Alkuperäinen kirjoittaja: Markku Huhtala

1970-80 luvulla eri seminaareissa uskalsin debatoida hyvinkin korkealle koulutetuiden kanssa.
Eräässä debatissa Jyrki Jyrkämän kanssa filosofisista kysymyksistä.
Jyrki huusi ja raivosi, hakkasi nyrkkiä pöytään ja syytti etten ymmärrä mistään mitään.
Varmaan oikeassa.
Pentti Raittila, joka tuolloin oli Tampereen piirin valistussihteeri, sanoi: anna pojan puhua…
Olin parikymppinen, kansankoulun käynyt…
Luin paljon, liikuin yliopistoporukoissa.
Pentti Raittila kannusti minua: ”Ei aina voi olla oikeassa, ja ei ole yhtä absoluuttista oikeaa vastausta”.
Marxilainen näkemys muuten…
Pentti siis kannusti minua.
Olin valistusjaoston puheenjohtaja Tampereen piirissä 1984-85, sitä ennen olin jäsenenä.
Tuolloin valistusjaosto koostui kovasta porukasta.
Moskovaan Pentti painosti aika kauan. Sinne menin sitten -85 elokuussa.
No, ei se ollut jutun juuri, vaan se, että silloin kannustettiin keskustelemaan, ja osattiin keskustella.
Olla väärässä tai oikeassa, se sallittiin, ja siitä keskusteltiin.
Silloin oli mahdollista, että oli monta tietä vuorelle.
SKP:ssä siis.
Nyt ei siltä tunnu.
Miksi?
Miksi minulta tuntuu siltä? Miksi ”siitä” ei haluta puhua? En minä loukkaannu, jos vaikka olenkin väärässä. Mutta siitä pitää puhua, keskustella, miksi se on niin, tai näin.
Keskustelua vältetään, pelätään. Miksi? Olisi nimittäin harjoittelua porvareita vastaan.
Mutta jos sitä ei osata omien kanssa ei sitä osata muidenkaan kanssa käydä.
SKP:n Tampereen piirissä oli sellainen hiljainen hiirulainen, jonka en koskaan kuullut sanovan yhtään mitään, oli toimiston hoitaja, peränurkassa omassa huoneessaan, 1970- 1980 luvulla.
En mitenkään osannut kuvitella hänestä tulevaa piirisihteeriä, en osaa kuvitella sitä vieläkään…
En mitenkään ole kuullut tuolloin mitä mieltä hän oli mistään asiasta, konttorikoulun käynyt…
Paitsi kova revisionismin hellittämätön vastustaja…