Historiantutkija Markku Jokisipilä ja toimittaja Janne Könönen ovat julkaisseet Suomen ja Saksan suhteita käsittelevän tutkimuksen Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933-1944.

Teoksessa on uutta tietoa miten silloinen Suomen johtava sisärengas vei Suomen fasistisen Saksan liittolaiseksi. Liittoon ei menty ”ajopuuna” vaan tarkoituksella ja määrätietoisesti. Sanottiin ”tahdon”, kun Suomen kansa etu olisi vaatinut sanomaan ”ei”.

Sisärengas ei kantanut huolta siitä tehdäänkö päätökset hallitusmuodon määräysten mukaan, vaan ne tehtiin perustuslakia rikkoen.

Teoksessa todetaan, ketkä ovat vastuussa hyökkäyssodasta Neuvostoliittoa vastaan: ketkä ovat siis sotasyyllisiä.

Kirjassa on tarkkaa kuvausta siitä, miten Saksan natsiaatteita otettiin vastaan ja levitettiin sekä miten rakennettiin läheisiä ja lämpimiä henkilö- sekä järjestöyhteyksiä Saksan natseihin.

Fasistisen kulttuurin ovenavaajat

Helsingin Meilahdessa sijaitsi pieni huvilamainen puutalo, jossa asuivat kirjailija Maila Talvio ja kielitieteilijä Jooseppi Mikkola. He järjestivät vakituisesti saksalaismielisiä tilaisuuksia ja tapaamisia. Talvion koti muuttui saksalaisuuden vastaanotto- ja levittämiskeskukseksi. Juhlahuoneen seinällä oli suuri ”vapauttaja” kenraali R. von der Goltzin muotokuva.

Talvio piti vuonna 1918 maahan tunkeutuneita saksalaisia sotilaita Suomen vapauttajina, maan pelastajina punaisten hirmuvallalta. Hitlerin valtaannousun jälkeen Talvio estoitta ja mielihyvin avasi ovet natsien aatteille ja kuvasi sen ”kulttuuriksi”.

Talvion tapaamisiin osallistuneita kutsuttiin ”Saksan-ystäviksi”. Heitä oli lukuisia: mainittakoon professori V. A. Koskenniemi, yliopistodekaani Edvin Linkomies, matemaatikko Rolf Nevanlinna, IKL:n johtohahmot Vilho Annala, Bruno Salminen ja kansanedustaja Hilja Riipinen, lisänimellä ”eduskunnan ainoa mies”.

Myötäsukaista informaatiota uudesta Saksasta levitti Suomen kirjailijaliitto. Keväällä 1934 kansallissosialistinen kirjailija Hans Johst osallistui kirjailijaliiton kokoukseen ja esitteli uuden Saksan kirjallista henkeä. Hän oli vuosikymmenten saatossa tuleva kuuluisaksi näytelmänsä Schageter lainauksesta: ”Kun kuulen sanan kulttuuri, poistan varmistinen browningistani.” Johst puhui Helsingissä tulenpalavasti modernia kirjallisuutta vastaan puolustaen saksalaisten toimia ”terveen, jalon ja kohottavan” kulttuurin nostamisessa kunniaan.

Suomen oikeistolainen eliitti vaikutti saksalaismielisen fasistisen asennoitumisen leviämiseen. Heistä monet pitivät sitä ansionaan.

Kirjailija V. A. Koskenniemi kirjoitti: ”On mahdotonta ajatella, ettei Suur-Saksa… muodostaisi mahtavaa kaikupohjaa suurelle kulttuurille sanan jokaisessa merkityksessä” (vuonna 1941).

Suomessa natsismin vaikutus oli kuitenkin rajoittunutta.

”Vaikka kansallissosialistinen kulttuuripolitiikka onnistuikin Suomessa saamaan hyvällä prosentilla koukkuunsa tiede- ja taide-eliitin edustajia, jäi rahvas siltä tavoittamatta… tavalliset suomalaiset eivät juuri saksalaisuudesta piitanneet”, toteavat Jokisipilä ja Könönen.

Aseveljeyden pohjustajat

Sipilä ja Könönen esittävät mielenkiintoisia tietoja, millä tavoin Suomen eliitti – johtohenkilöt – solmivat läheisiä henkilökohtaisia suhteita Saksaan ja saksalaisiin. Tärkeää ja ratkaisevaa politiikkaan vaikuttavaa suhdetta rakensivat armeijan johtavat upseerit ja erityisesti kenraali C. G. E. Mannerheim.

Syntymäpäivillään 1937 Mannerheim kohdisti puheensa ylistyskiitokseksi saksalaisille:

”Saksalaiset aseveljeni – kansamme ei unohda kohtalonhetkellään saamaansa apua… Jokainen… on ilolla seurannut sitä uutta elämää, joka on herännyt vanhoissa saksalaisissa tammissa kunnioitetun marsalkka von Hindenburgin jalon persoonallisuuden sekä valtakunnankansleri Hitlerin uutta luovan ja voimakkaan johtajahahmon johdolla”.

Mannerheim solmi jo vuonna 1934 henkilökohtaisen läheisen suhteen Saksan kakkosmieheen, marsalkka Herman Göringiin, joka tiivis suhde jatkui hyökkäyssodan vuosiin. Mannerheim piti Göringiä vuonna 1943 miehenä, joka oli ”rehti Suomen ystävä” ja aina piti antamansa lupaukset.

Vierailujen ja vastavierailujen huippusesonki

Talvisodan aikana suomalais-saksalaisissa suhteissa tapahtui tietynasteinen hiljeneminen. Saksalaiset eivät julkisesti seisseet Suomen puolustajina. Mutta sitten syksystä 1940 kevääseen 1941 nousi pika pikaa suomalais-saksalaisten vierailujen ja vastavierailujen sarja. Rakennettiin siltaa molempiin suuntiin. Poliittisena taustana oli se, että Saksa oli alkanut valmistautua Neuvostoliiton vastaiseen hyökkäyssotaan. Saksa haki sotaan liittolaisia ja Suomi laskettiin tulevaksi kumppaniksi. Saksan sotilaat majoittuivat Petsamoon ja Lappiin.

Englannin Helsingin-suurlähetystön attasea Kit Kennev kirjasi muistiin Suomessa parveilevista saksalaisvaikuttajista, ja muutamassa viikossa hän totesi Suomessa käyneen parikymmentä korkean tason saksalaista vierasta.

Suomen Berliinin-sotilasasiamies Victor Sundman kertoi puolestaan Berliinin vilisevän suomalaisia delegaatioita: oli kauppavaltuuskuntaa, hiili- ja paperiherroja ja muita.

Reserviupseerikursseilla jotkut kouluttajista innostivat oppilaitaan laulattamaan kansallissosialistista Horst Wesseliä ja fasistien Giovinezza-taistelulaulua.

Saksan-suhteiden huipennus kulttuuritoiminnassa olivat saksalaiset teollisuus- ja kirjanäyttelyt Helsingissä huhti- ja toukokuussa 1941.

Uusi Suomi –lehti kuvasi avajaisia:

”Siniristi- ja hakaristilippujen rivistöt reunustivat eilen Turuntietä (nykyään osa Mannerheimintietä) keskikaupungilta Messuhallille saakka”.

”Sisärengas” johti Saksa-suhteita

Tutkimuksessa selostetaan Suomen sodanaikaisen johtamiskeskuksen toimintaa ja sen linjauksia sekä linjanmuutosta.

Sotakabinettiin kuuluivat Mannerheim, Risto Ryti, J. W. Rangell, Väinö Tanner ja Rolf Witting. He uskoivat alkuun vakaasti Saksan voittoon ja että liitossa Saksan kanssa Suomi tulee suureksi. Saksan aseitten tuella Suomelle palautuvat talvisodassa menetetyt alueet ja saadaan Karjalasta maata ”korkojen kanssa”.

Saksan armeijan kärsiessä tappion Stalingradissa Mannerheim kutsui maaliskuussa 1943 sotakabinetin kriisikokoukseen Mikkeliin. Päämajan tiedustelujaoston päällikkö eversti Aladar Paasonen totesi sisärenkaalle, ettei Saksa kykenisi voittamaan Neuvostoliittoa.

Sodan kääntyminen tappiolliseksi oli Suomessa järkytys: ”Tarkoittihan se kaikkien niiden sotilaallisten ja poliittisten laskelmien, joiden nojalla jatkosotaan oli ryhdytty, pettämistä”.

”Saksan ja Suomen välirauhan kuumuudessa leimahtanut romanssi alkoi kääntyä pakkoavioliiton puolelle.” Erillissota oli nyt Suomen ulkopolitiikan johtotähti.

Suomen johtohenkilöt alkoivat vähentää ja karttaa Saksa-suhteita. ”Mannerheim lensi Saksan kautta Sveitsiin hoidattamaan terveyttään, mutta asevelimaan kamaralle hän teki pelkän pikaisen välilaskun.”

Poikkeuksen teki Lotta-johtaja Fanni Luukkonen, jonka Hitler otti vastaan 19. toukokuuta 1943. Hitler kiinnitti Luukkosen rintaan Saksan Kotkan ritarikunnan ensimmäisen luokan ristin rintatähtineen.

Hitlerin kunnianosoituksen voi nähdä myös Hitlerin mielenosoituksena Suomen sotakabinetin suuntaan. ”Kun heistä ei ollut miestä saapua tapaamaan Saksan johtajaa kasvotusten, oli Führerin annettava korkea tunnustuksensa Luukkoselle. Mannerheimille ja kumppaneille tämä sopi erinomaisesti.”

Suomen suhteista fasistiseen Saksaan ei saa vaieta

Suomen liittosuhde Saksan kanssa ei ole kunniakas luku historiassa. On todettava, että niin kansantasavaltaisena kuin Suomi esitetäänkin joissain historian kuvauksissa, tosiasiassa pieni ”sisärengas” vei Suomen traagiseen hyökkäyssotaan Neuvostoliittoa vastaan.

Merkittävimmän Saksan ystävien ryhmän muodostivat presidentti Ryti, ylipäällikkö Mannerheim ja sosialidemokraattisen puolueen johtaja Väinö Tanner. Jokisipilä ja Könönen kirjoittavat, että vaikka kolmikko ei ollut saksalaismielinen, niin se asemansa kautta varsinkin aseveljeyden lämpiminä vuosina näytteli keskeistä roolia maiden suhteissa.

Tannerilla oli sisärenkaassa erityisasema.

”Pohtiessaan lähentymistä Saksaan Mannerheimin ja Rytin johtaman sisärenkaan olisi ollut pakko perääntyä, mikäli Tanner olisi asettunut sitä vastustamaan koko poliittisella painoarvollaan.”

Kaikkia Suomi-Saksa-suhteisiin liittyviä tapahtumia ja kysymyksiä kirjoittajat eivät ole käsitelleet. Työväenliikkeen ja kommunistien fasismin vastaista taistelua ei ole tarkemmin selostettu. Heille – sodan ja fasismin vastustajille – kuuluu kunniapaikka Suomen historiassa.

Selkeän totuuden mukaisen yleiskuvan Jokisipilä ja Könönen esittävät tutkimuksessaan. Siitä heitä on kiitettävä, mutta heillä on myös virheellisiä arvioita Suomen-Saksan-suhteiden vaikutuksista ja sodan seuraamuksista. Heidän johtopäätöksensä eivät ole kaikilta kohdiltaan työväenliikkeen historiakäsityksen mukaisia.

Markku Jokisipilä & Janne Könönen: Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933-1944. Otava 2013. 602 sivua.