Lilliputin verran järkeä
Jonathan Swiftin vuonna 1726 kirjoittama satiirinen romaani Gulliverin matkat osoitti, että yleensä jokseenkin harmittomasta genrestä, nuorille suunnatusta matkapäiväkirjasta, on myös älymystön herättelijäksi ja poliittiseksi aseeksi sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta, poliitikkojen kaksinaamaisuutta sekä uskonnon pikkumaisuutta vastaan.
Vuonna 2010 ohjaaja Rob Lettermanin samanniminen elokuva taas osoitti, kuinka tämän vaativan kirjallisuudenlajin parhaimmatkin merkkiteokset voidaan typistää äärimmäisen pitkäveteisiksi ja tyhjänpäiväisiksi turinoiksi, jotka tuudittavat niin lapset kuin aikuisetkin tajunnan rajamaille. Kun Swift nostaa romaanissaan esiin merkittäviä epäkohtia muun muassa siitä, kuinka hallitukset ja uskonnolliset yhteisöt keinotekoisesti tekevät juopaa ihmisten välille ylläpitämällä epätasa-arvoista yhteiskuntarakennetta, Lettermanin filmi tyytyy tarkastelemaan Gulliverin (Jack Black) lilliputtien maassa saavuttaman suuren suosion salaisuuksia.
Varoitus, seuraa juonipaljastus: tulipalojen sammuttaminen virtsalla ja ilmeisesti ylimääräiseksi huumoripläjäykseksi tarkoitettu kohtaus, jossa muutama pikkumieskin joutuu kultaisen suihkun kastelemaksi, tuntuvat olevan kova sana.
Vastaavasti korruption luonteen analysointi – onko se sisäänrakennettua vai opittua – on tässä ajallisesti tuoreemmassa, mutta sisällöllisesti esihistoriallisessa versiossa sysätty sivuun tärkeämpien juonikehitelmien tieltä. Luuseri pokaa ihkun hottiksen -osuudessa Amanda Peet esittää sympaattista päätoimittajaa, joka heltyy päästämään pihkaantuneen postitusosaston tylsimyksen (Black) työkomennolle Bermudan kolmioon. Emily Bluntin lilliputtiprinsessaan rakastuneen tavispojan (Jason Segel) toimia katsellessa voi vain todeta, että ainoa yhtäläisyys meidän aikaamme on tästäkin elokuvasta löytyvä, Hollywoodin puhkikuluttama rakkaus voittaa kaikki esteet -klisee – varma resepti keskinkertaiseen, kuivaan pannukakkuun.
Gulliverin matkoilla ja Swiftin romaanilla onkin suunnilleen yhtä paljon yhteistä kuin Free Willyllä ja Melvillen Moby Dickillä.
Tekijä
Tilaa Tiedonantaja!
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!
Kulttuuri
Kirjallisuuslajina dekkari on voimakas yhteiskunnallisen todellisuuden kommentoija, vaikka kirjallisuus on itsessään myös heijastuma tästä todellisuudesta, kuten kaikki kulutettava kulttuuri. Marxilaisen kirjallisuustieteilijä Robert Tallyn mukaan USAn aloittaman terrorisminvastaisen sodan ja uusliberalismin hegemonisen aseman myötä kirjallisuus- ja kulttuurikritiikki on yleisellä tasolla menettänyt hampaansa
Kesällä luetaan dekkareita. Historiallisesti dekkari- ja jännityskirjallisuus on omannut hyvin vasemmistolaisia ja kommunistisia sävyjä ja tästä ovat monet kirjailijat saaneet myös kärsiä.
Petteri Orpon johtama oikeistohallitus kohtelee kulttuurialaa todella kovalla kädellä. Minja Kosken mielestä hallituksen tekemät leikkaukset kulttuuriin ja muuallekin yhteiskuntaan aiheuttavat suurta surua. Koski löytää silti myös toivon pilkahduksia.
Voit kommentoida Tiedonantaja.fi:n blogikirjoituksia käyttäjätunnuksella Kirjaudu sisään jollei sinulla ole vielä käyttäjätunnusta, Rekisteröi tunnus tästä
Jos osallistuit keskustelun vanhoilla Tiedonantaja.fi -sivuilla, voit palauttaa vanhat tietosi sähköpostiosoitteesi avulla. Klikkaa oheista linkkiä, syötä sähköpostiosoitteesi, ja saat piakkoin postiisi viestin, jonka avulla voit luoda uuden salasanan itsellesi. Palauta vanha käyttäjätunnus.