Piikki lihassa

Tapaan Sakari Kukon mukavassa naapurikuppilassa Herttoniemessä. Maailmaa kiertänyt veteraanimuusikko on nyttemmin kotiutunut Helsinkiin, vaikka jakaakin aikansa pääkaupungin ja kotiseutunsa Kainuun välillä. Piirpaukkeesta ja lukemattomista muista kokoonpanoista tunnettu Kukko pitää monta rautaa tulessa: Kainuussa hän toimii muun muassa Ristijärven veisuufestivaalien taiteellisena johtajana.

Tasan vuosi ennen haastattelua, täydenkuun yönä hän äänitti Iro Haarlan, Ulf Krokforsin ja Mika Kallion kanssa Valo-nimen saaneen albumin, joka sisälsi instrumentaalitulkintoja hengellisistä sävelmistä Suomesta ja ympäri Eurooppaa. Se taas oli eräänlaista jatkoa jo 2001 ilmestyneelle, kiitetylle Virret-albumille, jonka materiaali rajattiin suomalaista alkuperää oleviin virsiin. Hengellinen musiikki ei kuitenkaan ollut Kukolle tuolloinkaan mikään uusi innostus.

– Mä olen laulanut kirkossa jo 50 vuotta sitten. Tai lasken, että ensi vuonna tulee 50-vuotistaiteilijajuhla. Siitä on jäänyt sellainen tapaus mieleen, että minulle tultiin sanomaan erään mummon itkeneen, kun lauloin. En oikein ymmärtänyt sitä, mietin että lauloinko niin huonosti.

– Tosin jo sitä ennen olin katulaulajana, lauloin italiankielisiä lauluja. En tietenkään osannut italiaa, mutta opettelin sanat ulkoa! En olisi edes muistanut sitä, ellei eräs vanha rouva olisi tullut sanomaan, että olen hänelle edelleen laulun velkaa. Periaatteeni oli, että palkka ensin, laulu sitten. Mutta äiti oli tullut korvasta hakemaan suurta taiteilijaa, ja tälle rouvalle jäi laulamatta. Korvasin sen hänelle nyt ja annoin levyni, Kukko naureskelee.

– Äidin suvussa Ristijärvellä on veisaajia, mutta kun minut pyydettiin sinne veisuufestivaalien taiteelliseksi johtajaksi, eivät ne tienneet mun juurista mitään. Isä veisasi ja veisuutti kansakoulunopettajana. Edelleen 89-vuotiaana se laulaa hautajaisissa ja veteraanijuhlissa.

– Mutta ei meidän perhe ole koskaan ollut erityisen uskonnollinen. Normaali 50-luvun perhe, Kukko määrittelee.

Myöhemmän iän kiinnostusta virsiin hän luonnehtii pilke silmäkulmassa oman edun tavoitteluksi.

– Kyllähän sen tietää, miksi nuori kolli rautalankaa kitaralla vääntää. Kun sitten ikää tulee lisää, alkaa kiinnostaa maine ja kunnia. Ja kun tulee vielä lisää ikää, niin taivaspaikka.

Virsissä oli Kukolle kyse myös suomalaisuudesta.

– Ennen kuin palasin Suomeen, olin asunut kymmenen vuotta Espanjassa. Ulkomailla kaikki suomalainen kulttuuri kasvoi käsittämättömiin mittoihin. Täällä sitten kuulin sopivalla hetkellä jonkun sopivan virren radiosta ja tuntui heti, että oho, onpas hienoa, tästähän voisi saada jotain irti instrumentaalina.

– Sanon silti, että lukekaa ne virsien tekstitkin, ne antaa paljon hienoja näköaloja”

Valolla sävelmiä on siis ympäri Eurooppaa, ääripäistäkin: Portugalista ja Norjasta, kuten Kukko mainitsee. Hän huomauttaa, että suurin osa suomalaisestakin virsiperinteestä on alkujaan Keski- ja Etelä-Euroopasta.

– Sitten on se yksi kerrostuma vanhaa kalevalaista melodiaa, johon on tehty kristilliset sanat.

Harmaalla alueella

Vastavirta-festivaalilla syyskuun lopussa ei kuitenkaan esiinny Valontehnyt yhtye, vaan tänä vuonna muotoutunut ja vasta muutaman keikan tehnyt Helle-niminen kokoonpano. Sen juuret taas ovat maailmanmusiikillisessa Humbalax-orkesterissa, mutta uusi viritys liittyy myös Kukon haluun soittaa pianoa. Hänethän tunnetaan parhaiten puhaltajana, mutta hän kertoo soittaneensa pianoa ajallisesti enemmän kuin mitään muuta instrumenttia.

– Halusin ruveta tekemään pianotriolla, ja halusin siihen senegalilaiset soittajat, koska mun rytminen ajattelu on muotoutunut niin senegalilaistyyppiseksi, etten saa kaikkia asioita toteutettua suomalaisten kanssa. Bändistä tuli kuitenkin kvintetti, koska ensimmäiselle keikalle pyydettiin vierailijaksi laulaja Meissa Niang. Trumpetisti Mika Mylläri sattui olemaan paikalla ja sanoi, että tää on paras bändi, mä haluan tähän mukaan. Ei kannata pitää lähtökohtaideasta liian tiukasti kiinni, mieluummin antaa sen kasvaa ja elää omaa elämäänsä. Tämä bändi on venynyt jo tosi moneen juttuun, ja kuitenkin on sellainen fiilis, että ollaan vasta jäävuoren huippua raapaistu.

Helle on soittanut mainituilla veisuufestivaaleillakin, mitä Kukko luonnehtii “kunnon ekumeeniseksi keikaksi”. Äkkiseltään ajatus senegalilaisen rytmiikan yhdistämistä veisuuseen kuulostaa epätodennäköiseltä.

– Senegalilaisuus ei ole pelkästään rytminen asia, kyse on myös harmonioista, Kukko selventää. – Helteen vahvin yksittäinen vaikuttaja on se harppumusiikki, joka on vanhan Malin kuningaskunnan hovimusiikkia. Siinä on myös linkki vanhaan suomalaiseen kantelemusiikkiin, kantele on hyvin samantapainen soitin kuin tämä kora, hän jatkaa ja innostuu sitten kertomaan muun muassa Toivo Kuulan kansanlaulusovitusten flamencovaikutteista. Musiikilliselta yleissivistykseltään lievästi ilmaistuna köyhempi toimittaja on pian pyörällä päästään.

Genrerajoilla ei taida olla sinulle hirveästi merkitystä?

– Sillä tavalla kyllä, että on mielenkiintoista, miten vaikutteet ovat kulkeutuneet musiikinlajista toiseen. Mutta en voi mitenkään kunnioittaa mitään rajoja siinä mielessä, että asettuisin itse niiden sisäpuolelle. Kaikkien musiikintekijöiden pitäisi olla vapaita tekemään just sitä mikä tuntuu parhaalta.

Aloitit julkisen urasi 70-luvulla, jolloin rajojen taidemusiikin ja kevyen musiikin välillä on täytynyt olla nykyistä jyrkempiä.

– Kyllä nykyäänkin on kaksi paksua paalua. Toinen on tämä taidemusiikki, jossa arvostetut auktoriteetit kertovat, mikä on hyvää ja mikä huonoa, yleisö käy kiltisti konserteissa ja taputtaa mukana, ja raha virtaa virallisia teitä. Toinen paalu on sitten kaupallinen musiikki, jossa ainoa merkittävä asia on se mikä jää viivan alle, siis rahallinen tulos.

– Mutta kaikki meikäläisen tekemiset on harmaalla alueella. Me saadaan onneksi sieltä tukiosastoltakin jonkin verran huomiota, ja ilman sitä viivan alle jäävä tulos olisi aika pieni. Varsinkin kun musiikkia jaellaan nykyään niin, että se on lähestulkoon ilmaista.

– Onhan sitä tullut visiteerattua molemmilla puolilla. Olen soittanut Radion sinfoniaorkesterin ja Oopperan orkesterin kanssa, ja toisaalta Rauli Badding Somerjoen ja Paula Koivuniemen kanssa. Mieluumminhan sitä olisi enemmän siellä valkoisella alueella. Kyllä sekin lämmittää, kun radion toivekonsertissa pyydetään omia biisejä, mutta ennemmin ottaisin levymyynnin, Kukko naurahtaa.

Rockmuusikoiden matkassa

Iskelmäartistien ohella Kukko on tehnyt yhteistyötä myös rockyhtyeiden kanssa, ja juuria hänellä on toki silläkin alalla. “Sähkökitarakausi” Hendrix-vaikutteisena kitaristina alkoi 15-vuotiaana; sitä ennen oli vielä ehtinyt olla folk-vaihekin, baskeri päässä ja mustat lasit silmillä.

Aikalaisia oli esimerkiksi Hasse Walli, jota Kukko luonnehtii “Suomen Hendrixiksi, kun mä olin Kajaanin Hendrix”. Sitten vuosikymmeniä myöhemmin Walli esitteli Kukon veljelleen Petrille, minkä seurauksena olivat vierailut nuoremman Wallin johtaman kulttiyhtye Kingston Wallin levyillä ja keikoilla.

Kingston Wallin faneihin taas lukeutui Kalevala-vaikutteisen metalliyhtye Amorphiksen jäseniä, ja kun tämä suosikkibändi alkoi 90-luvun lopussa ottaa yhä enemmän vaikutteita suomalaisesta progesta ja kansanmusiikista, halusivat hekin Kukon soittamaan kanssaan. Ensimmäisissä yhteisissä sessioissa Tuonela-levyä (1999) varten oli englantilainen tuottaja, jonka työtavat olivat hieman erilaisia kuin mihin Kukko oli tottunut. Kingston Wallin kanssakin oli soolot taltioitu yhdellä otolla, nyt se ei käynyt.

– Se tuottaja pisti mut todella helteeseen. Mä olin, että ai jaa, tää on tällainen sessio, marinoidutaan nyt sitten tässä. Mun soittoa leikeltiin ihan huolella, ja väitän, ettei se tehnyt lopputuloksesta parempaa.

Kukko on kuitenkin jatkanut yhteistyötä Amorphiksen kanssa ja esiintyy yhtyeen viimeisimmälläkin levyllä. Meininki on nyt ollut rentoutuneempaa, kun ulkopuolisia tuottajia ei enää ole ollut paikalla.

Kukko on itsekin toiminut tuottajana, ja tästä roolista hänellä on selkeä näkemys.

– Mun mielestä hyvä tuottaja puuttuu asioihin vasta, kun se on oikeasti tarpeen. Jos siellä rupeaa liian rajusti pamauttelemaan negatiivisia mielipiteitä asioista, niin se saattaa mennä rikki se koko juttu.  Psykologiahan tässä bändiliiderin tai tuottajan hommassa on ainoa oikeasti tärkeä asia.

Kuinka paljon annat omissa projekteissasi soittajille vapauksia?

– Hyvin paljon. Jos annan muusikoille jonkin idean, ja se lähtee elämään omaa elämäänsä, olisi typerää pitää mustasukkaisesti kiinni alkuperäisestä.

Takki samassa asennossa

Vasemmistolaisuus on Kukolla suvussa siinä missä veisuukin.

– Mun äidin puolen isovanhemmat oli kommunisteja, sellaisia kansalaissodan käyneitä vanhan kansan kommunisteja.

– Minä tietysti -53 syntyneenä ehdin jo 60-luvun puolella jonkin verran ajattelemaan näitä asioita, ja siihen aikaan minusta sellainen ihminen, joka ajatteli oikeistolaisittain, oli hyvin kummallinen. Oikeistoon liittyi apartheid, Vietnamin sota ja yleinen imperialistinen riisto.

– Varsinkin sitten 70-luvulla piti olla jommalla kummalla puolella, eikä mun todellakaan ollut vaikeaa valita, mutta en silti koskaan kuulunut mihinkään puolueeseen. Meillä oli kyllä Piirpaukkeessa pari kunnon taistolaista, joilla oli paidat ja kaikki. Me päästiin siihen aaltoon, ja kun tuli hauskoja Neuvostoliiton- ja Kuuban-reissuja, niin totta kai me otettiin ne kaikki. Mutta mä olin vähän piikki lihassa, en koskaan kuulunut mihinkään. Me saatiin Kulttuurityöntekijöiden liiton palkinto, enkä mä edes kuulunut siihen liittoon. Siitä tuli vähän naputusta. Mutta nyt monet niistä ihmisistä ovat kääntäneet takkinsa, ja mun takki on yhä samassa asennossa, Kukko nauraa.

Ovatko matkat kolmannessa maailmassa auttaneet pitämään mielessä, etteivät köyhyys ja vääryydet ole kadonneet mihinkään?

– Kyllä televisiosta näki jo mun nuoruudessa, mitä esimerkiksi Afrikassa tapahtui, Kukko huomauttaa. – Aina puhuttiin siitä, miten kurjaa niillä siellä on. Mutta kun menee paikan päälle, niin ne on onnellisempia kuin me, niillä on oikeasti hyvä meininki. Kun soittaa jossain täällä humppalavoilla, missä rytmin seuraamisen ei pitäisi olla niin kovin vaikeaa, mutta se vaan on... ja sitten menee Afrikkaan, missä jokainen ihminen tanssii kuin täkäläinen huipputaiteilija ja vieläkin paremmin. Jos tästä näkökulmasta ajattelee, niin sori vaan, me valkoiset ollaan aika kehityskansaa.

Röyhkeä liikemies Youssou N'dour

Kukon kiinnostus maailman moninaisiin musiikkikulttuureihin virisi kauan ennen “maailmanmusiikin” käsitteen olemassaoloa. Hän ajoittaa sen vuoden 1974 Kööpenhaminan big band -festivaaleihin, joilla oli itse voittamassa jazzsarjaa. Kukkoa oltiin tyrkyttämässä jenkkeihin jazz-oppiin, mutta hänen mielenkiintonsa vangitsi kansanmusiikkisarjan voittanut romanialainen ryhmä.

– Silloin mä tajusin, ettei tarvitse matkia amerikkalaisia. Sen jälkeen rupesin reissailemaan. Menin aina jonnekin, mikä tuntui mielenkiintoiselta. Kun tulin Senegaliin 1979, se oli uskomaton onnenkantamoinen. Mbalax-musiikki oli juuri puhjennut kukkaan siellä.

Näin Kukko päätyi soittamaan muun muassa kaupallistetun maailmanmusiikin suurimpiin tähtiin sittemmin nousseen Youssou N'dourin kanssa. Tästä hänellä ei ole kuitenkaan mitään hyvää sanottavaa, eikä Ruotsin kuninkaallisesta musiikkiakatemiasta, joka viime vuonna myönsi miljoonan kruunun suuruisen Polar-palkinnon N'dourille yhdessä suomalaisen Kaija Saariahon kanssa.

– On säälittävää, että se palkinto annetaan tuommoiselle artistille, joka on upporikas liikemies ja saanut suuren osan varallisuudestaan röyhkeällä liiketoiminnalla ja kollegoiden polkemisella. Jos siellä joku nuori artisti yrittää pinnalle, Youssoulla on keinot saada ne pois pelistä. Olisivat jakaneet sen miljoona kruunua tuhannelle nuorelle senegalilaismuusikolle. Jokainen olisi hyötynyt siitä. Nyt se meni aivan hukkaan koko summa.

– Youssouhan esiintyy suurena hyväntekijänä julkisuudessa, Peter Gabriel on saanut sen tajuamaan sellaisen arvon, vaikka kun mä olin Senegalissa, se lauloi vain rikkaille ja sen tekstit nuoli niiden perseitä.

Sakari Kukko taas ei tunnu nuoleskelevan ketään eikä kunnioittavan mitään rajoja. Kannattaa tulla Vastavirta-festivaalille tarkistamaan asia.

Sakari Kukko esiintyy Helle-yhtyeen kanssa Vastavirta-festivaalilla Vanhalla Ylioppilastalolla lauantaina 27. syyskuuta.