Alkuperäinen kirjoittaja: jokinen

Eikös Karl Marxin lapsia kuollut nälkään.

Alkuperäinen kirjoittaja: Hanna Era

Marxilla oli Jennynsä kanssa seitsemän lasta, joista vain kolme eli aikuisikään saakka. Minulla ei ole tarkempaa mielikuvaa siitä, mihin lapset kuolivat, mutta koska Marxit olivat köyhiä, en epäile etteikö nälkä olisi vähintään ollut osatekijänä.

En kyllä silti ymmärrä, miten tämä mahtaa liittyä kirjoitukseeni. Haluaisitko valaista asiaa?

Alkuperäinen kirjoittaja: Heikki Ketoharju

Tämä oli oikein mukava kirjoitus! Etenkin kun yleisimmin törmään pikkulapsiin juuri kaupassa – ja nyt tätä nykyä myöskin kämppäni pihapiirissä, jossa tykkäävät leikkiä.

Alkuperäinen kirjoittaja: Irma Hautala

Nimim. "Jokinen", tulit kompastuneeksi yhteen yleisimpään argumentointivirheeseen. Pyrit mitätöimään Hannan argumenteista rakentamallasi "olkinukella" vastapuolen väitteet; esittämättä asia-argumentteja kirjoittajan näkemyksiin aikuisten nurinkurisesta suhtautumisesta lapsiin vallankäyttäjinä.

http://fi.m.wikipedia.org/wiki/Olkinukke

http://fi.m.wikipedia.org/wiki/Argumentointivirhe

Alkuperäinen kirjoittaja: Hanna Era

Irma, kiitos!

Heikki, olepa hyvä! Lapset ovat yleensä riemuissaan, jos aikuiset kiinnittävät heihin mitään huomiota. Kannattaa kuitenkin ottaa ensin katsekontakti lapsen "omistajaan" ennen kuin ryhtyy liian tuttavalliseksi. Huomaan itse kompastuvani juuri tähän, mutta saan helpommin anteeksi, koska olen nainen, jolla on mukanaan omia lapsia. Joskus äidit ovat kummia ja arvelevat, että kiltit mutta vieraat setämiehet ovat jotenkin vaarallisia. Et kyllä vielä kuulu iän puolesta setämies-kategoriaan, mutta muutaman vuoden kuluttua se lienee sinullakin edessä. ;)

Alkuperäinen kirjoittaja: J. Alexandersson

Hannan kirjoitus on hieno ennen kaikkea siksi, että se kannustaa vanhempia ja muitakin aikuisia tuntemaan vastuuta lapsista. Vastuunkantoon jokaisella on omat persoonastaan kumpuavat elävät vivahteensa, joita sopii luovasti toetuttaa, mikä sekin tulee kirjoituksessa esiin.
Nykyään ongelmana on kahden ääripään suhtautumistapa lapsiin, jatkuva nalkutus, huuto ja kiukuttelu lapsille tai jatkuva myönnytysten teko konfliktin pelossa. Kumpikin tarkoittaa vuorovaikutuskyvyttömyyttä, joko välinpitämättömyydestä tai oman arkelämän ahdistuksesta johtuen tai molemmista. Hyvä vanhempi ei tuijota muitten tekemisiä, ei lue liikaa kasvatusoppaita, vaan keskittyy oman lapsensa kanssa kommunikointiin oman persoonansa valoisimpien vaikuttieden pohjalta, jos suinkin kykenee. Jos ei kykene, vaan tuntee jatkuvaa ärtyisyyttä ja väsymystä lapsen vuoksi, on aivan ok ja fiksua ja sivistynyttä mennä ihan omin nokkinensa vaikka yksikseen juttelemaan neuvolaan, perheneuvolaan tai omalääkärin kanssa. Ylivoimaisia ja ratkaisemattomia ongelmia ei ole, jos on elämässään pässyt niin pitkälle onnessa, että on tullut vanhemmaksi.

Alkuperäinen kirjoittaja: Hanna Era

Hih, täytynee tunnustaa huonouteni, olen nimittäin suuri kasvatusoppaiden ystävä. Tai no, viime aikoina olen hotkinut vanhemmuutta käsitteleviä kirjoja, mutta tuon esikoisen kanssa taas enemmän niitä kasvatusoppaita. Eivät ne ihan huonoja ole, jos pitää mielessä, ettei niistä mistään myöskään totuutta löydy. Mielenkiintoisia näkökulmia, hyviä vinkkejä ja etenkin vertaistukea niissä on ollut tarjolla.

Mutta olet varmasti oikeassa, että ääripäistä löytyy kasvattajia, muttei oikein niitä kultaisen keskitien kulkijoita. Minusta läsnäolo lapsen arjessa tarkoittaa rajojen asettamista, mutta mahdollisuuksien mukaan rakentavalla tavalla. Lapsi kuuntelee kannustusta, kehuja ja ohjausta yleensä hyvin. Mutta se ei aina riitä ja tarvitaan myös rajoja ja tarpeen tullen tiukkuutta. Rajojen asettaminen on myös lapsen kunnioittamista - on hyvä oppia, että teoilla on seuraukset ja että käskyillä ja kielloilla perusteet.

Neuvoloihin voisi olla hyvä saada semmoista voimavarakeskeistä vanhemmuusneuvontaa, joka opettaisi tunnistamaan ne asiat, joissa itse on taitava ja hyvä vanhempana ja toisaalta helpottaisi ratkaisuiden etsimistä ja keksimistä niiden asioiden suhteen, joissa kokee olevansa heikoilla.

Alkuperäinen kirjoittaja: J. Alexandersson

Joo, tottahan kirjoja sopii lukea, jos on sinut itsensä kanssa ja osaa suhteuttaa teoriat ja käytännön opastukset omiin elämänarvoihinsa, -käytäntöihinsä ja -tilanteisiinsa ja lapsiensa persoonaan. Nykyään suurin ongelma on ammattipedagogien mielestä, että lapset eivät tunnista rajoa - eli elämänarvoja. Lapset eivät opi kokemaan myöskään pettymyksiä ja pitkäjänteistä tavoittelua, kaikkki tähän heti ja heti - ja niin mikään ei tunnu enää miltään. Tämä perustuu vanhempien elämäntavan vetelyyteen, aikuiseksi ksvamattomuuteen. Rajoja kokematon lapsi ei tunne empatiaa toisia kohtaan, ja hänestä kasvaa entistä arvottomampi aikuinen ja vanhempi taas omille lapsilleen. Tämä on itseasiassa suuri kulttuuriongelma, koska se rikkoo perhekäsityksen, yhteisvastuun ja yhteiskuntavastuun.