Anu Nirkon käärmeet näyttävät juurensa – mutta missä ovat lähipalvelujen juuret?

Pakkasaamu tekee kadusta vaarallisen. Jääpiikit ropisevat vasten Redin lattiaa, kun kuljen kohti Kalasataman terveysasemaa. Olen jo aikaa sitten luopunut periaatteestani, jonka mukaan en koskaan käyttäisi tätä uutta asemaa. Aluksi vastustin muuttoa Punavuoren terveyskeskuksesta Kalasataman uusiin palveluihin, mutta lopulta metro vaikutti muutokseen. Huomasin, että metrolla liikkuminen oli minulle helpompaa kuin aiempi ratikoilla ja kävellen kulkeminen. Matka sujuu nyt nopeammin. Reitti on  suoraviivaisempi ja vähemmän kuormittava – vaikka samalla se on faktisesti vienyt lähipalvelun kauemmas omasta arjestani.

Ristiriita tuntuu kehossa. Jääpiikit ovat sisätiloissa kömpelöt, ja askel on hutera. Mutta metro toi minut perille nopeasti, ja juuri tänään se johdatti minut myös taiteen äärelle. Kun kuulen Redin käytävillä, että Vapaakaupungin Olohuoneessa on taidenäyttely, tartun ajatukseen heti. Minulle taide on lähipalvelu siinä missä terveydenhuoltokin – tapa jäsentää maailmaa ja hengittää syvempään.

Olohuone kauppakeskuksen sisällä – ja sen logiikkaa vastaan

Olen käynyt Olohuoneessa ennenkin, improvisaatioteatterissa. Nyt astun sisään samaan tilaan, mutta eri mielentilassa. Olohuone on avoin, maksuton ja kaikille tarkoitettu. Se hengittää eri tahtiin kuin ympäröivä kauppakeskus. Urban Art ry:n mukaan tila syntyi jatkumoksi Suvilahden kaupunkikulttuurikokeiluille, mutta Redissä sen rooli on toisenlainen: se toimii kauppakeskuksen sisällä, mutta samalla sen logiikkaa vastaan.

Minä näen tämän ristiriidan joka kerta, kun astun sisään. Olohuone on tärkeä, mutta se on myös oire. Kalasatama kasvaa, mutta julkiset oleskelupaikat ovat niukkoja. Kauppakeskus tarjoaa “julkisen” tilan, mutta vain omien seinien sisällä. Se vetää ihmiset sisään ja tyhjentää samalla lähinurkat – ja sitten tarjoaa korvaavan tilan, joka on osa kaupallista kokonaisuutta.

Tämä on kapitalistisen kaupunkikehityksen ydin: pääoma määrittää, missä saamme olla ja millä ehdoilla. Tässä näkyy luokkarakenteen konkreettinen kartta.

Anu Nirkon käärmeet ja arjen arkeologia – minun katseeni kautta

Kun astun Olohuoneen galleriaan, näen  Anu Nirkon teokset tilan perällä. Ne roikkuvat käsittelemättömistä puulistoista, ja niissä on käsityön ja suoran tekemisen tuntu. Jos maalaus olisi tanssia, tämä voisi olla butoa, japanilaista räävää ja kehollista tanssia, joka tutkii olemisen rajoja.

Seinän viimeinen teos, käärmeitä kuvaava maalaus, pysäyttää minut. “Helsingin parhaat käärmeet näyttävät syntykotinsa tai juurensa”, kirjoitin muistiinpanoihini. Nirkon käärmeet ovat outolintuja kauppakeskuksessa, mutta samalla käärmeet ovat ihan omalla paikallaan kotonaan vaihtoehtoja etsivien ihmisten kokoontumispaikassa, jossa seuraavaksi alkaa jooga ja meditaatio.

Näyttelyesitteen mukaan Nirkon teokset rakentuvat “arjen sedimenttien” varaan – kuihtuneista kukista, muovieläimistä, hedelmien kuorista ja kuivuneista yrteistä (näyttelyesite, 1.2.2026). Nirkko sanoo: ”Minä näen niissä oman arkeni jäänteet: asiat, jotka yleensä katoavat siivouksen mukana, mutta joihin taiteilija palaa muistamisen välineinä.”

Nirkon rinnalla ovat Alex Keyriläisen ja Miska Mion dialoginäyttely sekä Arto Kurosen psyyken ja kehon kokemuksia kartoittava kokonaisuus. Kolme maailmaa, kolme tapaa tallentaa arkea. Minä kuljen niiden välissä ja huomaan, että taide tekee näkyväksi sen, mikä muuten jäisi sivulauseisiin.

Kaupunkitilan politisoitu kartta – ja minun paikkani siinä

Kun liikun Redissä, tunnen olevani osa suurempaa tarinaa. Kauppakeskusten tarjoamat “julkiset” tilat ovat osa markkinoiden logiikkaa. Ne ovat tiloja, joissa saa olla – mutta vain tietyin ehdoin. Tämä ei ole neutraalia.

Minä näen sen omassa arjessani: terveysasema siirtyy kauemmas, kulttuuritilat syntyvät kauppakeskusten sisään, ja julkinen tila supistuu. Työväenluokan arki muovautuu markkinoiden ehdoilla – ellemme pistä vastaan ja luo vastakulttuuria. Olohuonekin on ehkä omanlaistaan vastakulttuuria. Lähipalveluista tulee liikkuvia palasia, joita ohjaa tehokkuuslogiikka, ei ihmisten tarpeet.

Tämä on se hetki, jolloin radikaalivasemmistolainen analyysi on välttämätön. Kaupunki ei ole vain rakennuksia – se on vallan ja toimijuuden jakautumista. Se on kysymys siitä, kenellä on oikeus tilaan ja kenellä ei.

Takaisin terveysasemalle – ja takaisin itseeni

Kun lopulta poistun Kalasatamasta ymmärrän, ettei tämä matka ollut vain matka terveyspalveluun. Se oli matka taiteeseen, kaupunkitilaan ja omaan paikkaani tässä kaupungissa. Metro toi minut perille nopeasti, ja juuri siksi aloin aikanaan käydä täällä: metrolla liikkuminen oli minulle helpompaa kuin aiempi ratikoilla ja kävellen kulkeminen. Silti en voi olla muistamatta, että Punavuoren terveysasema Pursimiehenkadulla on edelleen olemassa ja avoinna, aivan siellä missä arkeni aikanaan kiinnittyi.

Jääpiikkien ropina Redin lattialla tuntuu kehossa asti. Se on ääni kompromisseista, joita kaupunki pakottaa tekemään. Mutta se on myös ääni siitä, että lähipalvelut eivät ole vain rakennuksia tai osoitteita. Ne ovat kokemuksia, tiloja ja yhteisöjä, jotka tekevät kaupungista elävän ja hengittävän.

Minulle tämä matka oli lähipalvelujen kartta: terveysasema ja taidegalleria, arjen pakko ja arjen lohtu. Ja samalla se oli muistutus siitä, että joskus lähipalvelu löytyy sieltä, mistä sitä vähiten odottaa – metromatkan varrelta, kauppakeskuksen sisästä, taiteen ääreltä.

Mitähän kaikkea mieltä ja terveyttä edistävää Punavuori tarjoaa?Mitä kaikkea olisi syntynyt, jos en olisi pettänyt lähiterveysasemaani?

Ajatus vie minut toiseen paikkaan, joka elää Punavuoren sydämessä: Galleria OHO, osoitteessa Pursimiehenkatu 29–31 A, 00150 Helsinki. Siellä on parhaillaan esillä Perttu Mäkelän näyttely Niityllä, avoinna 18.6.2026 saakka. Mäkelä tutkii teoksissaan kukkaniittyjen värejä, rytmejä ja abstrakteiksi kerrostuvia muotoja akryylin, liitujen ja värikynien avulla. Näyttely avaa taiteilijan henkilökohtaisen hengähdystilan, jossa luonto muuttuu sisäisten kokemusten ja hiljentymisen maisemaksi.

En ole vielä nähnyt  Mäkelän näyttelyä enkä tutustunut galleriaan. Ehkä seuraavan vaivani kanssa suuntaan takaisin Punavuoreen – en vain terveyden, vaan myös sen kulttuuritarjonnan pariin – Mäkelän niitylle.

---