Historian opetuksia ei saa unohtaa

Alkuperäinen kirjoittaja: Vladimir Fjodorov Moskova

Toissaviikolla Venäjä ja muut IVY:n valtiot juhlivat fasismista
saadun voiton 56. vuosipäivää. Sodan muisto ei voi olla yhden
kansan omaisuutta. Merkkipäivää vietettiin Länsi-Euroopassakin.

Voiton yleismaailmallista merkitystä ei vieläkään
tajuta

Vuonna 1945 Suomen silloinen presidentti, marsalkka Mannerheim esitti
neuvostoarmeijan Saksasta saavuttamien voittojen johdosta pääministeri
Stalinille omat ja Suomen kansan lämpimät onnittelut. Pääministeri
Paasikivi kiinnitti 7.5.1945 pitämässään puheessa huomiota
siihen, että ”ollen vuosikausia uhkana muille kansoille kansallissosialistinen
Saksa, ikään kuin painajainen, aiheutti pelkoa ja levottomuutta
muissa kansoissa ja lopuksi hyökkäyksillään sai aikaan
toisen maailmansodan”.

”Liittoutuneiden voiton kautta on edellytykset luotu kansojen rauhalliselle
ja demokraattiselle elämälle. Tämän yhdistyneiden kansojen
suuren historiallisen teon Suomen kansa, yhdessä muiden kansojen kanssa,
kiitollisuudella tunnustaa”, Paasikivi sanoi.

Mainitsen heidän sanansa, koska näyttää siltä,
että ei vieläkään täysin tajuta tämän
voiton yleismaailmallista merkitystä. Usein väitetään,
että kyse oli natsismin ja bolshevismin yhteenotosta. Sellainen katsomus
on ahdas ja pinnallinen. Vielä pinnallisempi on teesi Hitlerin ja Stalinin
välisestä taistelusta. Eivät Hitler ja Stalin sotineet.

”…on hävitettävä venäläiset kansana”

Kysymyksessä oli ”Drang nach Osten” — Saksan pyrkimys
herruuteen, ennen kaikkea Euroopassa. Tämä pyrkimys oli läsnä
sen historiassa usean vuosisadan ajan. Vuoden 1940 heinäkuuhun mennessä
fasistit valloittivat vakavaa vastarintaa kohtaamatta koko Euroopan Kreikkaa
ja Jugoslaviaa lukuunottamatta. Niiden valloitus kohtasi sitkeää
vastarintaa ja onnistui vasta kesällä 1941. Euroopan 20:sta valtiosta
noin puolet, Italia, Espanja, Unkari, Romania, Slovakia, Tanska, Norja,
Suomi ja Kroatia, lähti Saksan kanssa sotaan Neuvostoliittoa vastaan.
Muut eivät suoraan osallistuneet siihen, mutta muodossa tai toisessa
”tekivät työtä” Saksan hyväksi.

Mitä tulee sodan päämäärään, niin
natsipuolueen ulkopoliittisen osaston päällikkö, myöhemmin
”itäasiain ministeri” Alfred Rosenberg pilkkasi 20.6.1941
suljetussa istunnossa naiveja ihmisiä, jotka ajattelivat, että
sodan tavoitteena on ”köyhien venäläisraukkojen vapauttaminen
ikuisiksi ajoiksi bolshevismista”. Ei, hän sanoi, tehtävänä
”on suojata ja samanaikaisesti siirtää kauas itään
Euroopan olemus”.

Hiukan myöhemmin Hitlerkin sisäpiirissä sanoi, että
tehtävänä ”on siirtää Euroopan ja Aasian raja
mahdollisimman kauas itään, jos tarvitaan Uralinkin yli”.
”Pietarin, josta niin kauan vuosi aasialainen myrkky Itämereen,
on kadottava maan pinnalta.”

Yleisuunnitelmassa ”Ost” huhtikuulta 1942 sanottiin selvästi;
”Kyse ei ole vain valtion hävittämisestä… Tämän
historiallisen päämäärän saavuttaminen ei olisi
koskaan ongelman täydellinen ratkaisu… Itse asiassa on hävitettävä
venäläiset kansana.”

Länsiliittoutuneiden rooli

Sota ei ollut vain Neuvostoliiton terveyden ja kestävyyden koetinkivi.
Neuvostokansa tajusi lähestyvän vaaran asteen ja nousi fasistisen
hyökkäyksen tielle. Kaikille maamme kansoille voiton päivästä
tuli muistutus siitä, että kun ne kriittisimmällä hetkellä
kestävät kovia koettelemuksia, ne pystyvät kokoamaan kaikki
voimansa ja saavat voiton.

On totta, että kyse oli liittoutuneiden valtioiden yhteisestä
voitosta. Mutta totuus on, että Neuvostoliiton liittolaiset eivät
vuoteen 1944 saakka käyneet todellista sotaa Saksaa vastaan. Nyt tiedämme
aiemmin salaisista asiakirjoista, että niillä ei ollut sellaista
päämäärää, vaan toinen — yhdistyneen Euroopan
luominen, mutta ei Saksan vaan Britannian ja USA:n suojeluksessa.

Toisen maailmansodan ratkaiseva rintama armeijoiden vahvuuden, taistelun
kestoajan ja kiivauden, mittasuhteiden ja lopullisen tuloksen suhteen oli
neuvostoliittolais-saksalainen.

Eräiden Venäjän ns. demokraattien suusta voidaan kuulla
ihmettelyä, kuinka kauan voidaan juhlia voittoa yhdessä sodassa.
Sehän on jäänyt viime vuosisadalle yhdessä Neuvostoliiton
kanssa, ja nyt on yhä vaikeampi tuntea itseään voittajaksi,
varsinkin kun Saksa on aivan toinen samoin kuin suhteet sen kanssa. Kyse
ei kuitenkaan ole konkreettisesta Saksasta ja myöhemmin Japanista saadusta
voitosta. Voiton päivä on muistutus siitä, että Neuvostoliitto
ei ainoastaan puolustanut omaa vapauttaan ja riippumattomuuttaan, vaan myös
auttoi monia Euroopan kansoja vapautumaan.

Vihavainen, Poukka ja Rautkallio

”Tarvitsemme Eurooppaa ja sen siirtomaita, ei maakuntia, vaan mantereita,
ei vihollisen lyömistä, vaan sen tuhoamista, ei liittolaisia,
vaan satelliitteja, ei rajojen siirtämistä, vaan koko maailman
sekoittamista, ei rauhansopimusta, vaan kuolemantuomioita — sellaisten
pitää päämäärien olla suursodassa”, Hitler
julisti.

Suomen itsenäisyyden lopettamista ja sen liittämistä Suur-Saksaan
”on valmisteltava kaikella varovaisuudella”, Hitler sanoi päämajassa
16.7.1941 pidetyssä kokouksessa. Suomen kohtalo olisi ollut surkea,
jos Saksa olisi voittanut sodan.

Kuitenkin nyt voidaan kuulla toisenlaisia lausuntoja. ”Hitlerin
ansiot Suomen itsenäisyyden kannalta ovat todelliset ja kiistämättömät”,
kirjoitti Kanava-lehdessä (2/2000) tohtori Timo Vihavainen.

Viime kuussa saman aikakauslehden palstoilla entinen Uuden Suomen päätoimittaja
Pentti Poukka tuomitsi jyrkästi USA:n ja Englannin siitä, että
ne antoivat Neuvostoliitolle aseita ja muunlaista materiaaliapua taistelussa
Hitlerin Saksaa vastaan, koska Neuvostoliitto hänen mielestään
edusti ”jopa vaarallisempaa ideologiaa” kuin fasismi.

Tohtori Hannu Rautkallio pitää tuoreimmassa Kekkos-kirjassaan
Urho Kekkosen kontakteja USA:n ja Neuvostoliiton edustajien kanssa sodan
aikana sekä hänen toimintaansa ns. rauhanopposition riveissä
erillisrauhan saamiseksi kollaboraationa — yhteistoimintana vihollisen
kanssa. Olisi pitänyt siis olla Hitlerin puolella?

Samanlaisia näkökantoja on aika ajoin vilahtanut eräiden
muidenkin suomalaisten tiedemiesten ja poliitikkojen lausumissa. Paasikiven,
Kekkosen ja Koiviston arvioinnit he unohtavat ja tuskin tahattomasti.

Liittoutuneiden Neuvostoliiton johdolla fasistisista valloittajista saavuttama
voitto vaikutti ratkaisevasti ihmiskunnan kohtaloihin. Muisto siitä
antaa rohkeutta uskoa tulevaisuuteen.