Onko vaihtoehtoja enää olemassa?

Poliittisen viestinnän tutkija Matteo Stocchetti ei usko, että länsimaisten yhteiskuntien keskeinen ongelma olisi vaihtoehtojen puute. Hänen mukaansa yhä harvempi tunnistaa, että nykyinen yhteiskuntajärjestys itsessään perustuu ideologiaan.

Kun hallitseva ajattelutapa alkaa näyttäytyä luonnollisena ja väistämättömänä, vaihtoehtoiset mahdollisuudet katoavat näkyvistä.

Stocchetti  antoi Tiedonantajalle haastattelun  Helsingin yliopiston Kaisa-kampuksella lokakuussa. Aiemmin Tiedonantaja-festivaalille osallistunut tutkija on  tarkastellut uusliberalismin vaikutuksia politiikkaan, mediaan, yliopistoihin ja kansalaisten kykyyn kuvitella erilaisia yhteiskunnallisia tulevaisuuksia.

Stocchetin mukaan ideologia on tehokkaimmillaan juuri silloin, kun sitä ei enää tunnisteta ideologiaksi.

” Ideologia on tehokkaimmillaan silloin, kun ihmiset eivät näe sitä. Hegemoninen ideologia muuttuu osaksi sitä, mitä pidämme normaalina ja luonnollisena todellisuutena” , sanoo Poliittisen viestinnän tutkija Matteo Stocchetti.

Stocchetti viittaa kylmän sodan jälkeiseen aikaan, jolloin liberaali demokratia ja markkinakapitalismi nousivat hallitsevaksi viitekehykseksi suuressa osassa läntistä maailmaa.

Hänen mukaansa tämä on johtanut tilanteeseen, jossa marxilaisuus, kommunismi ja radikaali yhteiskuntakritiikki tunnistetaan helposti ideologisiksi kannoiksi, kun taas markkinakapitalismia pidetään usein neutraalina lähtökohtana.

Sama ilmiö näkyy hänen mukaansa myös julkisessa keskustelussa. Poliittisia vaihtoehtoja arvioidaan harvoin tasavertaisesti. Niitä verrataan järjestelmään, jonka oletetaan olevan itsestään selvästi oikeutettu, vaikka se samalla kirjaimellisesti tuhoaa luonnollista ja sosiaalista ympäristöämme.

Uusliberalismi muokkaa yliopistoja ja mediaa

Stocchetti liittää ideologisen muutoksen laajempiin kulttuurisiin kehityskulkuihin.

Hänen mukaansa yliopistoissa ja mediassa on entistä vähemmän tilaa keskusteluille, joiden ensisijainen tarkoitus on tiedon tuottaminen välittömän taloudellisen tai institutionaalisen hyödyn sijaan.

Hän puhuu niin sanotusta ”promootiokulttuurista”, jossa tutkimushankkeita, julkisia tapahtumia ja keskusteluja perustellaan yhä useammin näkyvyydellä, rahoitusmahdollisuuksilla tai urakehityksellä.

”Olemme menettäneet tilaa keskusteluilta, joiden tarkoitus on tuottaa vaihtoehtoista tietoa materiaalisen hyödyn sijaan.”

Stocchetin mukaan kehitys on demokratian kannalta ongelmallista, koska vallitsevia oletuksia on yhä vaikeampi asettaa kriittisen tarkastelun kohteeksi.

Samalla ulkoisesta rahoituksesta riippuvaisuus voi hänen mukaansa lisätä nuorten tutkijoiden varovaisuutta ja vähentää halukkuutta kyseenalaistaa olemassa olevia yhteiskunnallisia rakenteita.

Myös media toimii hänen mukaansa yhä voimakkaampien kaupallisten paineiden alaisena. Uutisorganisaatiot joutuvat kilpailemaan näkyvyydestä ja yleisön huomiosta ympäristössä, jossa merkityksellinen yhteiskunnallinen analyysi vaatii aikaa ja resursseja.

Ongelma ei hänen mukaansa kuitenkaan johdu yksittäisistä toimittajista, vaan rakenteista. Journalismia muokkaavat yhä enemmän taloudelliset olosuhteet, jotka vaikuttavat toimituksellisiin prioriteetteihin.

Suomalaisen poliittisen kulttuurin vahvuus voi muuttua heikkoudeksi

Vaikka Stocchetti arvioi kriittisesti joitakin suomalaisen yhteiskunnan piirteitä, hän korostaa myös vahvuuksia.

Tutkija nostaa esiin Suomen korkean koulutustason, vahvan hyvinvointivaltioperinteen ja pitkän kriittisen yhteiskunnallisen ajattelun historian.

Samalla Stocchetti tunnistaa suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa piirteen, joka voi muuttua ongelmalliseksi: luottamuksen.

”Suomalaiset luottavat poikkeuksellisen paljon instituutioihin, viranomaisiin ja poliittisiin johtajiin.” Stocchetti jäljittää tämän luottamuksen historiallisiin tekijöihin, kuten maatalousvaltaiseen menneisyyteen, hyvinvointivaltion rakentamiseen ja presidentti Urho Kekkosen aikaan.

Luottamus ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita kriittistä osallistumista.

”Suomalaiset eivät ole naiiveja. He ovat kriittisiä, mutta usein yksityisesti. Kritiikki ei aina muutu toiminnaksi. Ihmiset toivovat usein, että vallanpitäjät ratkaisevat ongelmat heidän puolestaan. ”

Stocchetti viittaa myös vuoden 1918 luokkasodan pitkäaikaiseen perintöön. Hänen mukaansa sen historiallista traumaa ei pidä aliarvioida.

Tutkija arvelee, että ristiriitojen välttely ja julkisen vastakkainasettelun varovainen lähestyminen voivat osittain liittyä tähän historialliseseen kokemukseen.

Hyvinvointivaltio tienhaarassa

Keskustelun aikana Stocchetti palaa toistuvasti hyvinvointivaltion tulevaisuuteen.

Hänen mukaansa Suomen haaste ei ole nykytila vaan kehityksen suunta.

Vaikka suomalainen hyvinvointivaltio on edelleen vahvempi kuin monissa Euroopan maissa, sen perustaa rapautetaan vähitellen.

Stocchetti pitää merkittävänä sitä, että talouspoliittisia ratkaisuja esitetään julkisessa keskustelussa usein väistämättöminä välttämättömyyksinä poliittisten valintojen sijaan.

”Leikkauspolitiikka ei ole tiedettä. Se on oppijärjestelmä. Sitä esitetään taloudellisena välttämättömyytenä, vaikka kyse on pohjimmiltaan poliittisesta valinnasta.”

Stocchettin mukaan väite siitä, ettei hyvinvointipalveluihin enää olisi varaa, heijastaa tiettyä taloudellista maailmankuvaa eikä kiistatonta tosiasiaa.

Samanlaisia kehityssuuntia hän näkee myös Euroopan unionissa.

Hänen mukaansa EU on edistänyt integraatiota talouspolitiikan keinoin tavalla, joka on samalla heikentänyt kansalaisten kokemusta poliittisesta vaikutusvallasta. Tämä on hänen mielestään osaltaan vauhdittanut populististen liikkeiden nousua useissa Euroopan maissa.

Onko kapitalismille vaihtoehtoa?

Vaihtoehtojen kysymys kulkee läpi koko keskustelun. Matteo Stocchettin mukaan suurin ongelma on se, että ihmiset ovat menettäneet kykynsä kuvitella vaihtoehtoja nykyiselle järjestelmälle.

Ratkaisun lähtökohtana Stocchetti pitää koulutusta. Hänen mukaansa kansalaisille pitäisi opettaa ideologioiden, propagandan ja poliittisen viestinnän mekanismien tunnistamista samalla tavoin kuin terveydenhuollossa opetetaan tunnistamaan sairauksia ja niiden leviämistä.

”En halua kertoa ihmisille, mitä heidän pitäisi ajatella. Haluan opettaa heille, miten ajattelu toimii ja miten ideologiat vaikuttavat siihen.”

Stocchetin mukaan demokratian puolustaminen edellyttää kykyä tunnistaa autoritaariset ja syrjivät ajattelutavat ennen kuin niistä tulee voimakkaita poliittisia voimia.

Marxilainen humanismi vastauksena yhteiskunnalliseen pessimismiin

Kun keskustelu siirtyy kommunismiin, Stocchetti pyrkii erottamaan historiallisten kommunististen valtioiden kokemukset siitä, mitä hän kutsuu kommunistisen ajattelun humanistisiksi perusteiksi.

Hänen mukaansa kommunismi yhdistetään nykyisin usein autoritaarisiin järjestelmiin, vaikka marxilainen humanismi perustuu solidaarisuuteen, tasa-arvoon, yhteiseen vastuuseen ja käsitykseen ihmisten keskinäisestä riippuvuudesta.

”Haluaisin palauttaa kommunismin merkityksen marxilaiseen humanismiin, ajatukseen siitä, että ihmisillä on jotakin yhteistä.”

Lopuksi Stocchetin ajattelun keskeinen kysymys liittyy toivoon.

Hänen mukaansa uusliberalismin suurin voitto ei ole yksittäinen talousuudistus vaan laajalle levinnyt uskomus siitä, ettei vaihtoehtoja ole olemassa.

Siksi yhteiskunnallinen muutos alkaa hänen mukaansa tiedosta, kriittisestä ajattelusta ja kyvystä kuvitella toisenlainen tulevaisuus. Jos ihmiset menettävät tämän kyvyn, poliittinen keskustelu voi kutistua pelkäksi hallinnoinniksi. Jos kyky säilyy, vaihtoehdot voivat jälleen tulla näkyviin.

---