on Helsingissä asuva kirjailija ja teatteritaiteen maisteri, jonka esikoisteos Huorasatu oli Finlandia-palkintoehdokkaana 2013.
Utopia naistenpäivälle
Keskustelu taiteesta virolaisen kuraattorin kanssa ajautui siihen, että hän kritisoi feminististä liikettä uusliberalistisen aatemaailman pönkittämisestä. Mikä hirveä ajatus ja niin totta!
Feminismi suppeimmillaan on pyrkimystä ajaa sukupuolten välistä tasa-arvoa, mikä toteutuu käytännössä tehostamalla heikommassa asemassa olevan sukupuolen mahdollisuuksia nauttia yhtä suurta vapautta ja arvostusta kuin vahvempi. No, mitä täällä arvostetaan? Itsenäisyyttä, yksilöllisyyttä, itsemääräämisoikeutta. Riippumattomuutta, vapautta. Valtaa, asemaa, uraa. Rahaa – ei ehkä päämääränä sinänsä, mutta välineenä edellisiin tai niiden seurauksena. Kivoja asioitahan ne. Olen joskus sanonut, että tärkeintä on vapaus. Mutta mitä se tarkoittaa ja ennen kaikkea: kuka on määritellyt sen, mitä tarkoitan puhuessani vapaudesta?
Miehillä alkaa ilahduttavasti olla ok jäädä tuottavan työnteon sijaan joksikin aikaa kotiin lasten kanssa. Ratkaisua arvostetaan, koska se on vapaan valinnan tulos – halutessaan miehellä tietysti olisi mahdollisuus luoda menestyksekästä uraa. Mutta naisen täytyy saada molemmat, sekä ura että perhe, yhtä aikaa ja mielellään täysillä, jos haluaa samanaikaisesti olla yhteiskunnan silmissä joku (ulkoinen pakko) ja toteuttaa omaa feminismiään (sisäinen pakko). Kotona yliaikaa lusivaa äitiä ei kunnioita kukaan, ei varsinkaan toinen samanlainen. Itselläni on pieni vauva, joka on ihana ja jonka kanssa haluan viettää aikaa. Mutta haluan myös tehdä työtäni, joka on samalla intohimoni. Lisäksi olisi kiva bonus, jos voisi huolehtia parisuhteesta ja kodista ja ystävyyssuhteista ja harrastaa liikuntaa.
Jos haluan vapauden toteuttaa edellä mainittua elämäntapaa, pitääkö minun olla aivan helvetin tehokas? Vai ehdotanko naisille oman sisäisen feministin nujertamista ja kotiin jäämistä jos oli kerran pakko mennä lisääntymään? Vauva on hetken aikaa pieni vaan, koita nauttia, yhteiskunta kyllä pärjää ilman panostasi vallan mainiosti.
Kuraattori sanoi Y-sanan. Miksi yritämme selviytyä kahden aikuisen voimin? Maksamme kohtuuttomia vuokria tai asuntolainoja ydinperheelle sopivista asunnoista. Meidän täytyy omistaa kahden aikuisen kesken kaikki tavarat, nekin, joita tarvitsee vain pari kertaa vuodessa. Yksityisyys käy tosi kalliiksi!
Miten me tähän päädyimme.
Ihmiset eivät ole koskaan evoluutiohistoriansa aikana eläneet niin suppeissa perheryhmissä kuin jälkiteollisessa kulttuurissa. Korkeintaan kaksi sukupolvea saman katon alla. Kuka tästä hyötyy? En minä ainakaan.
Yhteisöllisyys, voi tytöt. Helppo ratkaisu.
Muutetaanko siis joukolla takaisin mutsin ja faijan luo? Vai koitetaanko mieluummin unohtaa ydinperheen, ehkä jopa verisukulaisuuden ensisijaisuus. Kuraattori totesi, että omien vanhempien kanssa asuminen voisi olla ihan mukavaa jos yhteisössä eläisi muitakin. Millaista olisi elää vaikkapa niin, että samassa pihapiirissä tai kerrostalon rapussa asuisin minä ja perheeni, omat vanhempani, puolisoni äiti, ehkä hänen siskonsa, ystäväni perheineen, hänen vanhempansa, ehkä toinenkin ystävä, ehkä hänen sisaruksiaan. Tai rakentaisiko verkoston peräti tuntemattomien kanssa.
Voisimmeko avata omaa tilaamme enemmän toisille ja vapautua yksin pakertamisesta. Yhteisöllisessä elämässä on taatusti haasteensa, mutta ovatko ne tosiaan suuremmat kuin kahden tai yhden aikuisen voimin pyöritettävän arjen paineet. Individualismi, yksilökeskeisyys, kenties se voisi tarjota absoluuttisen vapauden. Mutta siihen taitaa kuulua myös irrallisuus, eristyneisyys ja yksinäisyys.