Palestiinan Che Guevara

Mitä yhteistä on Jeesuksella ja nykynuorella? Molemmat ovat pitkätukkia, asuvat kotona kolmikymppiseksi ja jos jotakin tekevät, niin se on ihme.

Jeesus Nasaretilainen on varmasti eräs maailman tunnetuimpia, ellei tunnetuin historian henkilö. Kristinuskon lisäksi Jeesus on merkittävä uskonnollinen hahmo niin juutalaisuudessa, islamissa kuin vaikkapa hindulaisuudessa, johon Jeesus on aikoinaan omaksuttu Krishnan avatarana, ilmentymänä.

Harjoittipa kristinuskoa tai ei, on Jeesuksen tarina länsimaissa laajalti tunnettu. Jeesus mainitaan vaikkapa suomalaisen kansanperinteen legendoissa ja vitseissäkin, kuten jutun alussa käy ilmi.

Mutta mitä me todella tiedämme 2 000 vuotta sitten eläneestä historiallisesta Jeesuksesta ja hänen elämänvaiheistaan? Tämä kysymys on askarruttanut monia liki yhtä pitkän ajan. 

Historiallinen Jeesus

Hollantilainen elokuvaohjaaja Paul Verhoeven on tunnettu 1980-1990-lukujen tieteistoimintaelokuvista Robocop, Total Recall ja Starship Troopers. 2000-luvulla Verhoeven on elokuvien sijasta keskittynyt intohimoisesti Jeesukseen. Verhoeven oli vuonna 1985 perustetun kansainvälisen Jeesus-seminaarin jäsen. Sittemmin hajaantuneen seminaarin jäsenistöön kuului noin 150 tutkijaa ja maallikkoa, jotka tutkivat Jeesus-nimisen henkilön historiaa Raamatun ja muiden lähteiden avulla. Verhoeven oli seminaarin ainoa jäsen, jolla ei ole tutkintoa raamatuntutkimuksessa. Sen sijaan Verhoevenilla on akateemisen tason taustaa luonnontieteissä.

Verhoevenin Jeesus Nasaretilainen -teos ilmestyi alun perin hollanniksi 2008. Kirja on vastikään suomennettu, ja tekijä käväisi syksyllä Suomessakin teosta markkinoimassa.

Verhoeven kertoo, että Jeesuksen hahmo ja tarina on kiehtonut häntä lapsuudesta saakka. Perehtyminen tuon legendaarisen juutalaisen toisinajattelijan elämään on poikinut mielenkiintoisen ja taatusti suomalaisenkin kirkon opettamasta Jeesus-kuvasta poikkeavan tulkinnan.

Verhoevenin tulkintametodi on omalaatuinen: hän pyrkii karsimaan Jeesusta käsittelevistä teksteistä ylimääräisen dramatiikan, keinotekoiset juonenkäänteet ja liian loogisuuden, jotka hänen mukaansa kielivät jälkikäteen suoritetusta muokkauksesta. Myös muista teksteistä muistuttavat osat viittaavat siihen, että Jeesuksen tarinaan on lisätty jälkikäteen ainesta. Toisaalta Verhoeven väittää, että teksteistä on myös löydettävissä autenttisen Jeesuksen ääni parin tuhannen vuoden takaa.

Yhden asian Verhoeven tekee heti kirjan alussa selväksi: hänelle Jeesus ei ole ylimaallinen, ihmetekoihin kykenevä ja kuoleman voittanut Jumalan poika, vaan historiallinen merkkihenkilö. Jeesus ei toimi minkään jumalallisen tehtävän tai kohtalon ajamana vaan on monella tapaa oman aikansa, ajanlaskumme alun lapsi. Sen ajan Palestiinan juutalainen uskonto, perinne ja kulttuuri sekä Rooman miehittäjävallan aikainen yhteiskunta- ja hallintojärjestelmä on otettava huomioon, kun hahmotetaan historiallisen Jeesuksen tekoja, arvioita ja johtopäätöksiä.

Evankeliumeja kerrakseen

Meidän päiviimme saakka on säilynyt vain niukasti tietoa Jeesuksen vaiheista, sekin sangen sirpaleista. Päälähteet ovat raamatusta tutut neljä evankeliumia, joista Markuksen, Matteuksen ja Luukaksen evankeliumeja pidetään niin sanotusti synoptisina evankeliumeina. Niissä Jeesuksen elämäntarina kuvataan pääpiirteissään samana. Sen sijaan neljäs, Johanneksen evankeliumi, on kirjoitettu muita myöhemmin ja sisältää erilaisen tulkinnan Jeesuksen elämästä ja opetuksista. Johanneksen tekstissä näkyy hengellisempiä, jopa myöhemmin harhaoppina tuomittuja gnostilaisia painotuksia.

Raamatun evankeliumien lisäksi on koko joukko apokryfisiä evankeliumeja, joita ei aikoinaan kelpuutettu mukaan kristilliseen kaanoniin. Näistä Verhoeven käsittelee muun muassa Tuomaksen sekä Markuksen niin sanottua salattua evankeliumia. Myös Dan Brownin kristilliseen mystiikkaan perustuvan Da Vinci -koodi -hittikirjan ja siitä tehdyn elokuvan myötä Maria Magdalan apokryfinen evankeliumi on tullut tunnetuksi. Verhoeven ei kuitenkaan näistä teksteistä löydä juurikaan materiaalia historiallisen Jeesuksen tarinan rekonstruoimiseen. Niiden alkuperästä ei ole tarkkoja tietoja ja niillä on usein omia poliittisia agendojaan: esimerkiksi Markuksen nyt jo kadonneessa salatussa evankeliumissa Jeesuksella väitettiin olleen homoseksuaalisia sukupuolisuhteita.

Raamatullisten lähteiden ulkopuolella Jeesus mainitaan vain pari kertaa. Roomalaisten historioitsijoiden Tacituksen ja Josefuksen teksteistä löytyy todisteita siitä, että Jeesus oli todella elänyt henkilö, jonka Johannes Kastaja kastoi ja joka myöhemmin ristiinnaulittiin.

Tarina ilman mystifiointeja 

Historiallista Jeesusta etsiessään Paul Verhoeven karsii tietysti evankeliumeista kaikki Jeesukseen liitetyt yliluonnolliset tapahtumat ja teot. Verhoevenin teoria on, että aina kun evankeliumeissa turvaudutaan yliluonnollisiin ihmetekoihin ja -tapahtumiin, niillä halutaan ikään kuin elokuvan erikoistehosteiden tapaan peittää jotakin muuta, joka ei sovi evankeliumin laatijan tai sitä myöhemmin muokanneen kirjoittajan käsitykseen Jeesuksesta.

Jo Jeesuksen neitseellinen sikiäminen on luonnontieteellisesti mahdoton tapahtuma. Verhoeven arvelee, että Marian raskauden mystifioinnilla haluttiin peittää jotakin häpeällistä. Eräs yleisimpiä selityksiä on, että nuori Maria tuli raskaaksi roomalaisen sotilaan raiskattua tämän. Raiskaus oli hyvin mahdollista juuri Jeesuksen syntymän aikoihin (joka muuten ei tapahtunut vuonna nolla, vaan muutamia vuosia ”ennen Kristusta” – tämäkin on laajasti tutkijoiden hyväksymä fakta). Rooman miehittäjäjoukot tukahduttivat väkivalloin juutalaisten aika ajoin harjoittamaa kapinointia, ja joukkoraiskaukset olivat yleinen rangaistuskeino.

Perimätiedon mukaan Jeesuksesta tuli puuseppä, mutta alkuperäinen kreikankielinen termi viittaa laajemmin rakennusmieheen. Rakentajille oli tuon ajan Palestiinassa kova kysyntä, kun roomalaishallitsijat ja heidän vasallinsa halusivat näyttäviä palatseja ja hallintorakennuksia valtaansa pönkittämään. Evankeliumit viittaavat siihen, että Jeesus olisi edennyt urallaan vähintäänkin työnjohtajaksi ja ansainnut melkoisen omaisuuden.

Manaamalla maineeseen 

Kaikki muuttuu, kun Jeesus tapaa Johannes Kastajan, joka saarnaa pian saapuvaa tuomiopäivää. Ainoastaan vastaanottamalla Johanneksen upotuskaste oli mahdollista välttyä jumalalliselta vihalta, josta juutalaisilla oli hyvä käsitys Vanhan testamentin kertomassa perinteessä.

Jeesuksesta tulee Johannes Kastajan uuden opin innokkain kannattaja. Tässä vaiheessa hän luopuu maallisesta omaisuudestaan, katkaisee yhteyden perheeseensä ja sukuunsa sekä hankkii ensimmäiset opetuslapsensa.

Pian Jeesus suorittaa myös ensimmäiset parantamistekonsa. Jeesuksen aikana uskottiin, että sairaudet johtuivat pahojen henkien tunkeutumisesta ihmiseen. Parantaminen tarkoitti pahojen henkien karkottamista, manaamista. Tästä evankeliumeissa on runsaasti kuvauksia. Verhoevenin mukaan manaaminen oli fyysistä puuhaa: Jeesus sylki, tärisi ja puhisi ajaessaan demoneja ulos potilaista. Osalle Jeesuksen käyttämistä manausrituaaleista löytyy esikuvia niin Persian kuin Intian uskonnollisista perinteistä.

Verhoevenin mukaan osa Jeesuksen manauksista ilmeisesti tehosi ja potilas parani – ainakin hetkeksi. Verhoeven pistää parantumiset plasebo-vaikutuksen ja ihmiskehon omien, tuolloin vielä tuntemattomien resurssien piikkiin. Nykyäänkin eri sairausten hoidossa painotetaan ”läsnäoloa” ja ”psyykkistä” puolta – tätä epäilemättä perinteiset parantajat hyödynsivät omassa kulttuurikontekstissaan.

Toisaalta Jeesuksen parantamat ”spitaaliset” saattoivat kärsiä jostakin muusta, vähemmän vakavasta ihosairaudesta, joka parani kuin itsestään. Myös epilepsiakohtaukset tulkittiin pahojen henkien aiheuttamaksi, jolloin henkien ”manaaminen” merkitsi yksinkertaisesti kohtauksesta tokenemista.

Joka tapauksessa pahojen henkien manaaminen, ”ihmeparantumiset”, loivat Jeesukselle mainetta, joka sai Verhoevenin mukaan hänet itsekin hämmennyksiin. Jeesus alkoi pohtia, oliko Jumalalla valittuna hänelle jokin rooli tuomiopäivää edeltävässä ja sen jälkeisessä maailmassa.

Jeesus tuli siihen johtopäätökseen, että näin oli asia. Hän ryhtyi kastamaan väkeä oppi-isänsä Johanneksen mukaisesti. Kun Galilean hallitsija mestautti Johannes Kastajan, oivalsi Jeesuskin lähteä karkumatkalle. Verhoeven arveli, että koko aktiivisen julistajan aikansa Jeesus oli paossa ja piilotteli maan alla viranomaisilta. 

Viisi leipää ja kaksi kalaa

Parantajan toimet ja uuden uskonnon julistajaksi ryhtyminen Johannes Kastajan jalanjäljissä toivat Jeesukselle kannattajia ja kasvattivat hänen itseluottamustaan Jumalan uuden tulemisen airuena.

Toimintansa alkuvaiheissa Jeesus luotti vakaasti siihen, että tuomiopäivä, vääräuskoisten rankaiseminen ja Jumalan valtakunnan tulo tapahtuisivat tuota pikaa. Tästä kumpusi Jeesuksen into hylätä kaikki maallinen, ryhtyä radikaaliksi ja heittäytyä aikansa yhteiskunnan ulkopuolelle. Jeesuksen käsitys oli, että uusi aika oli ehkä vain kuukausien, korkeintaan parin vuoden päässä. Jeesus myös arveli, että pystyisi välttelemään viranomaisia h-hetkeen saakka.

Paul Verhoeven huomauttaa, että raamatusta tuttu kohtaus, jossa Jeesus opetuslapsineen ruokkii tuhansia ihmisiä vain viidellä leivällä ja kahdella kalalla viitannee tapahtumaan, missä Jeesuksen saarnasta vaikuttuneet Galilean kalastajat olisivat yhdessä ruokkineet talkoovoimin häntä seuranneen ihmisjoukon. Tuon ajan Palestiinassa nälkä oli yleinen vieras köyhän kansanosan keskuudessa, ja kalastajien hyväntahdon ele on varmasti herättänyt laajaa huomiota. Edelleen, Verhoeven tietysti lähtee siitä, että taustalla ei ole mitään yliluonnollista ihmetekoa, vaan aikansa oloissa harvinainen ja mittava ruokintaoperaatio, jonka ympärille on myöhemmin viritelty kristinuskon sanomaan sopiva jumalallinen elementti.

Verhoeven arvelee, että tässä vaiheessa Jeesuksen toimintaan ryhdyttiin viimeistään kiinnittämään viranomaisten taholta huomiota. Kuka tahansa, joka pystyi keräämään väkijoukkoja messiaanisen sanoman taakse, oli uhka sekä Rooman keisarilliselle vallalle että juutalaisten korruptoituneelle eliitille.

Väkivallattomasta toiminnasta aseelliseen vastarintaan

Eräs Jeesuksen kovimmista ihmeteoista on Lasaruksen henkiin herättäminen. Paul Verhoeven ei tietenkään otaksu, että Jeesus olisi moiseen pystynyt. Sen sijaan Verhoevenin tulkinta on, että yliluonnollisella aineksella ”maskeerataan” jokin todellinen vaikuttava tapahtuma, joka vaikutti syvällisesti Jeesuksen toimintaan.

Verhoevenin mukaan on todennäköistä, että Lasarus oli Jeesuksen läheinen kannattaja, jonka viranomaiset vangitsivat ja joka kidutettiin hengiltä. Jeesukselle itselleen tämä merkitsi, paitsi läheisen toverin menetystä, myös epävarmuuden hiipimistä tajuntaan: mitä Jumala oikein tarkoitti antamalla Lasaruksen kuolla?

Tähän kohtaan Verhoeven ajoittaa Jeesuksen evankeliumeissa kuvatut henkiset taistelut ja pohdinnat, kuten erämaassa tapahtuneen keskustelun itsensä Saatanan kanssa. Verhoevenin mukaan kyseessä oli Jeesukselle toiminnan uudelleen arvioinnin paikka hankalassa tilanteessa, jossa tovereita tapettiin ympäriltä ja toiveet Jumalan valtakunnan pikaisesta tulemisesta alkoivat huveta.

Tässä vaiheessa Verhoeven tekee rohkean ja epätavallisen tulkinnan. Verhoevenin mukaan Lasaruksen kuolema sai Jeesuksen ja hänen seuraajansa tekemään radikaalin ratkaisun: he alkoivat aseistaa itseään. Ohi oli väkivallaton toiminta ja luottamus Jumalan kykyyn puolustaa kannattajiaan ja kostaa vainoajille. Oli itse tartuttava miekkaan.

Aseellinen vastarinta ei ollut Palestiinassa harvinaista. Tiettävästi Jeesuksen läheisimpiin opetuslapsiinkin kuului henkilöitä, joilla oli taustaa maanalaisissa järjestöissä, joissa Rooman valtakuntaa vastaan käytiin väkivaltaisin keinoin.

Siirtymä väkivaltaiseen vastarintaan vaikuttaa evankeliumeissa kuvatulle, rauhaa saarnanneelle Jeesukselle mahdottomalta teolta. Mutta Verhoevenin mukaan tämä tulkinta selittää paitsi evankeliumeissa olevia Jeesuksen persoonan ristiriitaisuuksia, myös Jeesuksen viimeisiä vaiheita.

Kavalluksen kautta ristille 

Raamatussa mainitaan, miten Jeesuksen opetuslapsiin lukeutunut Juudas kavaltaa tämän. Näin ilmeisesti todella tapahtui: Jeesuksen lähipiiriin soluttautunut petturi ilmiantoi radikaalien kokoontumisen ajan ja paikan, mikä johti Verhoevenin mukaan aseelliseen yhteenottoon roomalaisten sotilaiden ja Jeesuksen seuraajien kanssa.

Verhoeven kiinnittää huomiota siihen, ettei raamatussa ole kunnollista silminnäkijäkuvausta siitä, mitä Jeesuksen viimeisenä iltana tapahtui. Monet evankeliumien teksteissä mainitut tapahtumat olivat joko tapahtuneet Jeesuksen elämässä aiemmin tai on jälkikäteen sepitetty vanhan tarinaperinteen mukaan.

Verhoevenin selitys on tämä: ketään Jeesuksen seurassa tuona kohtalokkaana iltana olleista ei jätetty henkiin, vaan heidät surmattiin joko paikan päällä tai teloitettiin Jeesuksen kanssa ristillä pikaoikeudenkäynnin jälkeen. Käsitys siitä, että Jeesus olisi ristiinnaulittu kahden ryövärin väliin, on pelkkää tarinaa. Todennäköisesti teloitettuja Jeesuksen seuraajia oli kymmeniä.

Heidän joukossaan ei – syystä tai toisesta – ollut Jeesuksen lähimpiä opetuslapsia, jotka onnekkaasti jäivät henkiin jatkamaan oppi-isänsä työtä.

Verhoeven arvelee, että Jeesuksen ruumis viskattiin ajan tavan mukaisesti joukkohautaan, josta hänen kannattajansa siirsivät ruumiin muualle. Raamattu mainitsee Jeesuksen haudalla käyneet naiset, ja Verhoeven pitääkin todennäköisenä, että nämä naiset olivat mukana siirtämässä Jeesuksen ruumista pois häpeällisestä hautapaikastaan.

Uskottava henkilöhistoria 

Verhoeven vertaa Jeesusta Che Guevaraan. Molemmille oli yhteistä radikaali, poliittinen toiminta muutoksen puolesta jo heidän omana elinaikanaan. Kumpaakin ajoi eteenpäin kirkasotsainen aate, kumpikin joutui petoksen uhriksi ja kuoli vallanpitäjien kädestä.

Paul Verhoeven kertoo Jeesuksesta uskottavan henkilöhistorian. Sen pääosassa on työssään menestynyt nuori mies, joka lähtee intomielisesti mukaan uuteen ja mullistavaan herätysliikkeeseen. Utooppinen Jumalan valtakunnan välittömän tulemisen odotus vaihtui ”reaalipoliittisempaan” toimintaan, mikä koitui lopulta Jeesuksen kohtaloksi.

Jeesuksen kuoleman jälkeen varsinaisen kristinuskon ja kristillisen kirkon perustaminen jäivät opetuslapsista Pietarin ja ennen kaikkea Paavalin kontolle. Tuomiopäivä ja Jumalan valtakunnan tulo siirrettiin epämääräiseen tulevaisuuteen. Etenkin Paavalin vaikutuksesta Jeesuksen elämäntarinaa muokattiin ”henkisempään” suuntaan. Enemmän painoa pistettiin Jeesuksen uhraukselle ja sille, että Jeesus Jumalan poikana oli tie isänsä luo.

Evankeliumeja kirjoitettaessa Jeesuksen tarina, hahmo ja hänen sanomansa olivat jo muovautuneet poliittis-uskonnollisesti tarkoituksenmukaiseen suuntaan. Verhoeven onnistuu kuitenkin mainiosti rekonstruoimaan saatavilla olevasta lähdeaineistosta kertomuksen historiallisen, lihallisen Jeesuksen vaiheista.

Kyseessä on silti vain tulkinta: asioiden todellista kulkua emme voi koskaan tietää.

Paul Verhoeven. Jeesus Nasaretilainen. Into 2012. 298 s.