Mandela vai ”Madiba”?

Käsitykset vallankumouksellisesta vapaustaistelijasta ja maallisesta pyhimyksestä vääntävät Etelä-Afrikassa kättä. 

Ennemmin tai myöhemmin julkisuuteen ponnahtaa uutinen Etelä-Afrikan Nelson Mandelan kuolemasta. Tiedotusvälineet ryhtyvät spekuloimaan, mitä Mandelan jälkeen on luvassa. Muistokirjoituksia on kirjoitettu pöytälaatikkoon valmiiksi. Joitakin on jo ehditty julkaista, uusia tehtaillaan heti kun tieto kuolemasta kiirii. 

Nelson Mandela makaa letkuissa Pretorian Heart Hospital –klinikan sisällä. Ulkopuolelle on muodostunut liki pysyvältä vaikuttava kodittomien journalistien telttaleiri. Toimittajilla ei ole muuta tekemistä kuin kävellä ympyrää ja räplätä iPadejaan – ja odottaa.

Mandelan vointia kuvataan vaihtelevasti: hän toipuu, paranee tasaista vauhtia, tila on vakava mutta stabiili, potilas reagoi hoitoihin.

Mandela saa parasta hoivaa, mitä Etelä-Afrikan yksityinen terveydenhuolto voi tarjota. Heart Hospital on erikoistunut tehohoitoon eikä vain yksinomaan sydänpotilaille. Mandelan tilan vakavuudesta kertoo jotain se, että hän on hoidettavana juuri Heart Hospitalissa eikä muissa häntä aiemmin hoitaneissa yksiköissä.

Klinikan ulkoseinää koristavat Mandelan kannattajien jättämät tuhannet viestit. Monet niistä ovat peräisin lapsilta, joille Mandela ja hänen vankilavuotensa ovat vain etäistä legendaa. Paikalla vierailee kokonaisia perhekuntia tuomassa kukkia ja tervehdyksiä. 

Innoittavien, visionääristen ja tahrattomien johtajien puutteesta kärsivässä maailmassa kaivataan Mandelaa – ja nyt ehkä kipeämmin kuin koskaan. 

”Ole kuin Madiba!”

Nelson Mandela joutui sairaalahoitoon kesäkuussa.

Mandelaa on vankila-ajoista lähtien vaivannut sinnikäs keuhkotauti. Hänet on viety sairaalaan useita kertoja sitten vuoden 2011. Joka kerta ovat spekulaatiot hänen pois menostaan kiihtyneet. Yleinen hysteria on tuottanut mediassa itseään toteuttavia ennustuksia. 

Mandelan henkilökulttia vahvistavat Etelä-Afrikan yhteiskunnan mitä virallisimmat tahot: hallitus, matkailuelinkeino, kustannustalot ja opetuslaitokset sekä luonnollisesti tiedotusvälineet. ”Seuratkaa Mandelan jalanjälkiä” on julkisen television toistama slogan. Televisio-ohjelmien välissä esitetään mainosvirtaa, joka on pullollaan viittauksia entiseen ANC-johtajaan: Ole kuin ”Madiba” (Madiba on Mandelan klaani, josta mediassa on muodostunut suosittu lempinimi).

Vuonna 2009 YK:n yleiskokous julisti heinäkuun 18.:n – ”Madiban” syntymäpäivän – kansainväliseksi Nelson Mandelan päiväksi. Tänä vuonna päivän teemana oli ”Tartu toimeen, kannusta muutokseen, tee jokaisesta päivästä Nelson Mandelan päivä”. Pääpaino oli ruokahuollossa, asumisessa ja lukutaidossa. 

Sankat väkijoukot kokoontuivat laulamaan ja juhlimaan Heart Hospitalin ympärille 18. heinäkuuta. Ministerit lauloivat syntymäpäivätervehdyksen television erikoislähetyksessä. Koululaiset ympäri koko Etelä-Afrikan esittivät onnittelulaulun samanaikaisesti klo 8 aamulla. Presidentti Jacob Zuma luovutti uusia asuntoja köyhille Danvillessa, Pretorian lähellä.

Ihminen ja ikoni

“Juhlan aihe – ihminen ja ikoni”, otsikoi heinäkuussa Etelä-Afrikan Valitut palat –lehti, jossa ei yleensä ylistetä vallankumouksellisia. Lehden sivuilta löytyi jo aiemmin julkaistu ”Madiban” haastattelu, jossa oli korostettu kommentteja Bill Clintonilta, Bonolta ja muilta merkkihenkilöiltä. ”Mandela on lähimpänä maallista pyhimystä”, totesi Time-lehden päätoimittaja Richard Stengal. 

Miten tämän keskeltä on erotettavissa se todellinen Mandela, jolla on takanaan pitkä ura vapaustaistelijana? Maallisen pyhimyksen sädekehä, jota hänelle nyt ja vielä enemmän tulevaisuudessa sälytetään, pehmentää kuvan Mandelasta hymyileväksi vanhukseksi, joka suoltaa innostavia ja motivoivia sananlaskuja toinen toisensa perään.

Mandelan päivä ja miehestä meille syötetty kuva on pelkkää hyväntekeväisyyttä ja poseeraamista prinsessa Dianan, toisen maallisen pyhimyksen kanssa. ”Madiban” pitkäaikainen poliittinen koti, Afrikan kansalliskongressi, haluaa omia hänet ja pitää yllä sokeroitua imagoa. 

Vaatii kovaa työtä, jos haluaa tunkeutua kaikkien näiden kerrosten läpi ja saada Mandelasta todenmukaisemman käsityksen. 

Tarkempaa kuvaa Mandelasta

Mandelasta tehdyt lukuisat kahvipöytäkirjat ja hänen ”inspiroivista” viisauksistaan koostuvat tekstikokoelmat ylläpitävät tunteenomaista kuvastoa, jonka alle jäävät rosoisemmat raportit ja elämäkerrat – kuten Mandelan tovereiden Joe Slovon tai Mac Maharjin tekemät huomiot. Kumpikin oli Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen johtajia sekä ennen että jälkeen puolueen toiminnan kieltämisen 1950-luvun alussa. 

Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen pääsihteerinä 1990-luvun alussa toiminut Joe Slovo oli asuntoministerinä Mandelan ensimmäisessä hallituksessa maan ensimmäisten demokraattisten vaalien 1994 jälkeen. Slovon vielä työn alla oleva omaelämäkerta antaa hyvä kuvan siitä, miten Mandelan poliittiset käsitykset muotoutuivat. 

ANC:n varhaisessa vaiheessa Mandela vastusti kommunisteja ja kannatti liikkeen valtavirtaa, kansallista ja liberaaliporvarillista suuntausta. Slovon mukaan myöhemmin Mandelan ymmärrys marxilaisuudesta ja kommunistisen liikkeen historiasta syveni merkittävästi. 

Nuoriso valmis on taistelemaan

Mandelan opettaja ja esikuva oli Walter Sisulu, vaikutusvaltainen kommunisti ja ANC-johtaja. Sisulun rooli ANC:n ja kommunistien välisen liiton toteutumisessa oli merkittävä.

Mandela, Sisulu ja Oliver Tambo perustivat ANC:n nuorisosiiven vuonna 1944. He edustivat nuorten johtajien uutta sukupolvea, joka antoi ANC:lle aikaisempaa radikaalimman suunnan. Tämä oli hyvin tärkeää etenkin vuonna 1948, kun äärioikeistolainen, valkoista ylivaltaa ajava Kansallispuolue otti vallan ja aloitti virallisen apartheid-rotuerottelupolitiikan.

Tämän aikakauden parhaita kuvauksia ovat Mandelan paljon myyty mutta vähän luettu Long Walk to Freedom –kirja (suom. Pitkä tie vapauteen: Omaelämäkerta. WSOY 1995) sekä Padraig O’Malleyn Shades of Difference: Mac Maharaj and the Struggle for South Africa.

ANC:n ja sitä laajemman kongressiliikkeen kasvava radikaalius johti siihen, että Mandela, Sisulu, Tambo ja Slovo yhdessä muiden liikkeen johtajien kanssa ottivat aseellisen vastarinnan mukaan ANC:n toimintatapojen kirjoon.

Kansakunnan keihäs

1950-luvulla eräs Mandelan merkittävimmistä saavutuksista ANC:n johtajana oli saada liike kannattamaan aseellista vastarintaa. Mandela oli ensimmäinen Mkhonto we Sizwen komentaja. Mkhonto we Sizwe (Kansakunnan keihäs) muodostettiin Sharpvillen verilöylyn jälkeen vuonna 1961. 

– Lähes kolmen vuosikymmenen ajan armeijamme ja kansamme joutui käymään sotaa, sorretut vastaan etuoikeutetut. Se oli hidasta mutta intensiivistä uuvutustaistelua, muisteli Mandela vuonna 1993.

Vuoden 1963-1964 niin sanotuissa Rivonian oikeudenkäynneissä kymmenen ANC:n johtajaa tuomittiin elinkautisiin vankeusrangaistuksiin. Syytteet koskivat lähinnä aseellista vastarintaa. Tuomittujen joukossa Nelson Mandela oli ainoa, joka ei ollut Etelä-Afrikan kommunistipuolueen keskuskomitean jäsen. Oikeudenkäyntien jälkeen aseellisen siiven johtajuus lankesi Slovolle ja kommunistipuolueen Chris Hanille.

Kaikki tämä historia on luettavissa esimerkiksi ANC:n verkkosivuilla. Näiden dokumenttien valossa Mandela näyttäytyy poliittisena johtajana, jonka ajattelun ja toiminnan juuret löytyvät vallankumouksellisista perinteistä. 

Kommunismilla tärkeä rooli

Etelä-Afrikan kommunistinen puolue muovasi tärkeällä tavalla ANC:n politiikkaa aina 1990-luvun alkuun asti. Kommunistinen aate oli avaintekijä liikkeen säilymisessä ja kehittymisessä. 

Ennen ”Mandelan ihmettä” ja Sateenkaarivaltion syntyä 1994 ANC:n tärkein kansainvälinen tukija oli Neuvostoliitto ja sen liittolaiset. Länsimaat – Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska, Länsi-Saksa ja muut – järkiään vastustivat apartheid-hallinnon vastaisia pakotteita ja leimasivat ANC:n ja Mandelan terroristeiksi. Ilman Neuvostoliiton tukea ANC tuskin olisi pystynyt tehokkaaseen vapaustaisteluun maanpakolaisuuden ja maanalaisen toiminnan oloissa. 

Mandela ei koskaan kiistänyt ihailuaan Etelä-Afrikan kommunistista puoluetta kohtaan eikä aliarvioinut sen erityistä asemaa Etelä-Afrikassa.

– Asema on erityinen, koska puolueen rooli on ollut maamme historian kannalta tärkeä. Se on sitä nytkin ja tulee olemaan merkittävä myös tulevaisuudessa, totesi Mandela kommunistipuolueen kongressissa vuonna 1995.

Samaan aikaan Mandela ei kuitenkaan halunnut, että ANC:n johtama hallitus ottaisi suunnaksi sosialismin. Kun kävi ilmeiseksi, ettei hallitus pysty toteuttamaan uudellenrakennus- ja kehitysohjelmaansa, Mandela hylkäsi ohjelman markkinavoimien hyväksi. 

Mandelan seuraaja Thabo Mbeki meni vieläkin pidemmälle: hän eristi kommunistisen puolueen ja vasemmiston yleensä koko ANC:stä. Kolmen voiman – ANC:n, Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen ja keskusammattiliitto COSATU:n – yhteistyö on saanut uutta puhtia vasta istuvan presidentin Jacob Zuman aikana. 

Kurinalainen ANC-kaaderi

Mandelan ikoninen asema on paljolti seurausta hänen roolistaan tiimipelaajana ja kurinalaisena ANC-kaaderina, ”puolueen sotilaana”. Oli ANC:n osin vangitun, osin maanpaossa eläneen johdon tietoinen ratkaisu nostaa Mandela kansainvälisen apartheidinvastaisen vapaustaistelun symboliksi. 

Vankilasta vapauduttuaan Mandela aiheutti monelle toimittajalle turhautumista. Mandela kertoi, että hän oli vain yksi osa ANC:tä ja vapausliikettä. Kyseessä ei ollutkaan yhden, karismaattisen persoonan ristiretki vääryyttä vastaan. 

Kaikesta huolimatta jälkimmäinen kuva on vallitseva. Etelä-Afrikan ja muun maailman oikeisto käyttää sitä opportunistisesti aseena luodakseen kiilaa Mandelan ja ANC:n välille tilanteessa, jossa taistelu demokraattisemman Etelä-Afrikan puolesta on edelleen käynnissä. Mandela kuvataan epäpoliittisena, hampaattomana ”Madibana”, jolta on riistetty vallankumouksellisen identiteetti ja katkottu kaikki yhteydet eteläafrikkalaiseen ja kansainväliseen kommunistiseen liikkeeseen.

Ehkäpä ne lapset ja nuoret, jotka käyvät nyt jättämässä viestinsä Heart Hospitalin seinään, innostuvat vielä vallankumouksellisen Mandelan persoonasta. Ja ehkä juuri tästä syystä myös sentimentaalisen, vesitetyn ja ei-vallankumouksellisen ”Madiban” hahmon luomiselle ei loppua näy.

Kirjoittaja on Tiedonantajan Etelä-Afrikan-kirjeenvaihtaja. Käännös ja editointi Marko Korvela.