Onnellinen perhe vai jotain muuta?

Ensimmäinen punkaalto oli Suomessa kiihkeä mutta lyhyt. Muutamassa vuodessa useimmat sen keskeisistä hahmoista olivat saaneet tarpeekseen koko punkista.

Suomen ensimmäisen punksinglen julkaisi Briard-niminen yhtye Helsingistä. Sen kitaristina toimi Andy McCoy, joka riensi Pelle Miljoonan yhtyeen kautta perustamaan Hanoi Rocksia. Vauhti oli niin hurja, että Hanoi Rocks hajosi vuonna 1985.

1980-luvun puoliväliin mennessä Pelle Miljoona oli ruvennut hipiksi ja valunut suomirockin marginaaliin. Eppu Normaalin suunta oli toinen – se nautti asemastaan koko kansaa viihdyttävänä rockbändinä.

Suomen ensimmäisenä punksinglenä pidetään Briardin I Really Hate Ya -rykäisyä, joka ilmestyi marraskuussa 1977. Heti Valtio vihaa sua -teoksen lähtökiihdytyksessä tuo kunnia annetaan Fuck The Armylle, joka oli vasta Briardin toinen single.

Mittava historiikki on kirjoitettu tunteella ja siinä on ollut valtavasti hommaa, mutta silti lopullinen versio olisi kannattanut tarkistaa huolellisesti. Virheet eivät koskaan ole sympaattisia.

Suomipunkin historia vuoteen 1984 asti ilmestyi kahdeksan vuotta sitten. Mika Saastamoisen kasaama Parasta lapsille -kirja toimi hyvin eri tavalla kuin Valtio vihaa sua. Siinä edettiin bändi kerrallaan ja täysin soittajien sitaattien varassa.

Ville Similä ja Mervi Vuorela kertovat suomipunkin myöhemmät vaiheet itse. Soittajat ja muut keskeiset hahmot eivät ole äänessä koko ajan.

Kummassakin tavassa on hyvät puolensa. Parasta lapsille -teos ihastutti autenttisuudellaan. Valtio vihaa sua -kirja yrittää laittaa punkin historian viitekehykseen, osaksi muita yhteiskunnallisia tapahtumia.

Punkrintamalla hiljaista

Vuosina 1982-1984 Suomen punkrintamalla oli hiljaista. Etsittiin uutta suuntaa, uusia ääniä. Meteliä jaksoivat pitää vain muutamat ankarat hardcore-yhtyeet, esimerkiksi sellaiset kuin Kaaos, Lama, Rattus, Riistetyt ja Terveet Kädet. 1980-luvun puoliväliin mennessä nekin olivat ajaneet itsensä umpikujaan.

Vuosi 1985 lienee asettunut Valtio vihaa sua -kirjan alkupisteeksi vain siksi, että siitä oli helppo jatkaa tarinan kertomista. Suomipunkissa ei nimittäin tapahtunut 1980-luvun puolivälissä mitään mullistavaa, jos sellaiseksi ei lasketa Ne Luumäet -yhtyeen perustamista.

Helsinkiläinen Ne Luumäet aloitti levyttämällä hauskoja suomennoksia Ramones-kappaleista eikä yhtyeen tyyli siitä muuksi muuttunut, vaikka kappaleet myöhemmin omiin nimiin kirjattiinkin. Vuonna 1991 heidän Onnellinen perhe -singlensä ylsi listaykköseksi asti. Ne Luumäkien, Luonteri Surfin ja Pojat-yhtyeen ansiosta simppeli ramopunk oli katoavan hetken ajan Suomen suosituinta rockia – etenkin jos samaan nippuun lyödään vielä Klamydia.

Ne Luumäkien, Poikien ja Klamydian musiikista ei kannata etsiä minkäänmoista hauskanpitoa syvempää sanomaa. Luonteri Surfin soittajista kolme neljännestä oli savolaisia maanviljelijöitä ja yhtyeen sanoitukset sen mukaisia.

Lavea hajonta

Ville Similä ja Mervi Vuorela kertovat heti kirjan esipuheessa, että heidän määritelmänsä punkista on avarin mahdollinen. Musiikillisesti sen ääripäitä ovat Karkkiautomaatin sydämellinen poprämistely ja toisaalla Down My Throatin metalliseksi taottu hardcore.

Aatteellisella puolella hajonta on vähintään yhtä lavea. Usein punkiin liitetyn vasemmistolaisuuden vastapainoksi Suomessakin on ollut avoimen fasistisia punkbändejä.

Punk on myös tarjonnut alusta asti monelle luvan juoda viinaa ja väistää kaikkea vastuun ottamista. Siksi punkpiireissä on alusta asti pyörinyt tyyppejä, jotka eivät ole rappioalkoholisteja kummempia muuten kuin ulkomuodoltaan.

Ja taas kolikolla on toinenkin puoli. Yksi punkin alalajeista on straight edge. Sen jäsenet piirsivät kämmenselkiinsä rastin ja kieltäytyivät alkoholista, tupakasta, lihan syömisestä ja jopa seksistä. Straight edge -porukan liepeiltä tulivat monet henkilöt, jotka nostivat eläinten oikeudet otsikoihin 1990-luvun puolivälissä tekemällä iskuja turkistarhoihin.

Punk kiinnostavampaa kuin pitkään aikaan

1990-luvulla punkhenkeä piti yllä erityisesti lahtelainen Levy-yhtiö, joka tarjosi kotipesän muun muassa Apulannalle, Karkkiautomaatille ja Tehosekoittimelle. Apulannan suursuosion myötä isot levy-yhtiöt innostuivat kiinnittämään bändejä, jotka koettivat kopioida alkuperäistä kaikin keinoin, mutta epäonnistuivat surkeasti.

Noin kymmenen vuotta myöhemmin tuli ulvilalaisen Disco Ensemblen vuoro. Kiihkeän ja kekseliään First Aid Kit -levyn (2005) avulla Disco Ensemble säntäsi Suomen suurimpien yhtyeiden joukkoon ja pääsi kokeilemaan kansainvälistä läpimurtoa. On outoa, että Disco Ensemble ohitetaan tässä kirjassa täysin.

Juuri nyt suomalainen punk on kiinnostavampaa kuin pitkään aikaan, isolta osin kaikkialle ehtivän Teemu Bergmanin ja hänen monien yhtyeidensä – Kakka-hätä 77, Pää Kii, The Heartburns – ansiosta. Pinnallisuutta ja keskinkertaisuutta juhliva valtamedia on tosin kohdistanut valokeilansa Bergmaniin vain hänen esiinnyttyä väsyneenä ja humalassa Arto Nybergin keskusteluohjelmassa.

Ville Similä ja Mervi Vuorela: Valtio vihaa sua – suomalainen punk ja hardcore 1985-2015. Like kustannus 2015.

”Punk on hyvä soundtrack koville ajoille”

Kouvolan kaduille nuoruutensa kadottanut Teemu Bergman on muun muassa Kakka-hätä 77-, Pää Kii- ja The Heartburns -yhtyeiden perustaja.

Rupesit käymään punk-keikoilla hyvin nuorena. Millaista aikaa se oli?

– Silloin oli edellinen lama. Yhtä paska meininki kuin nyt.

– Punkrock ja hardcore ovat helvetin hyvä soundtrack koville ajoille. Silloin punkkarit oli sellaisia jätkiä, jotka silpoi sun auton renkaat ja sytytti talon palamaan, jos se oli tarpeen.

Ovatko ajatuksesi punkista ja sen merkityksestä muuttuneet vuosien mittaan?

– Onhan siinä ollut kaikenlaisia vaiheita. 15-vuotiaana on idealisti ja ihan varma kaikista asioista. Sitten jossain vaiheessa todellisuus iskee päin naamaa kuin mätä kala. Samalla oppii ajattelemaan itse. Niinhän se menee, että idealisteista tulee usein vanhemmiten pessimistejä.

– Punkiin kuuluu kaikenlaisia asioita. Mervin ja Villen kirjasta jäi sellainen olo, että se on ihan sillisalaattia. Toisaalta jos se ei olisi sillisalaattia, niin se ei olisi todenmukainen kuva siitä kaikesta. Joskus on ollut eläinten oikeudet pinnalla ja joskus on oltu skinheadeja. Ja joskus jotain muuta.

Yhtyeistäsi etenkin Pää Kiin teksteissä kommentoidaan kipakasti yhteiskunnallisia asioita. Kenen puolella olet?

– En tiedä. Mä vain kirjoitan, mitä mieleen juolahtaa. En yritä tietoisesti provosoida. Kyllä se tapahtuu ihan itsestään.

– Luulen, että useimmat tätä musiikkia kuuntelevat ovat jo valmiiksi samaa mieltä. Että vitun huonosti tällä yhteiskunnalla menee. Kyllä mä esimerkiksi ihmettelin niitä, joilla oli pari vuotta sitten Facebookissa joku Sauli Niinistö -pinssi ja samaan aikaan ne diggasivat meidän musaa.

Mikä olisi huonointa, mitä Suomelle voisi tapahtua seuraavan neljän vuoden aikana?

– Syttyisi sota. Venäjä tekisi meille samalla tavalla kuin Ukrainalle. Onhan niillä yhtä vahva historiallinen oikeutus tulla tänne kuin mennä sinne.