Helsingissä oli vankileirien saaristo 1918–1919

Alkuperäinen kirjoittaja: Tiedonantaja nro 16 / 18.4.2008

Huhtikuun 13. päivä 1918 oli Helsingin punakaartin kohtalonpäivä. Silloin saksalainen Itämeren divisioona, joka oli noussut maihin 3. päivänä Hangossa, eteni Helsinkiin, selosti historian katsauksessaan Santahaminaseuran puheenjohtaja everstiluutnantti Jarmo Nieminen viime sunnuntaina Santahaminassa pidetyssä seminaarissa punavankileirien muistoista Helsingissä.

Saksalaisdivisioona, jonka vahvuus oli 9 000 sotilasta, hyökkäsi Helsinkiin lännestä ja pohjoisesta. Kovin taistelu käytiin Tikkurilassa, jossa kaatui 300 punaista. Punaiset eivät pystyneet ylivoiman ja karaistuneen saksalaisarmeijan edessä tehokkaaseen vastarintaan. Saksalaiset sotalaivat tulittivat tykeillään Helsingin keskustaa ja uhkasivat ampua ja polttaa tuhkaksi Kallion puutalokaupunginosan.

Kolmantenatoista päivänä Helsingin punakaarti nosti valkoisen antautumislipun Kallion kirkon torniin. Antautumiskäskyn mukaisesti punakaartilaiset luovuttivat aseensa Pitkälläsillalla. Tie vankileireille alkoi.

Monipuolinen seminaari

Noin 250 osanottajaa koonneen seminaarin järjestäjinä olivat Santahaminaseura, Työväen Arkisto, Kansan Arkisto ja Demokraattinen Sivistysliitto. Tilaisuus pidettiin Maanpuolustuskorkeakoululla ja sitä tukivat puolustusvoimat ja Helsingin kaupunki.

Avauksessaan Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Rakel Hiltunen (sd) korosti kipeiden historian tapahtumien objektiivista tutkimusta ja muistiin palautusta. "Helsingin haasteena on tukea kansalaissodan tutkimusta, ottaa hoitovastuu punaisten hautamuistomerkistä ja kehittää aluetta niin, että myös vainajien nimet saadaan sopivalla tavalle esille", hän sanoi kaupunginvaltuutettu Yrjö Hakasen aloitteeseen viitaten.

Helsingin punavankileireistä alusti tutkija Jouni Eerola. Helsingissä oli vuonna 1918 kolme suurta punavankileiriä: Suomenlinna, Santahamina ja Isosaari. Vankeja oli enimmillään heinäkuussa 13 500. Aluksi leireistä vastasivat saksalaiset vartiostot ja sen jälkeen suojeluskuntalaiset, valkokaartilaiset.

Koska leireihin ei oltu millään tavalla valmistauduttu, punaisten vankien olot muodostuivat alusta alkaen hyvin huonoiksi. Nälkä, aliravitsemus, ahtaat asuinolot, taudit, piinaukset ja teloitukset kaatoivat vankeja kuoliaiksi päivittäin. Heiltä kiellettiin yhteydenpito omaisiin ja pakettien vastaanotto.

Helsingissä voidaan puhua todellisesta vankileirien saaristosta.

Vankeja menehtyi noin 2 000. Heistä lähes 1 500 haudattiin Santahaminaan joukkohautaan.

Erityisen hirvittävä oli punaisten naisvankien tilanne Santahaminan kahdella kasarmilla. Toista tuhatta nuorta naista tungettiin ahtaisiin ja tyhjiin huoneisiin. Joukossa oli myös lapsia ja jotkut naiset synnyttivät lapsia paljaille betonilattioille. Naiset keräsivät pesuvettä vauvoille sylkeistään.

Tutkija Aapo Roselius selosti vuoden 1918 muistojen vaiheita Helsingissä ja tietokirjailija Tuulikki Pekkalainen puhui Punavankileirit 1918 -kirjansa pohjalta leirien tilanteista. Pahimmat ja suurimmat leirit olivat Tammisaaressa, Lahdessa ja Viipurissa.

Tilaisuudessa kuultiin myös yleisöpuheenvuoroja. Veteraani Veikko Porkkala kertoi punaisten sanitaarina toimineen isänsä kohtalosta Loviisassa, jossa saksalaiset teloittivat hänet. Tragiikkaa on siinä, että isän veli taisteli Tampereella valkoisten puolella. Vuonna 1918 oli todella tilanteita, jolloin veljekset taistelivat toisiaan vastaan.

Punavankileirien tutkimista jatkettava

Yrjö Hakanen piti tärkeänä sitä, että vainajien nimet saadaan esille hautapaikan yhteydessä jollain sopivalla tavalla ja että Santahaminassa tai Suomenlinnassa esiteltäisiin muutenkin punavankileirien pitkään vaiettua historiaa.

Jarmo Nieminen totesi, että vaikka lähes 15 000 punavangista on jo runsaasti tietoa niin "tarkka selvittäminen vaatii kuitenkin lisää tutkijavoimaa ja resursseja, toisin sanoen rahaa".

Santahaminaseuran oppaiden avustuksella paikalle saapuneet 250 osanottajaa kävivät tutustumassa vankileirialueeseen. Sää oli sumuinen, tuulinen, kolea ja sateinen, samanlainen kuin 90 vuotta sitten, selostivat oppaat.

Seminaarilaiset laskivat lopuksi yhteisen kukkalaitteen punaisten hautamuistomerkille. Kukkia laskivat myös SKP:n ja Vasemmistoliiton piirit sekä henkilöt, joiden omaisia on haudattuna suuressa joukkohaudassa.

Haudan päälle on vuosikymmenten myötä kasvanut tuuhea metsikkö. Se humisee punavainajien muistolle ikuista koskaan lakkaamatonta suruhymniä.

KALLE KUITTINEN