Israelin rauhanliike kaipaa solidaarisuutta
Ei uskoisi, että edessäni istuva rento ja charmikas, noin kuusikymppinen herrasmies on monen mielestä Israelin vihatuin henkilö. Pitkän linjan journalisti Gideon Levy on ansainnut tittelinsä tinkimättömällä työllä palestiinalaisten hyväksi.
Haaretz-lehdessä vuodesta 1982 kirjoittanut Israelin miehityspolitiikan arvostelija osallistui alkuviikosta Suomessa järjestettyyn Rauhanfoorumiin yhdessä palestiinalaistutkija Mouin Rabbanin kanssa.
Levy kertoo Tiedonantajan haastattelussa, että Israelin rauhanliikkeen tilassa ei ole ollut kehumista 2000-luvun alussa koetun palestiinalaisten toisen kansannousun eli intifadan jälkeen.
– Israelissa on useita erilaisia ryhmiä, kuten ICAHD (Israeli Committee Against House Demolitions) sekä Anarkistit muuria vastaan, mutta valitettavasti niillä ei ole juurikaan vaikutusvaltaa ja ne ovat marginaalisia, toteaa Levy.
Tästäkin syystä kansainvälinen solidaarisuus on erittäin tärkeää. Levy ei usko, että Israelin yhteiskunta muuttuu itsestään: tarvitaan painetta maan ulkopuolelta.
Levy kertoo olevansa vaikuttunut suomalaisten Palestiina-aktiivien tiedon tasosta ja omistautumisesta. Palestiinalaisten ongelmat otetaan täällä vakavasti.
LUE KOKO HAASTATTELU 7.2. ILMESTYNEESTÄ TIEDONANTAJASTA
Tekijä
Tilaa Tiedonantaja!
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!
Ulkomaat
Tarkalleen tänään 10. heinäkuuta vuonna 1985 Ranskan valtio pommitti Greenpeacen Rainbow Warrior-aluksen upoksiin. Pääoman keinot ovat kehittyneet: räjäyttävät pommit ovat saaneet rinnalleen mm. SLAPP-kanteet, sääntelyrakenteita ja markkinamekanismeja, jotka pyrkivät hiljentämään kansalaisyhteiskuntaa. Neljä vuosikymmentä myöhemmin ympäristöaktivismia ei ole vaimennettu.
Kun asevarusteluun virtaa miljardeja, leikataan koulutuksesta, sosiaaliturvasta ja ilmastotoimista – kenen turvallisuutta oikein puolustetaan? Tiedonantajan bloggaaja Hannu Ketoharju pohtii uusimmassa kirjoituksessaan, kuinka asevarustelun kiihtyminen Euroopassa – erityisesti Naton viiden prosentin BKT-tavoitteen varjolla – hyödyttää ase- ja energiayhtiöitä samalla kun työväenluokkaa kuritetaan leikkauksin. Manifesti saksalaisten sosialidemokraattien johdolla vaatii suunnanmuutosta: diplomatiaa, aseistariisuntaa ja resurssien ohjaamista yhteiseen hyvinvointiin. Kriittinen kysymys kuuluu: rakentuuko turvallisuus aseista vai oikeudenmukaisuudesta?
Mitä tapahtuu, kun hoitajat, opettajat ja matalapalkkaiset työläiset nousevat kapitalistisen järjestelmän marginaalista politiikan keskiöön? Chilessä vastataan nyt: kommunisti Jeannette Jara voitti vasemmiston esivaalit ja tavoittelee marraskuussa maan presidenttiyttä. Hänen kampanjansa ei nojaa suurpääoman lahjoituksiin, vaan työväenluokan vaatimuksiin – elämiseen riittävään palkkaan, julkiseen terveydenhuoltoon ja demokratiaan, ei diktaattorien perintöön. Kun vanhan vallan edustajat pyrkivät palauttamaan Pinochetin aikaisen järjestyksen, Jaran ehdokkuus on muistutus siitä, että historiaa ei tarvitse toistaa – sen voi myös murtaa. Tämä ei ole vain Chilen, vaan koko työväenliikkeen taistelun paikka.