”Avoin koordinaatiomenetelmä” EU:n ”Troijan hevonen” Suomen sosiaalipolitiikassa?

Alkuperäinen kirjoittaja: THOMAS MICKLIN

Välillä tuntuu, että Euroopan unionin byrokraatit keksivät erilaisia vaikeita termejä kuten ”subsidiariteetti” ja ”institutionaalinen transparenssi” vain siksi, ettei tavallinen kansa niistä mitään ymmärtäisi, ja näin byrokraatit voivat rauhassa jatkaa omassa ei niin pienessäkään hiekkalaatikossaan möyrimistä muiden häiritsemättä.

Uusimpia sanataituruuden huippusaavutuksia tällä saralla lienee ”EU:n avoin koordinaatiomenetelmä” sosiaalipolitiikassa. Sen suomentamiseen tarvitaan vähintään Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen Stakesin asiantuntija.

– ”Avoin koordinaatiomenetelmä” on terminä tyypillistä EU-retoriikkaa. Käyn siitä paljon luennoimassa, ja mitä enemmän siitä puhun, sitä vaikeammaksi sen selittäminen melkein käy, naurahtaa Stakesin asiaan vihkiytynyt tutkija Elina Palola Tiedonantajan haastattelussa.

EU:lla ei suoraa

toimivaltaa

sosiaalipolitiikassa

– Lähtökohtana on se, että EU:lla ei juurikaan ole suoraa toimivaltaa sosiaalipolitiikassa. Silti talouspolitiikka on jo pitkälti yhteistä mm. yhteisen valuutan euron myötä. Tässä tilanteessa sosiaalipolitiikkaa on alettu pitää liian kalliina jätettäväksi kokonaan EU-yhteistyön ulkopuolelle. Taustalla on tuttu huoli kilpailukyvystä. ”Avoimessa koordinaatiomenetelmässä” kyse on eräänlaisesta tulosohjauksesta, eli EU:n komissio haluaa tietyt tulokset jäsenmaiden sosiaaliturvajärjestelmiltä, Elina Palola tulkitsee.

Hänen mukaansa jäsenmaiden pitää viedä läpi yhteiset tavoitteet tekemällä niistä kansalliset ohjelmat.

– Näitä on tehty mm. eläkkeiden ja köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytyneisyyden aloilla, ja nyt on mm. terveyspolitiikka vuorossa. Näissä puitteissa jäsenmaat toimittavat komissiolle raportteja siitä mitä ovat tehneet, ja komissio poimii näistä aineistoista keskeisiä näkökulmia ns. yhteisraportteihin, Palola kertoo.

Hiljattainhan on julkistettu Hollannin entisen pääministerin Wim Kokin raportti, joka liittyy ns. Lissabonin strategiaan. Lissabonin strategian yhtenä periaatteena on ajatus siitä, että sosiaalinen koheesio ja talouden suorituskyky eivät sulje toisiaan pois, vaan ovat toisiaan vahvistavia tavoitteita. Onkin todettu, että Lissabonin strategia vaatii aktiivista asennetta sekä yksilöltä että yhteiskunnalta.

– Strategian mukaan EU:sta on vuoteen 2010 mennessä tarkoitus tehdä maailman kilpailukykyisin talousalue. Tähän liittyy myös sosiaalipolitiikan otteen tiivistyminen. Eli kun Lissabonin strategia on nyt puolivälissään, ja ensi vuonna tehdään isot väliarvioinnit, on enää viisi vuotta aikaa saavuttaa kaikki tavoitteet. Nyt ollaan siis todella kiristämässä otetta, Palola korostaa.

Hän huomauttaa, että aikaisemmin nimenomaan vakuuteltiin, ettei kyse ole mistään jäsenmaiden rankkaamisesta, vaan niiden tukemisesta kansallisten uudistusten tekemisessä. Nyt puhutaan jo parhaiden ja huonoimpien suoriutujien listaamisesta naming, shaming and faming -periaatteella. Wim Kokin raportin näkökulma sosiaalipolitiikkaan on kovin kapea, ja Lissabonin strategian ajatus talous-, työllisyys- ja sosiaalipolitiikan yhtäläisestä vahvuudesta on ”unohtunut”.

– ”Avoin koordinaatio” etenee ikään kuin kierroksittain, ja joka kerta hieman syvennetään tavoitteenasettelua ja ohjausta. Vuonna 2006 on tarkoitus siirtyä ”virtaviivaistettuun” koordinaatioon, jossa eri alueet – eläkkeet, sosiaalinen syrjäytyminen, terveyspolitiikka ja työnteon kannustavuus – ajetaan yhdeksi ”sosiaalisen suojelun” uudistamisprosessiksi.

– Käydään myös paljon ”laatukeskustelua” kilpailukyvyn parantamiseksi .Esimerkkinä mainittakoon ns. benchmarking -periaate. Laatukeskuksen määritelmän mukaan termi tarkoittaa, että ”on oltava riittävän nöyrä myöntääkseen että joku toinen on parempi, ja riittävän viisas oppiakseen kuinka voi itse tulla yhtä hyväksi, ellei jopa paremmaksi”. Kyse on ns. ”parhaiden käytäntöjen” ideologiasta, Palola kuvailee.

– Tavoitteena on luoda ”Euroopan sosiaalinen malli”, joka olisi äärettömän hyvä kilpailukyvyn kannalta, mutta edistäisi samalla sosiaalista koheesiota. Tämä tarkoittaa työntekoon kannustavaa sosiaalipolitiikkaa, jossa ”tuottamaton” sosiaaliturva halutaan minimoida. Sosiaalipolitiikalla halutaan kannustaa kaikkien osallistumista, sillä sosiaalipolitiikka joutuu yhä useammin perustelemaan olemassaolonsa talouden ja tuottavuuden termein.

”Kilpailukykyinen

sosiaaliturva”

– Nyt etsitään ”kilpailukykyistä sosiaaliturvaa”, joka ei välttämättä enää rakennu minkään vanhan järjestelmän mukaan, vaan kyse on ”sosio-ekonomisesta hallinnasta”. Kyse ei siis ole mistään kompromissista erilaisten sosiaaliturvajärjestelmien välillä, vaan talouden ja sosiaalisen välisestä uudesta sopimuksesta. Eri maiden hyvinvointijärjestelmiä ei sinänsä yritetä harmonisoida keskenään , koska komission näkökulmasta ei ole väliä kuka palvelut loppujen lopuksi tuottaa, kunhan ne tuotetaan ”tehokkaasti” ja ”taloudellisesti”, julkisen talouden kestävyyttä uhkaamatta, Palola erittelee.

– Koska 25 jäsenmaan unionissa lainsäädännön aikaansaaminen on sosiaalipolitiikan alueella lähes mahdotonta, jäsenmaiden sosiaalipolitiikkaa ohjataan ”avoimella koordinaatiolla”. Itse asiassa koko tämä järjestelmä alkoi Suomen ensimmäisellä EU-puheenjohtajakaudella, kun sovittiin virallisesti yhteisistä eurooppalaisista tavoitteista sosiaalipolitiikan uudistamiseksi, Elina Palola muistuttaa.

Kun ympäristöasioissa puhutaan kestävästä kehityksestä, on sosiaalipolitiikassakin alettu puhua kestävyydestä. Esimerkiksi eläkepolitiikassa on painottunut varsinkin rahoituksellinen kestävyys.

– Mutta on syytä kysyä myös, kuinka sosiaalisesti kestävää on tämä taloudellinen ”kestävyys” esimerkiksi eläkepolitiikassa. Esimerkiksi Virossa EU-indikaattorit näyttävät eläkejärjestelmän olevan taloudellisesti kestävä, mutta sen korvausasteet ovat todella matalat.

– Jossain vaiheessa saavutetaan se piste, jossa on valittava, kumpi on tärkeämpi arvo: sosiaalinen vai taloudellinen kestävyys. Monissa uusissa EU-maissa ollaan nyt juuri hakemassa sitä pistettä, mihin asti voidaan viedä talouden kilpailukyvyn maksimointi, Palola arvioi.

Sisältö silti

tärkeintä

”Avoin koordinointi” menetelmänä ei Elina Palolan mielestä kuitenkaan ole uhka sinänsä, vaan tärkeätä on, että kun me ”koordinoimme avoimesti”, sen pitää olla oikeasti avointa, ja ennen kaikkea meidän tulee tietää, mistä tässä prosessissa on kyse.

– Kun puhutaan, että kyse on ”vain yhteistyöstä”, häviää kokonaisuus. Lissabonin strategiassa on kyse rakenteellisesta uudistamisesta ja sosiaaliturvajärjestelmien modernisoimisesta uuteen talouteen sopiviksi. Ja tätä prosessia yritetään nyt Wim Kokin raportin mukaan tuoda myös suoraan sekä EU:n että kansalliseen budjetin tekoon, Palola toteaa ja jatkaa:

– Demokratian näkökulmasta katsottuna on todettava, että eduskunnan toivoisi olevan tiiviimmin mukana tässä prosessissa, joka tapahtuu monelta osin perinteisen lainsäädäntötyön ulkopuolella. Tarvitsemme kansanedustajia, joilla on kyky ja halu seurata aktiivisesti myös eurooppalaista sosiaali- ja terveyspolitiikkaa, sillä näillä sektoreilla tapahtuu nyt paljon.