Länsi-Sahara ei ole kaukana

Dokumentaristi Kerttu Matinpuron Jyväskylän pääkirjastossa pitämä esitelmä (26.3.) teki selväksi, ettei Länsi-Saharan miehitys ole Suomelle kaukainen kysymys. Sahrawien pakolaisleireillä kuvattu dokumentti ja sitä seurannut alustus osoittivat, että miehitys ulottuu myös Suomeen ulkopolitiikan, kaupan, energian ja suomalaisyritysten kautta.

Jyväskylän pääkirjaston Wolmarinsalissa järjestetty tilaisuus Länsi-Sahara ja Suomi: pakolaisleirejä ja miniluumutomaatteja osoitti, että Länsi-Saharan kysymys ei ole vain etäinen kansainvälinen konflikti. Kyse on yhä jatkuvasta siirtomaasuhteesta, joka näkyy myös Suomessa: ulkopoliittisissa linjauksissa, EU:n kauppapolitiikassa, vihreän siirtymän energiainfrastruktuurissa, ruokakauppojen hyllyillä ja suomalaisyritysten toiminnassa. Tilaisuuden alustanut Matinpuro toi aiheen lähelle tavalla, joka teki näkyväksi sekä miehityksen inhimilliset seuraukset että sen poliittiset ja taloudelliset yhteydet Eurooppaan.

Tilaisuus alkoi Matinpuron kuvaamalla lyhyellä dokumentilla, joka sijoittui Algerian puolella sijaitseville sahrawien pakolaisleireille. Jo ensimmäisistä kuvista lähtien kävi selväksi, ettei kyse ole vain humanitaarisesta kriisistä, vaan pitkästä maanpaosta, joka on muokannut kokonaisen kansan elämää jo vuosikymmenten ajan. Leireillä on syntynyt sukupolvia, jotka eivät ole koskaan saaneet elää omassa maassaan. Dokumentti ei rakentunut säälin vaan todellisuuden varaan: siihen, että pakolaisleirien elämä on väliaikaiseksi tarkoitettua pysyvyyttä, poliittisesti ylläpidettyä epäoikeudenmukaisuutta.

Yksi puhuttelevimmista yksityiskohdista liittyi seinämaalauksiin, joissa meri toistui yhä uudelleen. Se ei ole sattumaa. Sahrawit on erotettu omasta rannikostaan, ja siksi meri elää muistoissa, symboleissa ja kuvissa, myös niiden kohdalla, jotka eivät ole sitä koskaan omin silmin nähneet. Meren läsnäolo pakolaisleirien kuvastossa kertoo menetyksestä, mutta myös siitä, että side omaan maahan ei ole katkennut. Kun kansalta viedään maa, sen historia ja maisema jäävät elämään kulttuurissa, kielessä ja kuvissa.

Länsi-Sahara on edelleen YK:n mukaan ei-itsehallinnollinen alue, jonka tulevaisuudesta pitäisi järjestää kansanäänestys. Tätä varten perustettiin vuonna 1991 MINURSO-operaatio valvomaan tulitaukoa ja järjestämään äänestys alueen tulevaisuudesta. Kansanäänestystä ei kuitenkaan ole koskaan toteutettu. Marokko on vuosikymmenten ajan pitkittänyt prosessia, asuttanut alueelle uudisasukkaita ja torjunut ratkaisut, joissa sahrawit voisivat aidosti päättää omasta tulevaisuudestaan.

Polisario, jonka YK tunnustaa sahrawien lailliseksi edustajaksi, on puolestaan torjunut mallit, joissa miehitys vain nimetään uudelleen autonomiaksi. AntroBlogin artikkeli (Kerttu Matinpuro ja Sofia Dano) muistuttaa, että myös Kansainvälinen tuomioistuin katsoi jo vuonna 1975, etteivät Marokon historialliset vaateet syrjäytä sahrawien itsemääräämisoikeutta.

Matinpuro kuvasi esitelmässään konfliktin historiallista ja poliittista taustaa tavalla, joka teki selväksi, ettei kyse ole vain jäätyneestä konfliktista, vaan pitkittyneestä miehityksestä. Espanjan entinen siirtomaa joutui Marokon ja Mauritanian miehityksen kohteeksi vuonna 1975. Mauritania vetäytyi myöhemmin, mutta Marokko jäi. Kymmenet tuhannet sahrawit pakenivat Algeriaan, missä suuri osa heistä elää edelleen pakolaisleireillä humanitaarisen avun varassa. Miehitetyn alueen puolella taas ihmisoikeusloukkaukset jatkuvat, sananvapautta rajoitetaan ja poliittisia aktivisteja vangitaan. Marokko on estänyt toistuvasti myös ulkopuolisten tarkkailijoiden pääsyn alueelle. Helmikuussa 2025 Marokko esti europarlamentaarikko Jussi Saramon (vas.) ja kahden muun europarlamentaarikon vierailun El Aaiúnissa.

Kysyin tilaisuudessa Matinpurolta, mitä sahrawit itse tällä hetkellä eniten toivovat. Hänen vastauksensa oli suora: ”Ennen kaikkea oikeutta palata kotiin ja oikeutta kansanäänestykseen. Henkilökohtaisia elämäntoiveita on monia, mutta kansallisen kamppailun ytimessä on yhä sama vaatimus kuin vuosikymmeniä sitten: oikeus päättää itse Länsi-Saharan tulevaisuudesta.” Matinpuro korosti samalla, ettei kyse ole vain symbolisesta tavoitteesta. Itsemääräämisoikeus on sahraweille konkreettinen kysymys vapaudesta, ihmisarvosta ja mahdollisuudesta elää ilman miehitystä.

Tilaisuudessa esitettiin myös toinen tärkeä kysymys: mitä Suomessa asuva ihminen voi itse tehdä sahrawien hyväksi? Tässäkin vastaus oli yhtä aikaa käytännöllinen ja poliittinen. Länsi-Saharan kysymys ei ole Suomessa läheskään yhtä tunnettu kuin esimerkiksi Palestiinan tilanne, vaikka yhtäläisyyksiä on paljon: miehitys, siirtokuntapolitiikka, luonnonvarojen hyödyntäminen miehitettyjen ihmisten tahdon vastaisesti sekä kansainvälisen yhteisön kaksinaismoralismi. Juuri siksi tiedon levittäminen on jo itsessään teko. Asiasta on puhuttava työpaikoilla, opinnoissa, järjestöissä, puolueissa ja kaikissa niissä ympäristöissä, joissa poliittista ymmärrystä rakennetaan. Vaikeneminen hyödyttää aina miehittäjää.

Myös suomalaisyritykset ovat mukana tässä kokonaisuudessa. AntroBlogin artikkeli ja Wärtsilän tiedote osoittavat, että Wärtsilä Oyj toimii Marokon hallinnoimalla Länsi-Saharan alueella. Yhtiö on toimittanut sähkövoimaloita Marokon valtion energiayhtiölle ja uusi vuonna 2024 sopimuksensa laitosten operoinnista muun muassa Dakhlaan sijoittuvissa kohteissa. Kun Western Sahara Resource Watch ja Suomen Rauhanpuolustajat pyysivät Wärtsilältä  selvitystä siitä, onko sen toiminta linjassa EU-tuomioistuimen päätösten kanssa, yhtiö ei vastauksessaan käytännössä ottanut kantaa sahraweihin, Länsi-Saharaan tai Polisarioon, vaan  Wärtsilä vetosi Marokon lakiin ja alueen turvallisuustilanteeseen. Wärtsilän tapa puhua Etelä-Marokosta ei ole neutraali maantieteellinen ilmaus vaan poliittinen valinta.

Jyväskylän tilaisuuden tärkein poliittinen anti oli siinä, että se pakotti katsomaan Länsi-Saharaa myös Suomen näkökulmasta. Kyse ei ole vain yhdestä miehitetystä alueesta Afrikassa, vaan peilistä, josta näkyvät yhtä aikaa EU:n kaksinaismoralismi, ekstraktivismin logiikka ja Suomen nykyhallituksen arvovalinnat. Sahrawit ovat vaatineet itsemääräämisoikeuttaan vuosikymmenten ajan pääosin poliittisin ja kansainvälisoikeudellisin keinoin. Silti heidän oikeutensa jäävät kerta toisensa jälkeen kauppasopimusten, geopoliittisten suhteiden ja yritysten etujen varjoon.

Tilaisuus teki  näkyväksi, että  Länsi-Saharan puolustaminen ei ole pelkkää humanitaarista myötätuntoa. Kysymys on  anti-imperialismista, kansainvälisestä oikeudesta, luonnonvarojen ryöstön vastustamisesta ja siitä, uskallammeko Suomessa katsoa omia sidoksiamme suoraan. Miehitys ei pysy kaukana silloin, kun sen hedelmät päätyvät ruokakauppaan, kun miehityksen kautta varastettu sähkö sulautuu eurooppalaiseen verkkoon ja kun suomalaiset yritykset osallistuvat sen ylläpitämiseen.

---