Lasten ja kulttuurin puolesta

Suomessa on useamman vuosikymmenen ajan tarjottu televisio-ohjelmia perheen pienimmille. Ensimmäinen lapsille suunnattu ohjelma oli nimeltään Raninien tv-perhe: ohjelma alkoi vuonna 1960. Tämän jälkeen lastenohjelmiston ruutuaika rupesi vähitellen lisääntymään, eikä liene väärin väittää, että 1960- ja 2010-lukujen välisenä aikana television välityksellä lapsille on tarjottu varsin monipuolista ja laadukasta ohjelmistoa – erityisesti Yle:n toimesta.

Moniin lastenohjelmat – mielenkiintoisine ja persoonallisine hahmoineen – ovat jättäneet lähtemättömän jäljen. Yksi suomalaisen televisiohistorian ikimuistoisimmista lastenohjelmista on Noppa, joka pyöri Yle TV1 -kanavalla vuosien 1973 – 1981 välisenä aikana. Monet muistavat Nopan persoonallisen juontajan ja pitkäaikaisen kulttuurivaikuttajan Heikki Takkisen, miehen, joka on seppelöity muun muassa valtakunnan virallisen kylähullun tittelillä ansiokkaasta ja pitkäjänteisestä työstään suomalaisen lasten- ja nuortenkulttuurin sekä oman lähiympäristönsä hyväksi. Mies ei ole asettunut aloilleen, vaan luova hulluttelu jatkuu edelleen.

Kemistä Helsinkiin

Ennen Helsinkiin muuttoa Takkinen asui Kemissä, missä hän suoritti lukion ja teki opiskelun ohessa toimittajan töitä.

”Olen lähtöisin Kemistä ja käyn siellä edelleen silloin tällöin.”

– Olen lähtöisin Kemistä ja käyn siellä edelleen silloin tällöin. Koulupoikana rupesin 1960-luvun puolivälistä alkaen tekemään juttuja paikallisiin lehtiin ja radion puolelle sekä jotain pientä myös televisioon.

– Tuolloin juttujen tekemisestä kiinnostuneen nuoren oli huomattavasti nykyistä helpompaa saada juttukeikkoja. Homma meni suunnilleen niin, että kävelin lehden toimitukseen, esittelin itseni ja sanoin: päivää haluaisin ruveta kirjoittamaan lehteen. Juttuja syntyi ensin nuorten palstalle, sen jälkeen teatteri-, kirja- ja elokuva-arvosteluja, uutisia, reportaaseja.

Vuonna 1971 Takkinen muutti Helsinkiin opiskelemaan taidehistoriaa, kirjallisuutta ja estetiikkaa.

Noppaan

Miten aikanaan ajauduit lastenkulttuurin pariin ja tekemään lastenohjelmia?

– Kaikki lähti oikeastaan siitä, kun työskentelin opintojen ohessa Suomen YK-liitossa, missä kansainvälisestä kasvatuksesta vastasi kouluttaja Helena Allahwerdi. Hän teki -70- ja -80-luvulla läheistä yhteistyötä Yleisradion kanssa.

Noppa oli Yle TV1 -kanavalla vuosina 1973 – 1981 esitetty lastenohjelma.

– Helena oli mukana Noppa-työryhmässä, joka suunnitteli uudentyyppistä lastenohjelmaa Yle TV 1:lle. Hän pyysi minua mukaan kokeilemaan, miltä lastenohjelman tekeminen tuntuu.

Takkinen lupautui vuonna -74 tekemään muutaman Noppa-ohjelman, mutta työrupeamasta tuli kestoltaan huomattavasti pidempi.

– Olin ohjelmassa mukana lähes kymmenen vuotta. Työ lastenkulttuurin parissa tuntui mielenkiintoiselta ja haastavalta. Oli mielenkiintoista olla mukana tekemässä lapsille suunnattua ohjelmaa täysin uudella tavalla. Noppa oli ohjelma, jonka tarkoituksena ei ollut ainoastaan viihdyttää, vaan sillä oli selkeät pedagogiset tavoitteet. Työmme lastenkulttuurin uudistamisessa huomioitiin vuonna 1977, kun Nopalle myönnettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinto.

Miksi juuri sinut koettiin sopivaksi henkilöksi juontamaan lastenohjelmaa?

– Osittain valintani Nopan juontajaksi oli varmasti myös sattumaa. Olin ollut aikaisemmin näyttelijänä muun muassa Nuorisoteatterissa ja Kemin teatterissa iltanäyttelijänä. Esiintyminen oli minulle siis ennestään tuttua ja helppoa.

”Kun Nopan tekijätiimissä ruvettiin pohtimaan sitä, kuka täyttäisi ulkoisella olemuksellaan vaaditut kriteerit, eli olisi pieni, tukeva ja epämääräisen näköinen, niin katseet kääntyivät minuun.”

– Tehtyäni muutaman jutun Noppaan, otettiin esille, että ohjelmassa pitää olla miespuolinen juontaja, joka ei ole millään tavalla ruudun äärellä istuvan lapsen isän kilpailija. Tuolloin ala oli hyvin naisvaltainen, eikä miespuolisia lastenohjelmien tekijöitä juurikaan ollut.

– Kun Nopan tekijätiimissä ruvettiin pohtimaan sitä, kuka täyttäisi ulkoisella olemuksellaan vaaditut kriteerit, eli olisi pieni, tukeva ja epämääräisen näköinen, niin katseet kääntyivät minuun. Silloin lupauduin tekemään ”muutaman” jutun, mutta yleisöltä tuli niin paljon myönteistä palautetta, että jatkoin tehtävässä mielelläni pidempään.

Opetustehtävä

Noppaa on luonnehdittu ajankohtaisiakin asioita käsitelleeksi lastenohjelmaksi, mutta ennen kaikkea se oli ohjelma, jonka avulla lapsia perehdytettiin uusiin asioihin.

”Lähdimme liikkeelle siitä, että etsimme peruskoulun oppikirjoista ne käsitteet, joilla opetus tapahtuu ja pyrimme välittämään niitä televisiota katsoville lapsille.”

– Ohjelmassa käsitellyt asiat eivät välttämättä olleet ajankohtaisia. Lähdimme liikkeelle siitä, että etsimme peruskoulun oppikirjoista ne käsitteet, joilla opetus tapahtuu ja pyrimme välittämään niitä televisiota katsoville lapsille. Halusimme Nopan kautta demokratisoida oppimista ja taata jokaiselle lapselle tasavertaiset oppimismahdollisuudet.

– Lapsen on esimerkiksi hyvin vaikea ymmärtää asioita, mikäli ei ymmärrä käsitteitä, joista opettaja koulussa puhuu. Jos esimerkiksi laskutehtävässä puhutaan raitiovaunuista, niin kaikille lapsille ei tuolloin ollut selvää, mikä raitiovaunu on. Nopassa kerroimme lapsille siitä, mitä eri asiat ovat, koska tämän jälkeen heidän on huomattavasti helpompi suoriutua esimerkiksi raitiovaunuja käsittelevästä laskutehtävästä, kun he tietävät, mitä asioita tehtävässä on tarkoitus laskea ja ynnätä yhteen.

– Jyväskylän kehityspsykologian laitoksen Pirkko Liikanen oli mukana kehittämässä ohjelmaa pedagogisesti, jotta asioita tehtiin ohjelmassa oikein, eli että se tukisi mahdollisimman hyvin lapsen oppimista. Yle:ltä tuli -70-luvulla myös yhteiskunnallisia asioita painottavia lastenohjelmia, mutta Nopassa ajankohtaisuuden ja yhteiskunnallisuuden sijaan keskityttiin siihen, että se olisi mahdollisimman hyvä opetusohjelma lapsille.

Nopassa lasten oppimisen tukeminen koettiin tärkeäksi tehtäväksi.

– Tulee muistaa, että peruskoulujärjestelmään ja sen mukaiseen opetussuunnitelmaan siirtyminen toteutettiin koko maassa pohjoisesta alkaen asteittain vuodesta 1972 alkaen ja esimerkiksi Helsingissä, Espoossa, Kauniaisissa ja Vantaalla siirryttiin peruskoulujärjestelmään vuonna 1977.

”Pyrimme Noppa-ohjelman avulla demokratisoimaan oppimista ja tekemään oppimisen mahdolliseksi riippumatta siitä, missä lapsi asuu.”

– Peruskoulu olikin 70-luvulla uusi asia. Se tarjosi kaikille samat oppimismahdollisuudet, mutta samalla se otti haparoivia ensiaskeleitaan: alueelliset erot olivat Suomessa tuolloin sen verran suuria, että lapset eivät olleet tasa-arvoisessa asemassa oppimisen suhteen. Pyrimme Noppa-ohjelman avulla demokratisoimaan oppimista ja tekemään oppimisen mahdolliseksi riippumatta siitä, missä lapsi asuu.

– Myös monet päiväkodit lähtivät mukaan hankkeeseen. Teimme esimerkiksi Noppa-vihon, jossa kerrottiin, miten ohjelmassa käsiteltyjä asioita voidaan hyödyntää arkisessa päiväkotityössä. Noppa vaikutti siis omalta osaltaan myös lasten esiopetukseen ja kaikkea toimintaamme läpäisi pyrkimys poistaa lasten eriarvoisuutta, eli antaa jokaiselle lapselle mahdollisuus oppia. Ohjelmaa esitettiin muutaman vuoden ajan myös Ruotsissa suomalaislapsille.

Nopan kautta lapsia opastettiin pohtimaan myös ihmisarvoon ja oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä.

– Kansainvälisyyskasvatus oli ohjelmassa tärkeällä sijalla. Käytössämme oli muun muassa käsinukkeja eri puolilta maailmaa: nuket kertoivat omasta elämästään. Sitä kautta lapset oppivat ymmärtämään erilaisia kulttuureja, ihmisten kohtelua sekä saamaan kosketusta siihen, millaista elämä toisaalla on ja minkälaista sen pitäisi olla.

Noppaa lähettiin televisiosta neljänä päivänä viikossa.

– Sitten ohjelmat uusittiin, eli Noppa valtasi olohuoneet kahdeksan kertaa viikossa. Ohjelman työtahti olikin varsin tiivis: studiossa tehtiin yhdestä kahteen ohjelmaa per päivä. Meillä oli hyvä työtiimi, jonka pääryhmään kuului kymmenkunta ihmistä.

Parhaimmillaankin vain korvike

Nopassa muistutettiin, että vaikka kyseessä on lastenohjelma, niin lapsen ei tulisi katsoa ohjelmaa yksin.

”Lastenohjelmat ovat parhaimmillaankin vain ja ainoastaan korvikkeita. Huomattavasti televisiota enemmän lapsi tarvitsee aikuisen läsnäoloa.”

– Lastenohjelmat ovat parhaimmillaankin vain ja ainoastaan korvikkeita. Huomattavasti televisiota enemmän lapsi tarvitsee aikuisen läsnäoloa. Esimerkiksi television luonto-ohjelmien sijaan lapselle on tärkeämpää mennä ulos katsomaan, kuinka voikukka tunkee asfaltin läpi kuin se, mitä eläimiä savannilla elää.

– Kaikkea ei ole mahdollista televisiossa kertoa, joten on hyvä, että lapsi katsoo ohjelmia vanhemman kanssa, jolloin keskustelua nähdystä voidaan syventää yhdessä aikuisen kanssa sekä käydä läpi asioita, jotka ovat jääneet epäselviksi.

Nopassa koettiin tärkeäksi kertoa lapsille myös siitä, että television saa kiinni tietystä napista.

– Televisio-ohjelma ei saa olla itseisarvo. Tutkimusten mukaan televisiota katsotaan liikaa ja se on kasvanut jopa perheenjäseniä tärkeämpään rooliin. Koimme tärkeäksi painottaa sitä, että televisiota voidaan katsoa, mutta se pitää myös kyetä sulkemaan ja mennä tekemään jotain aivan muuta. Omat lapseni eivät juurikaan kiinnittäneet huomiota siihen, että isä työskentelee lastenohjelmassa, koska meillä ei tuolloin ollut kotona omaa televisiota.

Mikä oli mielestäsi Nopan perusajatus, eli mitä ohjelman kautta haluttiin lapsille antaa?

– Halusimme antaa tietoa ja taitoa sekä lisätä sosiaalisuutta, tasa-arvoa ja tukea minäkuvan kehittymistä. Ohjelman sisältö oli sopeutettu lapsen vastaanottokyvyn mukaiseksi ja lapsille opettamisessa leikillä oli oleellinen osa.

Lapsia ei aliarvioitu, vaan heihin pyrittiin suhtautumaan ajattelevina yksilöinä.

Lapset oppivat huomattavasti paremmin silloin, kun heihin suhtaudutaan ihmisinä, eikä minään kummajaisina.

– Lapset olivat aktiivisesti mukana, koska heitä oli mahdollisuus aktivoida ruudun kautta esimerkiksi kyselemällä. Lapsi ei ole vain passiivinen katsoja, jolle tuputetaan asioita, vaan hänet tulee kyetä aktivoimaan. Lapset oppivat huomattavasti paremmin silloin, kun heihin suhtaudutaan ihmisinä, eikä minään kummajaisina.

Miten paljon tulisi lastenohjelmia suunniteltaessa kiinnittää huomiota siihen, että ruudun takana istuu lapsi?

– Lapset ovat vastaanottavaisia, mutta he hahmottavat maailmaa eri tavalla kuin aikuiset. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö samanlaisia asioita voitaisi käsitellä kuin aikuisille suunnatuissa ohjelmissa, mutta tulee huomioida esimerkiksi lasten sanavarasto ja kielelliset valmiudet sekä se, mitä lapsi osaa ja kykenee vastaanottamaan.

Muutokset lastenkulttuurissa

Takkisen kädenjälki lastenkulttuurin saralla ei rajoitu pelkästään Noppaan, televisiolle syntyivät myös mm. solidaarisuuteen kannustava sarja Hissunkissun, sekä mustan teatterin saloja hyödyntävä Mustalla valkeat sarvet. Television jälkeen hän on työskennellyt muun muassa lasten- ja koko perheen -elokuvien parissa.

– Leffapuolella olen tuottanut esimerkiksi Kiljusen Herrasväen uudet seikkailut ja muutamia muita vastaavanlaisia elokuvia. Lisäksi olen tuottanut lapsille suunnattuja lyhyt- ja dokumenttielokuvia sekä animaatioita.

– Viimeiset parikymmentä vuotta olen Käpylässä tuottanut lastenkulttuuritapahtumia kouluille, niiden pihoille ja lähialueille. Myös kaikissa suurissa tapahtumissamme, kuten esimerkiksi Käpylän Kyläjuhlilla, lastenkulttuurin osuus on merkittävä.

Kuinka aktiivisesti nykyisin seuraat lapsille suunnattua ohjelmatarjontaa?

– Todella vähän, mutta seurasin sitä vähän myös silloin, kun työskentelin Nopassa. Se mitä olen seurannut, niin näkemästäni voin vetää sellaisen johtopäätöksen, että suurin muutos on ollut se, että ohjelmien rytmi niin kuva kuin äänipuolella on selvästi kiihtynyt. Kaikki tapahtuu kovin nopeasti ja se aiheuttaa pienissä lapsissa levottomuutta.

– Lastenohjelmia ja niiden maailmaa voidaan luonnehtia todella nopearytmiseksi. Usein unohdetaan kuitenkin se, että lapset eivät ole muuttuneet. Lapset ovat tuhansien vuosien ajan olleet perusolemukseltaan samanlaisia. Jos lapselle pienestä pitäen tarjotaan liian vauhdikasta materiaalia, niin siinä menee pieni mieli helposti sekaisin.

”Lapset ovat lapsia, heidän pitää antaa olla lapsia ja kehittyä rauhassa omaan tahtiin ilman, että heitä hätistellään.”

– Huolestuttavaa kehitystä on mielestäni se, että nykyisin monet lapset seuraavat tietokoneiden, tablettien tai television välityksellä sitä, kun joku toinen pelaa tietokonepeliä. Lapsi istuu passiivisena vastaanottimen äärellä ja katsoo, kun joku toinen pelaa. Mielestäni se on ajanhaaskausta, eikä varmasti hirveästi kehitä lapsen luovuutta saati ajattelukykyä.

– Lapset ovat lapsia, heidän pitää antaa olla lapsia ja kehittyä rauhassa omaan tahtiin ilman, että heitä hätistellään. Samaan aikaan kuitenkin erityisesti mainosteollisuudessa pyritään vahvistamaan nopearytmistä ja hektistä elämää. Samalla muokataan vahvasti lapsen minäkuvaa.

Aikuisten maailmaan iskostunut yksilökeskeisyys ja individualismi ovat lyöneet leimansa myös lastenkulttuuriin ja sitä kautta ohjelmatarjontaan.

– Tämä näkyy myös lapsien käytöksessä. Jo päiväkodeissa monien lapsien kohdalla on aistittavissa ”mulle kaikki heti nyt” -asenne. Kehityksestä ei yksin voi syyttää lastenohjelmia, vaan myös vanhemmilla ja ympäristöllä on vastuu.

– Mielestäni tämä on huolestuttavaa kehitystä, koska samalla kyky empatiaan ja toisten ihmisten huomioon ottamiseen häviävät. Leikattujen resurssien myötä monissa päiväkodissa joudutaan työskentelemään suurissa ryhmissä, eikä ole mahdollista antaa lapsille yksilöllistä ohjausta saati huomioida heidän yksilöllisiä tarpeitaan. Tuleekin muistaa se, että yksilöllisyys ja itsekeskeisyys ovat kaksi täysin eri asiaa.

"Valitettavasti lastenohjelmissa ratkaisevaa ei nykyisin ole sisältö, vaan minuutit."

Mitä sellaisia elementtejä -70- ja 80-lukujen lastenkulttuurissa ja ohjelmien sisällössä oli, jota toivoisit hyödynnettävän myös tänään?

– Toivoisin nykyisin enemmän suoraa ja selkeää puhetta sekä rauhallisuutta. Esimerkiksi Lasse Pöystin ja Eila Roineen iltasaduista pitivät aikanaan niin lapset kuin aikuiset ja ne toimivat edelleen ilman mitään kikkailua. Ei pidä väheksyä puhuvaa päätä: jos mielenkiintoinen ihminen puhuu mielenkiintoisista asioista, niin se on mielenkiintoista, eikä vaadi tuekseen turhanpäiväistä rihkamaa. Pöystin ja Roineen kaltaiset satutuokiot pitäisi saada ehdottomasti takaisin ohjelmistoon ja ne toimisivat varmasti. Valitettavasti lastenohjelmissa ratkaisevaa ei nykyisin ole sisältö, vaan minuutit.

Lopuksi

Takkisen mukaan lastenkulttuuriin pitää panostaa ja siihen panostaminen on samalla ennaltaehkäisevää työtä.

”Kun lastenkulttuuriin panostetaan riittävästi, ei myöhemmin tarvitse sijoittaa määrärahoja niin paljon esimerkiksi korjaavaan mielenterveyshoitoon tai muuhun vastaavaan.”

– Kun lastenkulttuuriin panostetaan riittävästi, ei myöhemmin tarvitse sijoittaa määrärahoja niin paljon esimerkiksi korjaavaan mielenterveyshoitoon tai muuhun vastaavaan. Aivan kuten muidenkin asioiden kohdalla, myös lasten kohdalla ennaltaehkäisevä työ on äärimmäisen tärkeää ja jos siihen ei panosteta, tulevat ongelmat tulevaisuudessa näkymään. Jokainen lasten hyväksi käytetty euro saadaan tulevaisuudessa moninkertaisena takaisin vähintäänkin säästöinä.

Minkä tekijöiden varaan hyvä lastenkulttuuri ja hyvät lastenohjelmat rakentuvat?

– Samojen tekijöiden kuin elämä ja yhteiskunta yleensäkin, eli tasa-arvon, yhteistyön, erilaisten asioiden läpikäymisen, yhdessä oppimisen ja yhdessä kasvamisen varaan. Tulee muistaa, että lastenkulttuuri ei ole elämästä erillinen saareke, Heikki Takkinen päättää ja lupaa myös tulevaisuudessa ”kylähulluilla” lähipalveluiden sekä lasten- ja nuortenkulttuurin puolesta!