EU:n uusimperialismi ja Suomi

Alkuperäinen kirjoittaja: Tiedonantaja nro 32/2006.

Presidentti Tarja Halonen vaati puhuessaan EU:n parlamentin täysistunnossa Strasbourgissa tiistaina EU:lle nykyistä yhtenäisempää ulkopolitiikkaa. ”Kansainvälisessä politiikassa halutaan nähdä, että EU puhuu yhdellä äänellä. EU:n yksimielisyyden pitää myös olla aitoa”, Halonen sanoi. Hän korosti Libanonin olevan hyvä esimerkki siitä, että EU kykenee olemaan vahva kansainvälinen toimija.

Kyvyllä olla vahva kansainvälinen toimija Halonen ei varmaankaan viitannut siihen, että EU myötäili Libanonin sodan aikana Israelia ja USA:ta eikä sanallakaan arvostellut Israelin suorittamaa teurastusta ja hävitystä, saati että olisi uhannut sitä pakotteilla. Hän viittasi EU-maiden osallistumiseen YK:n valtuuttamiin Libanonin rauhanturvajoukkoihin.

Halosen puheella on yhteys paitsi Suomen päätökseen osallistua rauhanturvajoukkoihin myös maamme aikeisiin ratifioida kuollut ja kuopattu EU:n perustuslaki. Perustuslaillahan oli tarkoitus ”perustuslaillistaa” uuden ylikansallisen EU-liittovaltion perustaminen sekä sen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan yhtenäistäminen ja globaalistaminen. Nöyristä nöyrimmät suomalaiset päättäjät haluavat perustuslain vahvistamisella alleviivata uskollisuuttaan EU:lle, vaikka perustuslaki ei sellaisenaan tule koskaan voimaan.

Mielenkiintoinen yhteys Halosen puheella on myös muualla EU:n piirissä esitettyihin äänenpainoihin.

Alun epäröinnin jälkeen monet EU-maiden johtajat näyttävät näkevän Libanon-tehtävässä tilaisuuden yhtenäistää ja aktivoida unionin ulkopolitiikkaa ja vahvistaa ”Euroopan” asemia Lähi-idässä. Kaukana ei ole ajatus jonkinlaisen eurooppalaisen uusimperialismin elvyttämisestä.

Esimerkiksi Italian vasemmistodemokraattinen ulkoministeri Massimo D”Alema hehkutti Frankfurter Allgemeine Zeitungille antamassaan haastattelussa Libanon-tehtävää seuraavasti: ”Se on suuri tilaisuus Euroopalle, jolla ei ole koskaan ollut laajaa läsnäoloa Lähi-idässä ja joka on pääasiassa maksanut kaikesta, mutta jota ei koskaan tunnustettu pääosan esittäjäksi.” Viitaten menetettyyn tilaisuuteen Irakissa D”Alema sanoi, että ”nyt meillä ei ole varaa menettää tätä uutta tilaisuutta”.

Myös Ranskan presidentti Jacques Chirac on valittanut, että ”Eurooppa oli ollut liian poissaoleva Libanonin kriisissä”, ja toivonut, että ”tuleva Eurooppa näyttelee vahvempaa roolia kansainvälisellä näyttämöllä”.

Imperialistisen voimapolitiikan kannattajaksi kääntynyt entinen Saksan vihreä ulkoministeri Joschka Fischer puolestaan julisti kirjoituksessaan Süddeutsche Zeitungissa tukeaan joukkojen sijoittamiselle Libanoniin korostaen, että ”se palvelee Euroopan strategisia etuja”, sekä ”energia- ja talousetuja” että ”turvallisuusetuja”.

Suomen johdossa kannattaisi nyt ottaa järki käteen ja miettiä, missä seurassa ja missä puuhassa ollaan mukana.

Jo nyt voidaan epäillä, että yksipuolisesti Israelia tukevan, USA:ta myötäilevän ja omia ”strategisia etujaan” ajavan EU:n interventio ei tuo rauhaa Libanoniin.

Sodilla on oma dynamiikkansa. Niin pian kuin YK-joukot tulevat sekaantuneeksi Libanonissa mihin tahansa selkkaukseen – ja sellaisia selkkauksia voidaan helposti provosoida – , tilanne voi riistäytyä hallinnasta. Jos taas USA ja Israel hyökkäävät Iraniin, joukot joutunevat niiden sijaisina ja kanssasotijoina yhteenottoihin Hizbollahin kanssa. Näin sekin uskottelu, että ”Eurooppa” vapautuisi Lähi-idän interventionsa avulla USA:n ylivallasta, osoittautuisi vääräksi.

(ES)