Eliitin kapina
Uusliberalistisen ajattelun mukaan yksilönvapaus on ihmiskunnan sivilisaation korkein saavutus.
– Uusliberalismin mukaan tätä yksilönvapautta tukee parhaiten institutionaalinen rakenne, joka koostuu vahvasta yksityisomistuksen suojasta, vapaista markkinoista ja vapaasta kaupasta, sanoo uusliberalismiin perehtynyt brittiläinen maantieteilijä ja antropologi David Harvey. Vastapaino julkaisi alkuvuodesta hänen kirjoittamansa Uusliberalismin lyhyt historia -teoksen, joka arvioitiin Tiedonantajassa pari viikkoa sitten.
Seuraava artikkeli perustuu David Harveyn vuonna 2006 antamaan radiohaastatteluun, jossa hän selventää ja kommentoi kirjansa teemoja.
Hyvinvointivaltiota vastaan
Seitsemänkymmentäluvun alussa tapahtuneen uusliberalismin nousun taustalla oli Harveyn mukaan etupäässä kaksi seikkaa.
– Edellisten vuosikymmenten voimakas talouden kasvuvauhti tyrehtyi 1970-luvulle tultaessa. Erityisesti Yhdysvaltojen talouden kehitystä rasittivat Vietnamin sota sekä kotimaan yhteiskunnallinen levottomuus. Valtio painoi dollareita, mistä seurasi inflaatio, joka puolestaan johti lopulta maailmanlaajuiseen taantumaan.
Toisena vaikuttavana tekijänä Harvey mainitsee taloudellisen eliitin voittojen laskusuunnan, johon vaikutti muun muassa suhteellisen vahva ay-liike. Palkkojen nousu muutti kansantalouden funktionaalista tulonjakoa voitoille epäsuotuiseen suuntaan. Uusliberalismi voidaankin Harveyn mukaan tulkita eliitin kapinana toisen maailmansodan jälkeen rakennettuja hyvinvointivaltion saavutuksia vastaan.
Uusliberalismin ytimeen kuuluu olennaisesti työväenluokan kurittaminen ja heikentäminen. 1960-1970-luvuilla Yhdysvalloissa, kuten myös muissa läntisissä teollisuusmaissa, tapahtui voimakasta perinteisten teollisuustyöpaikkojen vähenemistä. 1980-luvulle tultaessa politiikaksi oli valittu mieluummin inflaation hillitseminen kuin työllisyyden hoito, mikä oli Harveyn mukaan merkittävä painopisteen siirtymä uusliberalistien hyväksi. Suurtyöttömyys heikentää aina ay-liikettä ja pakottaa työn hintaa alas.
David Harvey huomauttaa, että uusliberalistista talouspolitiikkaa on menestyksellä tuotu myös vahvan hyvinvointivaltion ja ay-liikkeen omaaviin Pohjoismaihin. Patenttisyyllisenä esimerkiksi Suomen tai Ruotsin taloudellisiin vaikeuksiin on aina pidetty liian suurta julkista sektoria ja hyvinvointiyhteiskunnan menoja.
Harvey toteaa, miten kansallisten poliittisten eliittien voima ei yksin olisi riittänyt talouden uusliberalisointiin. Vipuvoimaa haettiin Euroopan unionista, jota Harvey pitää läpeensä uusliberalistisena rakenteena. EU-jäsenyyden avulla voitiin paremmin perustella valtiontalouden muokkaaminen uuteen uskoon ja hyvinvointirakenteiden rapauttaminen.
Varallisuuden uusjako
Radikaalia uusliberalistista talouspolitiikkaa on perusteltu talouskasvun kiihdyttämisellä. Ajatuksena oli, ja on edelleen, että yksityistämällä, markkinoita vapauttamalla ja julkista sektoria supistamalla saadaan talouteen dynamiikkaa ja kasvua, joka koituu lopulta koko kansantalouden ja kaikkien kansanosien hyväksi.
Saavutukset ovat jääneet laihanlaisiksi. David Harvey on laskeskellut, että uusliberalistisen talouspolitiikan lippulaivat – Augusto Pinochetin Chile, Margaret Thatcherin Iso-Britannia sekä Ronald Reaganin Yhdysvallat – eivät talouskasvun saralla saavuttaneet merkittäviä edistysaskelia. Sen sijaan uusliberalistinen talouspolitiikka on merkinnyt valtavaa varallisuuden uusjakoa jo ennestään upporikkaan eliitin hyväksi. ….
MARKO KORVELA
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tue Tiedonantajaa lahjoituksella tai tilaa lehti!
