Vaalitulos ja vasemmiston tilinteko

Alkuperäinen kirjoittaja: ERKKI SUSI

Huomionarvoisin tulos viime viikonvaihteen EU-parlamenttivaaleissa oli sosiaalidemokraattien ja sosialistien suurhäviö useissa jäsenmaissa. Demareista vasemmalla olevat puolueet menettivät myös kokonaispaikkalukuaan, mutta etenivät eräissä maissa. Äärioikeistolaiset, oikeistopopulistiset ja ulkomaalaisvastaiset ryhmittymät rynnistivät hälyttävästi. Perinteiset oikeistopuolueet pystyivät käyttämään hyväkseen demarien romahdusta ja alhaista äänestysaktiivisuutta, mutta epäonnistuivat useissa maissa kasvattamaan ääniosuuttaan. Joissakin tapauksissa niiden kannatus väheni merkittävästi.

Kokonaisarvioon on syytä vielä palata, mutta keskitymme tässä Suomen tulokseen.

Suomessa silmiinpistävin suunta oli perussuomalaisten ja vihreiden rynnistys ja sekä SDP:n että vasemmistoliiton rökäletappio. SDP menetti 58 474 ääntä ja yhden paikan, vasemmistoliitto 52 601 ääntä ja ainoan paikkansa. Keskusta menetti ääniä vielä enemmän, mutta sai vastoin synkimpiä ennusteita kolme paikkaa (-1) ja selitti tuloksen torjuntavoitoksi. Kokoomus joutui myös tyytymään kolmeen paikkaan ja menetti yli 6 000 ääntä, mutta voi lämmitellä suurimman puolueen asemalla.

Kaikkein tärkeintä ja kiireellisintä on nyt tehdä arvioita vasemmiston tappion syistä. Myös kelpo vaalikampanjan vähin varoin ja massiivisen mediasyrjinnän kohteena tehnyt SKP kantaa huolta ja vastuuta tästä, sillä myös se kärsi vasemmiston yleisestä tappiosta ja sen syistä. Näin ensiksikin siksi, että hyvin monien äänestäjien on edelleen vaikea tehdä eroa SKP:n ja muiden vasemmistopuolueiden, varsinkaan vasemmistoliiton välillä, ja toiseksi siksi, että myös SKP sai maksaa valtavasemmiston synneistä ja niiden aiheuttamasta perussuomalaisten rynnistyksestä sekä oikeiston ja vihreiden menestyksestä.

Tietenkin vasemmiston tappiolla Suomessa ja monissa muissa EU-maissa on yhteisiä piirteitä ja niitä pitää eritellä. On muun muassa ihmetelty, miksi nykyinen talouskriisi ei ole hyödyttänyt vasemmistoa. Mutta vanha hokema "nälkä on punikki" ei ole koskaan automaattisesti pitänyt paikkaansa eikä työtätekeviä yhä ahtaammalle saattanut talouskriisikään ole mikään vasemmiston nousun automaatti. 1930-luvun alun Saksa on karmea esimerkki päinvastaisesta, niin myös ääripuolueiden menestys äskeisissä vaaleissa. Vasemmiston menestyksen kriisin oloissa takaa vain selkeästi vaihtoehtoinen ja joukkotoimintaan nojautuva politiikka.

Suomen vasemmistopuolueiden näissä ja jo monissa aikaisemmissa vaaleissa kärsimien tappioiden taustalla on monia tekijöitä, joita ei pidä eurooppalaiseen trendiin viittaamalla väistellä:

Ensiksikin, Paavo Lipposen kahden hallituksen oikeistolainen, pieni- ja keskituloisten elinehtoja heikentänyt politiikka, jota SDP ja vasemmistoliitto olivat harjoittamassa. Ilman rehellistä tilintekoa tästä kaudesta vasemmistopuolueilla ei ole toivoakaan uudesta noususta.

Toiseksi, SDP:n ja vasemmistoliiton mukanaolo kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa ja kuntien palvelujen leikkaamisessa ja yksityistämisessä.

Kolmanneksi, näiden puolueiden hurahtaminen kritiikittömään EU-uskoon, mikä on avannut Timo Soinille portit menestykseen.

Neljänneksi, erityisesti SDP:ssä, mutta jonkin verran myös vasemmistoliitossa ilmenevä Nato-kallistuma, joka nyt ruumiillistuu SDP:n (ainoassa) mepissä Liisa Jaakonsaaressa.

Viidenneksi, kahden vasemmistopuolueen kyvyttömyys selkeän vaihtoehdon esittämisessä talouskriisille ja kapitalismille, hampaattomuus oppositiopolitiikassa ja toimettomuus ay-liikkeessä.

Kuudenneksi, oikean joukkopohjaisen ja toiminnallisen vasemmiston ja työväen yhteistyön karsastaminen, jota on peitelty seireenilauluilla kahden puolueen vaaliliitosta tai yhteen sulattamisesta.

Seitsemänneksi, oma lukunsa vasemmistoliiton osalta on Suvi-Anne Siimeksen tie puolueen puheenjohtajasta lääketeollisuuden pomoksi ja Risto E.J. Penttilän tukijaksi sekä korvien sulkeminen Esko Seppäsen mielipiteiltä.

Nyt on vasemmiston puoluerajat ylittävän avoimen ja toverillisen pohdinnan aika.