Mitä ihmettä onkaan taidevalokuvaus?

Istun kuumana kesäkuun päivänä täpötäydessä huoneessa Valokuvataiteen museossa Helsingin Kaapelitehtaalla. Ilmassa on selvästi odotusta ja tiettyä jännitettä. Nyt on puheenvuoro valokuvatohtorilla Juha Suonpäällä (s.1963). Hän on aiemmin kritisoinut luontokuvausta ja nyt hänen sanallisen moukarinsa alasimella on valokuvataide. Tätä puheenvuoroa olen odottanut.

Miten tavallinen valokuva muuttuu valokuvataiteeksi. Sitä Suonpää tarkastelee kahden valokuvaajan Esko Männikön ja Elina Brotheruksen tuotannon kautta. Molempia kuvaajia ja heidän työtään Suonpää korosti arvostavansa. Tässä tutkimuksessa he ovat esimerkkeinä.

Suonpään tutkimus käy läpi Helsingin Sanomien ylistävää kirjoittelua kahden esimerkkinä toimivan valokuvaajan tuotannosta. Huimat kirjoitusmäärät: Männikön osalta 139 juttua ja Brotheruksen peräti 180 juttua. Kaikki artikkelit löytyvät HS:n digiarkistosta. Kirjassaan hän osoittaa selkeästi sen, että kansainväliseksi valokuvataiteilijaksi ei synnytä vaan sellainen tehdään yhteistyössä galleristien ja kuraattorien kanssa.

Suonpään rauhallisen puheenvuoron tukena on vahva 250 sivun kuvateos, Valokuva on IN. Siinä hän käy läpi sadan vuoden takaisia kuvataiteen kultakauden kuvauspaikkoja aina viime vuosien valokuvataiteen tunnetuimpiin kuviin. Pastissi, jäljitelmä – kuvat on tehty huumori silmäkulmassa. Jäljitteleviin kuvauksiin on aikaa vierähtänyt lähes 10 vuotta. Kuvauspaikkoja on aina Japania myöten. Kuvaustyö on ollut mahdollista lukuisten apurahojen turvin.

Jokainen taiteilija odottaa edes joskus saavansa työnsä myötä jutun valtamediaan, tässä tapauksessa Hesariin. Elinan ja Eskon kaltaisista artikkelimääristä voi vain uneksia. Hesarin valta-asema ohjaa lukijoitaan, ja itsekin olen monesti todennut, että seuraan valokuvanäyttelytarjontaa kuin pässi narussa, sen mukaan miten Hesari kirjoittaa.

Valokuvataidetehdas

Yksi Suonpään tarkastelun kohteista on Helsinki School -valokuvakouluprojekti, joka tuottaa muutamassa vuodessa valokuvataiteilijoita. Lopuksi tehdään yhteinen iso näyttely ja valokuvakirja. Netistä löytyy koulun 30 valokuvaajan töistä kuvat:1 409 kappaletta! Siellä sivuilla heidät nimetään valokuvataiteilijoiksi.

Mitä kuvat ja kuvaajat töillään tahtovat ilmaista? Kuvan iso koko alumiinille pohjustettuna näyttää olevan yksi pääasia. Sitten tulee jokaisen kohdalle sitä Suonpään mainitsemaa selittävää tekstiä, kehu laatu- ja promootiopuhetta. Selittäjistä ei ole pulaa.

Monesti olen näyttelyissä kierrellessä ihmetellyt. Selitystä kuvista ja tekijästä on liuskakaupalla, mutta se menee tavallisen katsojan hilseen yli mennen tullen. Siinä sitten ihmettelet Euroopan ja maailman myllerryksiä, niillä ei tunnu olevan mitään merkitystä tai kosketuspintaa taidevalokuvaajalle, joka kuvaa esimerkiksi paljasta seinää tai sumua.

Männikön ottamia kuvia, noita ”peräpohjolan poikamiehiä”, olen itsekin ihastellut. Elinan kuvat, ”vaaleaihoisen naisen omakuvat” ja videot, joissa alakuloisen oloinen nainen, usein alasti, katsoo suoraan kameraan. Näiden kuvaajien kuvien katseluun katsoja jää hyvin koukkuun, mitähän tulee seuraavaksi?

Suonpään esitelmän päätyttyä oli selvä juttu, että nyt tuli kirja luettavaksi. Toivoisin kirjan taidekuvatutkimuksen viestin saavan uudenlaista ajattelua ja kuvaa tulevilta valokuvataiteilijoilta. Tunnen lukemattomien valokuvaajien töitä. Heidän kuvansa ovat sellaisia, että he ansaitsevat tulla ehdottomasti mainituiksi valokuvataitelijoina. Heillä on kuvissaan jokin selkeä tai pitemmällä katsomisella ja pohdinnalla löytyvä sanoma tai viesti, joka selviää ilman ulko- tai kotimaisia kehupuheita.

Maahenki: Juha Suonpää - Valokuva on IN