansaa piti sivistää. Sitten tuleekin todella herkullinen osuus, missä kirjailija analysoi Veikko Lavia ja monia muita, joiden suussa ”ruma sana sanotaan niin kuin se on”. ”Kullit” ja ”pillut” kun sattuvat olemaan sitä alaluokan vastakulttuuria siinä missä 1950-luvun ”rillumarei”-elokuvat. Sukupuolisuhteetkin ovat luokkasuhteita... Ja yhä vielähän on niin, että laulettuna tätä alakulttuuria kuulee lähinnä vain vappuilloissa.

Sitten siirrytään yläluokan taiteisiin: enpä muista sellaista lennokasta tekstiä oopperasta kuin mitä Niklander harrastaa 30-40 sivun verran osiossa Kukaan ei ole aivan mitätön. Keskiössä ovat Giacomo Puccinin oopperat. Pitää sanoa, että amatöörikin nauttii sanankäänteistä, vaikka en ole kuin kaksi oopperaa eläessäni nähnyt! Välillä kannattaa liikkua lukemisessakin oudoilla kentillä.

Lopuksi on korostettava sitä, miten monessa kirjoituksessaan tekijä särkee itsestäänselvyyksiä – niin termejä, rajoja kuin älytöntä mekastusta siitä, että nykymenolle ei ole vaihtoehtoja. Kyllä on! Kiire, hengiltä huvittaminen, korviketoiminnot, melusaaste, ikinuorekkuus syövät miestä jos naistakin. Ja niin vain Hannu Niklander hienosti kääntää ”muutosvastarinnankin” päälaelleen: se voi olla nykymenossa suurta edistystä!

Hannu Niklanderin kirjoittamat teokset

• Kotiinpäin: runoja, Gummerus, 1974
• Maakuntalaulu, Johanna kustannus, 1979
• Kössi Kaatran elämää ja lohjalaisvaiheita: 100-vuotisjuhlajulkaisu, [julk.] Lohjan kotiseutututkimuksen ystävät ry, 1982 (Lisiä Lohjan pitäjänkertomukseen; 54)
• Kauniisti niiaava tytär, Kustannus-Mäkelä, 1983
• Suksien surujuhla, Kustannus-Mäkelä, 1985
• Muodonmuutoksia, Kustannus-Mäkelä, 1987
• Kahvilavieraan muistiinpanot, Äitini talo - Arto Kytöhonka, 1987
• Öinen kävely, lyhytproosaa, Kustannus-Mäkelä, 1989
• Tuokiokuvia Euroopasta, Cultura, 1990
• Sairaskertomuksia, Pohjoinen, 1994
• Vaahteranlehti ja vaakunalilja, Pohjoinen, 1996
• Aurinko katsoo taakseen, Atena, 1999
• Leskimiehen kevät, Atena, 2000
• Radan varrella varjo, Atena, 2003
• Kuu jättää jäljen, Atena, 2006
• Hopeatornien maa, TAI-teos, 2008
• Ansionsa mukaan, Atena, 2009
• Taivaalla tutut tähdet, Edico, 2013
• Luon katseen luoteeseen. Matkakertomuksia Pohjolasta. Robustos, 2014.
• Kuinka saa sanoa. Robustos, 2015