Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa

”Fasistit, imperialistit ja väärät kristityt hyökkäävät kimppuumme: menneisyys yhdistyy säilyttääkseen hämähäkinverkkonsa ja tukkiakseen toivolta tien… Teidän solidaarisuutenne on se leipä ja vesi, jota kansani sankarillinen taistelu tarvitsee. Ainoa sanani teille nuoret ihmiset: Chile on hiljainen Vietnam!”

Pablo Neruda

Chilen sotilasvallankaappaus syyskuussa 1973 synnytti Suomessa nopeasti ennennäkemättömän laajan liikkeen Chilen opposition puolesta.

Syyskuun 11. 1973 alkanut vallankaappaus kumosi Chilessä demokraattisesti valitun, kolme vuotta valtaa pitäneen sosialistipresidentti Salvador Allenden hallinnon. Allende johti Unidad Popularia, laajaa vasemmistopuolueiden rintamaa, joka rakensi Chilessä sosialismia demokraattista tietä.

Allende oli ensimmäinen vapailla vaaleilla valittu marxilainen johtaja Latinalaisessa Amerikassa. Hänen valtaannousunsa herätti innostusta ja toivoa vasemmistossa ympäri maailmaa.

Toivo romahti syyskuussa 1973, kun kenraali Augusto Pinochetin johtama armeija kaappasi maassa vallan. Yhdysvaltain tukemaa oikeiston salaliittoa vasemmistovallan kaappaamiseksi oli valmisteltu pitkään.

Epätoivoinen Allende teki itsemurhan, hänen hallintonsa murskattiin ja Chile vaipui fasistisen sotilasjuntan mielivallan alle. Fasistijuntan vainoissa tapettiin yli 3 000 ihmistä. Kymmenet tuhannet vangittiin. Monet pakenivat poliittista vainoa ulkomaille – myös Suomeen.

Laaja solidaarisuusliike

Helsingin Maanantaiklubilla muisteltiin Chilen vallankaappauksen aiheuttamia reaktioita ja vauhtia, jolla laajapohjainen ja vaikuttava solidaarisuusliike syntyi maantieteellisesti niinkin kaukana kuin Suomessa. Esimerkiksi jo vallankaappausta seuraavana päivänä Suomessa levisivät lentolehtiset, jotka kertoivat Chilen tragediasta.

Aiheesta tuoreen pro gradu -työnsä tehnyt valtiotieteen maisteri Linda Heinonen kertoi, että suomalaiset lähtivät laajoin joukoin mukaan solidaarisuusliikkeeseen. Heinosen mukaan Chilen kriisin myötä suomalaiset joutuivat ensimmäistä kertaa toden teolla pohtimaan kansainvälisen solidaarisuuden kysymyksiä.

Vasta perustettu Suomi-Chile-seura kasvatti jäsenmääräänsä. Vuoden 1973 loppuun mennessä liki satatuhatta suomalaista oli allekirjoittanut Chilen sotilasjuntan vastaisen vetoomuksen. Monet järjestöt, puolueet ja ammattiliitot vaativat ihmisoikeuksien takaamista Chilen oppositiolle. Mukana oli aktiivisesti mukana vasemmiston lisäksi muun muassa kirkko. Toimintaa oli niin ruohonjuuritasolla kuin laajoissa koko maan kattavissa kampanjoissa, kuten Taksvärkki-tempauksessa.

Myös Suomen valtiolta edellytettiin konkreettisia toimia, joilla auttaa vainon kohteeksi joutuneita chileläisiä. Hallituksen merkittävin teko olikin Chilen pakolaisten vastaanotto.

Suomalaisen yhteiskunnan murros

Linda Heinonen kertoi itsekin ihmetelleensä, minkä takia kaukaisen Chilen kysymys herätti 1970-luvun Suomessa niin paljon kiinnostusta ja herätti laajat kansanjoukot toimimaan kansainvälisen yhteisvastuun hengessä.

Ilmiö ei tietenkään syntynyt tyhjästä. Heinosen mukaan eräs lähtökohta oli suomalaisessa yhteiskunnassa 1960-1970-lukujen taitteessa tapahtunut murros.

Suomi oli modernisoitumassa kovaa vauhtia. Hyvinvointi kasvoi ja koulutustaso nousi. Tämä loi yhteiskunnallisia edellytyksiä sekä 1960- ja 1970-lukujen opiskelijaliikkeille että Chile-solidaarisuusliikkeelle.

Tärkeä roolinsa oli myös kehitysmaaliikkeellä: Suomessa oli niin Tricont-ryhmä kuin tukku kolmannen maailman solidaarisuusseuroja, kuten Kuuba- ja Vietnam-seurat.

Ihmiset havahtuivat kehittyvien maiden ongelmiin yleensä konkreettisten tapahtumien kautta. Kolmannen maailman itsenäisyysliikkeet, Vietnamin sota ja sitä kautta Yhdysvaltain ulkopolitiikan laajempikin kritiikki herättivät huomiota.

Oikeudenmukaisuus innoitti

Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo on ollut kiinnostunut Chilen tapahtumista. Hiilamolta ilmestyi 2010 kirja Kuoleman listat, jossa hän käsittelee suomalaisten antamaa salaista apua Chilen vainotuille.

Hiilamon kirjan päähenkilö on Tapani Brotherus, joka toimi Suomen asiainhoitajana Chilessä vallankaappauksen aikoina. Brotherus auttoi monia chileläisiä pakoon ulkomaille ja järjesteli useiden vuosien ajan pakolaisten turvapaikkojen saamista muun muassa entisestä Itä-Saksasta.

Hiilamoa kiehtoi se, että Brotherus oli poliittiselta taustaltaan oikeistolainen. Hänen mukaansa Brotheruksella Chilen kysymys ylitti kapean oikeisto-vasemmisto-akselin. Brotherus toimi laajemman oikeudenmukaisuuden periaatteen innoittamana.

Hiilamo piti merkittävänä, että Suomen Chile-solidaarisuusliikkeen taival on nyt dokumentoitu. Hän myös peilasi 1970-luvun liikettä nykypäivän tilanteeseen.

– Miten voimme herättää yhteisvastuuta tässä ja nyt. Esimerkiksi Syyriassa ja Egyptissä on paha tilanne. Olemmeko me jo tukehtuneet tiedon tulvaan ja maailman pahuuteen? Vai onko maailmasta tullut monimutkaisempi? Chilen tilanne oli selkeän mustavalkoinen, pohti Hiilamo.

Hyökkäys legitiimiä valtaa vastaan

Maanantaiklubin yleisön joukosta löytyi useampikin Chile-solidaarisuusliikkeen aktiivi.

Kirjailija-kääntäjä Jyrki Lappi-Seppälä totesi, että aikaisemman kehitysmaaliikkeen ansiosta ihmiset olivat jo valmiiksi tietoisia Chilen tilanteesta.

– Allenden hallinto koettiin laajasti legitiiminä valtana, joka käytti demokraattisia ja laillisia menetelmiä. Chilen vallankaappaus oli äärimmäisen julma ja raaka, ja tapahtumien kontrasti kasvoi häkellyttäviin mittoihin. Kyseessä oli merkittävä asia, jonka taakse kaikki halusivat asettua yhdessä, sanoi Lappi-Seppälä.

Vallankaappauksen aikoihin sattumalta Lappi-Seppälän alivuokralaisena asunut Pertti Multanen oli mukana opiskelijaliikkeessä ja tempautui mukaan myös Chile-solidaarisuustoimintaan. Multasen mukaan tiedon tarve oli valtava. Koettiin, ettei valtamedian kautta saa riittävästi tietoa Chilen tapahtumista. Ay-liike, puolueosastot ja kansalaisjärjestöt halusivat suoraa informaatiota, joka perustui muulle kuin valtalehdistön antamalle lattealle tiedolle. Ja tätä tietoa kävi Multanen sitten kertomassa eri puolilla Suomea.

Pablo Neruda -sali Tampereelle

Hannele Salava muisteli myös tiedonkulkua ajalla ennen tietoverkkoja ja twittereitä.

– Tieto levisi, kun lankapuhelimet kävivät kuumina ja jalat kulkivat paikasta toiseen. Itsekin levitin tiedotteita aamuvarhaisella Tampereella niin Finlaysonin kuin Lokomon työmaiden porteilla. Siitä tuli kimmoketta toimintaan myös myöhemmin, totesi Salava.

Nykyään sosiaalityön professorin virkaa hoitava Jari Heinonen oli Chilen vallankaappauksen aikoihin vasta aloittanut opiskelunsa Tampereella. Hän kertoi, miten ylioppilaskunta organisoi keräyksen Chilen opposition hyväksi.

Nuoret opiskelijat menivät niin pitkälle, että antoivat Tampereen yliopiston luentosali 10A:lle nimeksi Pablo Neruda –salin. Yliopiston oikeistolainen virkamies ei tähän virallisesti kuitenkaan suostunut, mutta Heinoselle – kuten monelle hänen aikalaiselleen – yliopiston yhä käytössä oleva luentosali kulkee tänäkin päivänä tuon kuuluisan chileläisen runoilijan nimellä.

Spontaani solidaarisuusliike

Jacob Söderman toimi vallankaappauksen aikana SDP:n kansanedustajana. Södermanin mukaan suomalaiset löysivät Chilestä paljon samaistumiskohteita.

– Vasemmistolla oli suuri hinku tehdä yhteiskunnallisia uudistuksia myös Suomessa. Monilla oli samansuuntaisia ajatuksia kuin mitä Allendella Chilessä, pohti Söderman.

Allende piti kuuluisan puheen YK:n yleiskokouksessa vuonna 1972. Puheen näkökulmat koettiin laajasti Suomessa läheisiksi – olivathan molemmat pieniä, demokraattisia maita.

Vallankaappaus tuli monelle täydellisenä shokkina.

Söderman muisteli, että Maailman rauhanneuvostolla oli tuolloin päämaja Suomessa. Neuvosto reagoi nopeasti. Jo parin kuukauden sisällä järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen solidaarisuuskokous, jossa oli läsnä myös useita Allenden hallituksen ministereitä. Rauhanneuvosto päätti asettaa kansainvälisen komission tutkimaan Chilen juntan rikoksia.

Komission puheenjohtajan tehtävä lankesi Södermanille. Tämä merkitsi reissaamista kokouksissa ympäri maailmaa. Komissio otti vastaan todistuksia sotilasjuntan hirmuteoista ja laati loppuasiakirjan, jossa rikokset tuomittiin jyrkästi.

Södermanille Chile-solidaarisuusliike oli spontaanisti kasvanut ilmiö, joka osoitti, että maailmasta löytyy sittenkin paljon hyviä ihmisiä.

Kulttuurityön merkitys

Chile-solidaarisuusliikkeestä ei voida puhua ottamatta esille kulttuurityön merkitystä. Monelle näkyvintä ja mieleen painuvinta solidaarisuusliikkeen antia olivat lukuisat laulut. Poliittinen laululiike oli toki syntynyt jo ennen Chilen tapahtumia, mutta nyt se tuotti ilmoille valtavasti lauluja ja runoutta, jotka menivät suoraan monen sydämiin. Harva konflikti on koskaan tuottanut mitään vastaavaa voimannäytettä. Chileläisistä taiteilijoista muun muassa Victor Jara ja Violetta Parra tarjosivat esikuvia myös suomalaisille.

Maanantaiklubille tuulahduksen laululiikkeestä toi laulaja Monna Kamu, joka esitti Ilmo Peitson säestämänä Pablo Nerudan runoutta. Esitetyt kappaleet oli kaikki sävelletty Suomessa. Monna Kamu esiintyy Agit Prop –yhtyeessä, jonka settilistaan on aina kuulunut paljon Chile-solidaarisuutta käsitteleviä lauluja.

Risto Kolanen totesi, että Allende ei ollut perinteinen kommunisti eikä sosialidemokraatti. Allende oli laajasti hyväksytty henkilö, joka pyrki siirtymään rauhanomaisesti sosialismiin.

Vallankaappausta oli Chilessä edeltänyt toivon vaihe, joka koettiin vasemmistossa tärkeäksi. Vaikutti, että Chilessä oli syntymässä jotakin uutta vasemmiston, ay-liikkeen ja kansanliikkeiden yhteistyön ansiosta. Moni koki, että Chilen kaltaista sosialismia voisi rakentaa myös Suomessa.

Voimakas sukupolvikokemus

40 vuoden jälkeenkin Chilen solidaarisuusliike herättää keskustelua. Se oli monelle suomalaiselle voimakas sukupolvikokemus.

Vastaavan liikkeen syntymiselle nykypäivänä oltiin Maanantaiklubilla varovaisen pessimistisiä. Puheenvuoroissa koettiin, että vallitseva informaatiohyöky turruttaa ihmisiä. Suomalaiset on natotettu ja kansainvälisen solidaarisuuden kokeminen on vaikeaa.

Heikki Hiilamo näki solidaarisuusliikkeen vaikutuksia pienemmässä mittakaavassa. Hän nosti esille muun muassa Irakin sodan vastaisen liikkeen vuosituhannen vaihteen jälkeen.

Linda Heinosen gradutyön pohjalta on TA-Tieto kustannus julkaissut kirjan. Chilen kansa ei ole yksin -teoksessa Heinonen kertaa suomalaisen Chile-solidaarisuusliikkeen vaiheita 1973 vallankaappauksen jälkeen. Kirja myös innostaa pohtimaan solidaarisuustyötä tässä ja nyt.

”Allenden suurin hyve oli johdonmukaisuus, mutta kohtalo oli varannut hänelle harvinaisen ja traagisen osan: nousta suuruuteen puolustamalla ase kädessä menneeseen aikaan jämähtänyttä ja itsensä naurunalaiseksi saattanutta porvarillista järjestelmää; puolustamalla Korkeinta oikeutta, joka oli halveksinut häntä mutta oikeutti hänen murhaajiensa teot; puolustamalla viheliäistä kongressia, joka oli tehnyt hänestä lainsuojattoman mutta alistui mielihyvin vallankaappaajien tahtoon; puolustamalla oppositiopuolueiden oikeuksia, puolueiden jotka olivat myyneet hänen henkensä fasisteille; puolustamalla samaa koinsyömää ja pokkuroinnin pilaamaa paskajärjestelmää, jonka hän oli lupautunut murskaamaan ampumatta laukaustakaan. Chileläisten ikäväksi tragedia toteutui Chilessä, mutta se jää historiaan murhenäytelmänä, joka koskettaa kaikkia tuon aikakauden kokeneita ja joka on jäänyt pysyväksi osaksi elämäämme.”

Gabriel García Márquez

Chilen-pakolaisena Suomeen

Miguel Vera tuli 19-vuotiaana perheineen Suomeen joulukuussa 1973 ensimmäisessä Chilen-pakolaisten aallossa. Lentokentällä vastassa oli tiedotusvälineiden edustajia ja paljon solidaarisuusliikkeen aktiiveja. Pakkassäässä värjötelleille chileläisille saatiin heti lämpimämpää vaatetta ylle.

Veran perhe vietiin Turun lähelle pakolaiskeskukseen, missä vietettiin ensimmäiset kolme kuukautta. Sieltä tie vei Kirkkonummelle, missä Vera pääsi kiinni työelämään.

Veran mukaan tulijat otettiin alusta saakka vastaan avosylin.

– Saimme paljon apua, ja myös suomen kielen oppi nopeasti. Ihmiset hyväksyivät meidät. Olimme paikallisen nuorisoliiton kummeja ja keräsimme rahaa Chile-solidaarisuustyölle. Meillä oli pieni tanssiryhmä, joka esiintyi muun muassa rakennustyömailla ja telakoilla. Esityksiä oli seuraamassa valtavasti väkeä, muisteli Vera.

Hänen mukaansa solidaarisuustyössä ei kyselty puoluekirjoja: kaikki olivat mukana kamppailemassa ihmisoikeuksien puolesta.

Miguel Veralle kehittyi hyvä verkostot ja paljon kavereita. Hän opiskeli valokuva-alaa ja työskentelee nykyään freelance-valokuvaajana.

Kaksoiskansalaisuuden omaava Vera on käynyt synnyinmaassaan neljä kertaa, viimeksi parisen vuotta sitten työmatkalla tekemässä juttua Chilen kaivosonnettomuudessa jumiin jääneistä kaivosmiehistä. Hän kertoi kaipaavansa etenkin Andien jylhää vuoristomaisemaa.

Mutta Vera tunnusti, että hän on tuntenut todellista koti-ikävää vain Chilessä – kun on kaivannut takaisin Suomeen, jossa hän on kuitenkin asunut jo liki 40 vuotta.

Linda Heinosen uutuuskirjaa "Chilen kansa ei ole yksin" on saatavilla muun muassa Tiedonantajan verkkokaupasta >>>